Muumipappakin tiesi kuvittelun voiman, jo silloin, kun hän hän ei vielä ollut Pappa vaan nuori seikkaileva hurjapää. Muumi turvautui tähän keinoon, kun Muumin, Fredriksonin, Juksun ja Hosulin Merenhuiske-alus joutui hirveään myrskyyn. Aallot paiskelivat laivaa ylös alas, ja rauhoittaaksen itseään Muumi kuvitteli itsensä pieneksi muumilapseksi Hemulin tädin puutarhakeinuun. Ylös alas, ylös alas kävi keinu... Kun myrsky rauhoittui ja kaikki oli hyvin taas, Muumia tosin hävetti moinen regressio, eikä hän kertonut siitä kenellekään.
Minun turvapaikkojani, joihin "maadoitan" itseni, ovat muun muassa sileät merenrantakalliot, jotka tuntuvat turvallisilta ja ikivanhoilta. Kuvittele itsesi silokalliolle, jota aurinko on koko päivän lämmittänyt. Laita silmät kiinni ja kuule laineiden iskeytymistä rantaan; jokainen laine on omanäänisensä - loiva tai nopeanterävä. Toinen turvapaikka on metsäpolku, joka kiemurtelee mäntykankaalla ja vie turvallisesti metsänpeittoon.
Taannoin elämässäni oli jakso, jolloin jouduin suhteellisen usein turvautumaan sosiaalisissa tilanteissa samankaltaiseen eskapismiin. Tämä Kuvittele itsellesi turvapaikka ja mene mentaalisesti sinne -ajattelu on hiukan ristiriitainen nykyään korostetun tietoisen läsnäolon kanssa - vai onko? En tiedä. Joka tapauksessa, kuvittelin ikävissä tilanteissa itseni hiekkarannalle Ateenan lähettyvillä olevalle Eginan saarelle. Kun hirveän varmat ihmiset puhuivat isoilla kirjaimilla "TÄMÄ ON EHDOTTOMASTI" tai "MISSÄÄN TAPAUKSESSA EI" niin minä katselin liplattavaa merta ja siniseen utuun katoavia vuorenhuippuja meren takana. Onneksi eläytymisessäni oli joku raja, niin etten kertaakaan sanonut kesken palaverin "yksi rommicola, kiitos".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti