Kissa - tuo pääsiäisen eläin?

Facebook-kavereideni keskuudessa vallitsee suuri epätietoisuus perheeemme kissaoloista. Nyt hälvennän epätietoisuuden ja esittelen lähipiirini kissaeläimet.

Jalo kissaeläin, musta pantteri, musta paholainen, pasta muholainen...

Kissaeläin numero yksi on mutimusta Muksu, jonka mustuuden keskellä vilkkuvat vihreät silmät ja lirpahtaa vaalenpunainen kieli. Muksu muutti meille laillisessa luovutusiässä, siis noin kolmikuisena. Sen piti olla kokonaan tyttäreni kissa, mutta tyttärelläni oli tuolloin kolme gerbiiliä, jotka ahdistuivat kissan yöllisestä tuijotuksesta. Muksu kökötti terraarion päällä ja vahti hermostuneita gerbiilejä herkeämättä. Niinpä tytär kippasi Muksun minun sänkyyni, ja sinne se jäi. Nyt Muksu on kolmivuotias, ujo ja vetäytyvä nuoriherra, joka säikkyy vieraita ja joskus tuttujakin ihmisiä. Iltaisin se tulee edelleen mahani päälle nukkukehräämään. Jos en älyä mennä nukkumaan sen seuraksi, kissa maukuu vaativalla äänellä, juoksee aulan matolla makuuhuonetta kohti ja kääntyy katsomaan taaksepäin: tule jo, tule jo! Muksu on ruokakranttu. Pienet muikut kelpaavat; ensin sen pitää tosin tapsuttaa niitä tassullaan ja heitellä ilmaan. Ruokapussien myötä olen oppinut, että Coelho tarkoittaa kania. Se on kissamme tämänhetkinen mieliruoka. I am so sorry, Paulo Coelho.

Jos pikkurouva Kati saisi päättää rahankäytöstä... kuvassa se esittää rahakukkaron haltijaa.

Kissaeläin numero kaksi on tyttäreni harmaa Kati. Se oli lopetusuhan alainen, sillä se hyökkäili silloisen perheensä pikkulapsen kimppuun. Kati oli tuolloin kahden kissapesueen äiti, mikä varmaan lisäsi sen hyökkäävyyttä. Tai siis puolustavuutta, kissan näkökulmasta. Kati kävelee ihmisten perässä, keikuttelee päätään sivulta toiselle ja kehrää heti, kun sen nostaa syliin. Ja auts! ihan varoittamatta se puraisee, lujaa ja tosissaan.
Kati on täysharmaa, aikuisenakin vain noin puolivuotiaan kokoinen pikkurouva. Kun se näkee muita kissoja, siitä lähtee pahaenteinen murina kuin kaukaisesta ukkospilvestä. Sen kynsinen etutassu heilahtaa herkästi, kun se tirvaisee kissakavereita kuonoon. Se pystyy siihen jopa kesken juoksun, ilman että juoksemisen rytmi häiriintyy.
Äksyilystä vähän miinuspisteitä, mutta ystävällisestä kehräämisestä ja pään keikuttelusta runsaasti plussaa.

Tiikelii. Ilveksii. missä oleet? Niin kutsun mestaripiiloutujaa, joka karkaa kun näkee kuljetuskopan.

Kissaeläin numero kolme on Kiki. Se on tyttären toinen adoptiotapaus, joka tuli hänelle ihan muutaman viikon ikäisenä. Pikkuilveksen elämän alkuvaiheet ovat hämärän peitossa. Nostan hattua tyttärelle, joka osasi ja jaksoi syöttää ja juottaa pienellä kikisevällä äänellä kommunikoineelle lapselle pieniä annoksia monta kertaa päivässä. Ensimmäisen sukuesiintymisensä Kiki suoritti siskontytön hääjuhlissa; se oli pakko ottaa mukaan, sillä se ei olisi kestänyt niin pitkää aikaa syömättä. Kiki oli juhlien sankari - heti hääparin jälkeen tietysti.
Kun Kiki tuli tyttärelle, ajattelin, että se herättää Katin äidinvaistot. Kattia kanssa! Kati sähisi ja antoi sille kuonoon kuin tasavertaiselle taistelukaverille. Nyt tilanne on onneksi tasaantunut. Kun Kiki kyläilee meillä, pojat Kiki ja Muksu painia jytistävät yöllä sängyn alla niin että sängyn pohja kopisee. Sylipoikaa siitä ei saa millään.