Minulta se ei onnistu, huomaan sen taas, kun jättelen hitaita jäähyväisiä synnyinkodilleni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen pystynyt käymään siellä aina kun olen halunnut. Voin vain kuvitella sitä kaipauksen määrää, joka asuu Karjalan evakoissa ja nykypäivän pakolaisissa, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja kontunsa pystymättä koskaan palaamaan ja sukeltamaan lapsuutensa muistoihin. (Tässä kohtaa kuultiin aina kevään ensimmäinen käki. Tässä kasvoi paras peruna. Tässä sisäpihassa hypättiin ruutua, tuolta laskettiin mäkeä.)
Heinä-elokuun taitteessa olin synnyinkodissani puolitoista viikkoa, kun äitvanha oli kaatunut. Henkisenä tukena ikään kuin. Iltaisin ihailin pohjoisepuoleisesta ikkunasta auringonlaskua, taivaan punerrusta, loppukesän eloisia pilviä. Illat olivat kauniit ja valoisat, ainutkertaiset.
Lähipelloilla kypsyi ohra, ja laskeva aurinko kultasi tähkät.
Talon varsinainen asukas - äitvanha siis - on muuttanut siihen vuonna 1952. Nyt, seuraavan muuttonsa kynnyksellä, hän muistelee kaikkea sitä, mikä kiireimmän mielestä on silkkaa tapahtumattomuutta. Joutsenparven lentoa peltoaukean yli. Joutsen- ja kurkiparin ateriointia koskenvarsipelloilla. Jänisten loikkia kesäpelloilla. Ketun ja ilveksen jälkiä keväthangilla. Kuurapuita pihapiirissä.
Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kirjoja. Mieleen tulvahtivat heti lapsuudenkodin joulut. Isän Kalle Päätalo -kirjalahjat. Isoveli sai Karin piirroskirjoja. Isosisko ja minä tyttökirjoja. Ja voi elämä - Steinbeckin Helmi-kirja lennätti ajatukset siihen hienoon jouluun, kun toinen isoveli sai Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleen. Oli muuten hyvä joulu se.
Muut kirjat jäivät vielä hyllyyn, mukaan otin koulunkäyntini ääripäät: ekaluokan aapisen ja lukion latina-suomi -sanakirjan. Paljon on vielä muistoja punnittavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti