Seinänvieruspaikalla makaava tulee kateelliseksi. Tavalla tai toisella - en nyt muista miten tarina sen kertoo - hän saa aikaan sen, että ikkunan vieressä poteva kuolee. Mies vaatii päästä hänen paikalleen - ja huomaa, että ikkunasta näkyy pelkkää naapuritalon betoniseinää.
Kirjailija Kari Hotakainen kirjoittaa Helsingin Sanomien esseevieraana pääsiäisen lehdessä. Hän kertoo miehestä, joka makasi neljä vuotta liikuntakyvyttömänä sairaalasängyssä. Hän näki harmaan seinän, johon oli teipattu kaksi postikorttia. Niissä toivotettiin hyvää joulua ja hyvää pääsiäistä.
Hotakainen ei usko kahden euron aforismiin, joka kuuluu: "Kärsimys jalostaa". Jalostamisen sijaan kärsimys pinnallistaa ja kutistaa. Maailma kapenee kivun ympärille ja kärsivä rakastuu pintaan. Kärsivää ilahduttaa kaikki se, minkä voi silmin nähdä, Hotakainen kirjoittaa. "Pinta on hänen syvyyttään", Hotakainen tiivistää.
Ei se kärsimys jalostakaan. Jos se jotain lahjoittaa, niin sen, että kärsivä voi parhaassa tapauksessa tulla myötätuntoisemmaksi ja empaattisemmaksi. Kolhiintuminen opettaa, että elämässä kaikki ei ole omissa käsissä, omassa vallassa. Hyvätkin ennakkosuunnitelmat pettävät, laskelmat osoittautuvat ontoiksi eikä varovaisuuskaan aina auta. Kolhujen jälkeen - jos siis hyvin käy - ihminen voi olla vähemmän valmis neuvomaan toisia ja enemmän altis kuuntelemaan ja asettumaan toisen asemaan.
Ja se pinnallisuus - eipä auta siitäkään moittia. Jos elämän ennakoimattomuus on kärsivän mielestä kuin ympärillä kuohuva koski, jonka yli pitäisi kuitenkin päästä, niin pienet pinnalliset asiat voivat olla ne kosken kivet, joiden kautta loikkimalla kärsivä ylittää kuohut.
Eläköön muotikengät, uudet tapetit, kevätruohon ihastelu, koivuihin puhkeaviin hiirenkorviin rakastuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti