Kissan opetukset

Synnyinperheeni perimätieto kertoo kahdesta harmaaraitaisesta, kotikissoja isommasta "villikissasta", jotka olivat kulkeutuneet meille. Koska niillä oli M-kuvio otsassa, ne olivat Mikkoja.

Mikot olivat älykkäitä ja fiksukäytöksisiä. Ne olivat tarkkailleet ihmisiä, ja tiesivät, miten tuvan oven sai auki; kissat nousivatkin seisomaan takajaloilleen ja työnsivät etutassuillaan ovenkahvaa. Kun ihmiset kiinnittivät toimintaan huomiota, Mikot laskeutuivat takaisin neljälle tassulleen muina kissoina ja ryhtyivät nuolemaan turkkiaan. Kun ihmiset söivät, kissat tulivat istumaan penkille ja laittoivat tassunsa pöydälle. Toinen Mikko kurkotti puukkoa, ja isä varoitti: älä älä, se on terävä. Isosiskoni oli välillä hätää kärsimässä, kun isokokoinen Mikko tuli ja otti hänen käsistään pullapalasen. Edes penkille seisomaan nouseminen ei auttanut, sillä Mikko tuli perässä.

Kun minä synnyin ja huusin koliikkia ensimmäiset puoli vuotta, viimeisin Mikko ei ilahtunut rauhanhäiritsijässtä. Kun  kasvoin, aloin rytyyttää kissaa. Välillä se kiipesi pakoon uuninpankolle, kunnes lähti kevätreissuilleen eikä enää palannut.

Olen ollut pienestä lähtien kissa. Niin kissa kuin ihminen voi olla. Konttasin kodin lattialla - sukkahousujen vyötäröön takapuolen päälle olin laittanut vyön hännäksi - ja puskin äitiä pohkeeseen. Äiti silitti, ja minä kehräsin. Olin varma, että isona minusta tulee kissa. Välillä pyysin äitiä kokeilemaan selkääni: eikös siellä jo ala tuntua kissan selkäkarvoja? Äiti myötteli, ja minä kehräsin vielä kovempaa. 

 

Tässä minä silitän kissaa. Tämä taitaa olla
se meillä asustanut töpöhäntä

 

Koska en osannut tehdä eroa kissan ja ihmisen välillä, yritin opettaa kissoja ihmisten tyyliin. Olin pannut merkille, kuinka isä pötkähti tuvan kansisängylle päivälevoille. Koska kissamme oli poika, aloin opettaa sitä miesten tavoille: pitää köllöttää selällään, vasen jalka koukussa ja oikea jalka siinä vasemman polven päällä. Ei kissa tykännyt eikä oppinut.
Yhtenä talvipäivänä äiti kuuli, kuinka kissa naukui henkensä hädässä ulkoeteisessä. Äiti ryntäsi paikalle - ja löysi kissan ja minut. Olin pakottanut kissan polvieni väliin lattialle selälleen, estin sitä karkaamasta ja kairasin terävää puunsälettä sen mahaan. Mitään vaurioita ei tapahtunut, koska äiti ehti hätiin. Mistä oli kyse? No siitä, että minut oli edellispäivänä rokotettu, ja minä olin saanut päähäni, että kissakin pitää rokottaa, "että se ei tule kipeäksi".
Kissalle vaarattomampi tavoille opettaminen liittyi kissatappeluun. Pihaamme tuli vieras kissa, jonka tiesin meidän kissamme siskoksi. Kissat sähisivät, murisivat, mourusivat, räpsivät kynsisillä tassuilla toisiaan - ja minä otin meidän kissamme syliini ja aloin selittää: Kuulepa kun se on sinun sisko. Ei siskon kanssa saa noin rumasti tapella. Etkö sinä muista siskoa? Kissa ei kuunnellut kasvatustani vaan puri minua pahanpäiväisesti oikeaan käsivarteen ja kiemursi itsensä vapaaksi. Kun tarkkaan katson, näen kulmahampaiden jäljet vieläkin vaaleina arpina ihossani.
Lapsuuteni kissat siis opettivat minulle sitä läksyä, jota ihminen saa koko elämänsä ajan opetella: minun hyväni ei ole toisen hyvä. En voi oman kokemukseni perusteella tietää, mikä toisesta ihmisestä (tai eläimestä) on hyvää, hyödyllistä tai ilahduttavaa.

Lapsuuteni ihanin herätys oli se heinäkuinen aamu, kun avasin silmäni ja näin, kuinka tyynyllä nukkui hyvin pieni musta ja karvainen mytty. Kissaton vuosi päättyi! Heinätalkoisiin meille tullut naapurin isäntä oli tuonut kissanpoikasen takkinsa sisässä töihin tullessaan. Kissanpentuajat olivat ihania. Lempileikkini oli pötköttää lattialla ja vetää oikealla kädellä nauhaa, johon oli sidottu paperinöttönen. Kissa laukkasi nöttösen perässä ympyrää oikealta puoleltani, pään ympäri, vasemmalle puolelle ja mahan yli. Kutitti ja nauratti. Kissantavoille opettelu oli hauskaa. Yksi pentunen opetteli istumaan kuin aikuiset kissat, häntä tiiviillä kiemuralla vieressä - mutta se oli liian hankala homma, ja kissa kupsahti muutaman kerran kyljelleen. Sitten se tajusi harjoitella taitoa seinän vieressä.

Kerran utelias kissarukka meni pienestä onkalosta kurkkimaan pihakaivoon - ja putosi sinne. Molskis. Koukimme sen kaivosta pois hiilihangolla.
Entäpä ne kesät, joina tyttökissa alkoi pyöristyä. Synnytyksen lähestyessä ne pyysivät apua äidiltä, joka laittoi niille pesän ja sanoi ystävällisellä äänellä kannustavia sanoja. Pahvilaatikkoon ilmestyikin sitten liuta erivärisiä avuttomia rääpäleitä, joita emo syötti ja nuoli - ja kehräsi ja katsoi meitä ylpein ja omistavin katsein. Kissat kasvoivat tuvassa ja siirtyivät aikuisina navettakissoiksi.

Joskus kissaemot synnyttivät poikueensa heinälatoon. Pennut löytyivät aikojen kuluttua ja olivat jo puolivilliintyneitä, kun eivät olleet tottuneet ihmisen kosketukseen ja läheisyyteen. Kerran löysin poikueen ihan sattumalta, kun hypin heinissä: ykskas edessäni oli viisi-kuusi kissalasta, jotka sähisivät ja sylkivät pienet kidat ammollaan päin tuntemattoman ihmispedon naamaa.
Kissaemon opetukset olivat hauskaa seurattavaa. Yritimme arvailla, mitä eri äänellä päästetyt maukaisut ja muut äänet merkitsivät. Nyt se sanoo niille, että odottakaa tässä, kynnyksen yli ei saa mennä. Nyt se sanoo, että kohta tulee hiiriä. Ja hiiriä tulikin: aamusella ladonovella saattoi odottaa kymmenen hiiripaistia. Sitten tuli se hetki, kun emo alkoi vieroittaa poikasiaan. Viisauttahan se on, mutta näytti välillä kovalta komennolta. Imemään, painimaan ja telmimään tottuneet lapset saivatkin tylyä sähinää ja murahtelua.

Kissanpoikasista oli useinkin liikatuotantoa. Meidän isä oli hentomieli, eikä saanut niitä pois päiviltä - ja se entisajan pois päiviltä saaminen ei sitten tarkoittanut sitä, että kissa vietiin piikille eläinlääkäriin. Se tarkoitti naapurinisännän vierailua. Lopusta en halunnut tietää.

Yhden traagisen kerran kissaemo meni pois tolaltaan. Ensinnäkin poikasten pesälaatikkoa jouduttiin siirtäämään suursiivouksen takia. Toiseksi taivaalla mourusi suuriäänisiä lentokoneita lentoharjoitusten vuoksi. Kun pidimme taukoa siivouksessa ja menimme katsomaan pentuja, laatikko oli tyhjä. Tai ei kokonaan tyhjä: jäljellä oli yksi pieni etutassu. Emo oli hädissään syönyt koko pesueensa, ja kun löysimme sen, se istui laiturilla ja lipitti vettä joesta. Tämän tapahtuman muistan aina, kun mediassa puhutaan lapsisurmista. Ihminenkin on - haavoittumaisimmillaan - biologiaa.

Alakoulussa olin innokas koulukirjaston asiakas. Joka syksy kirjastoon tuli uusi Pekka Töpöhäntä -kirja - niitä kapeita pitkiä kirjoja, joissa oli paljon lukemista, ei kuvakirjoja. Vaikka olihan niissäkin mustavalkoisia piirroskuvia. Varausjono oli pitkä. Pekka oli NIIN lapsuuteni sankari, oikeamielinen ja neuvokas, ja veti aina lopulta pitemmän korren, vaikka Monni ja sen hännystelijät Pilli ja Pulla yrittivät kaikkensa. Aikuisena luin, että Pekka oli melkoinen poliittinen eläin, sillä Gösta Knuttson kirjoitti kirjaa 1930-luvulla. Monni oli pieni viite Hitleriin päin. Muutama vuosi sitten kävin perheen kanssa Upsalassa. Tuomiokirkon mäellekin kiipesimme, ja lähetin mielessäni terveisiä Tuomiokirkon vanhalle Maijalle. Valitettavasti lapsemme olivat jo sen verran isoja, että eivät lähteneet Pelle Svanslös -kierrokselle vanhaan kaupunkiin, vaikka pyysin heitä alibiksi itselleni. Pekka-mukin ostin sieltä muistoksi.

Ja tästähän Viiru-kissa ei tykännyt: roikotin sitä kauluksena. Iso
ihminen ja ei kun kissaa kiusaamassa.

Vieläkin harmittaa, että meillä ei ollut kissaa jo silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Tyttö toi kotiin kaksi gerbiiliä ja yhteisomisti parhaan kaverinsa kanssa kaksi kania... mutta sitä kissaa me kaipasimme. Kävimme monena kesänä lomalla maatilamajoituksessa Kalajoella, ja siellä oli kissaemo poikasineen. Sielläkin seurasin, kuinka emo lähti hiirestämään ja varoitti poikasiaan matalalla äänellä maukuen: ei tämän kynnyksen yli. Ja mikäpä siinä oli auringonpaisteessa kissalasten odotella. Muistiin on piirtynyt kuva siitä, kun alun toisella kymmenellä oleva poikamme istuu ladossa heinäpaalin päällä päässään vihreä lippalakki - ja lakin päällä kissanpoika.

Tyttäreni sanoi kerran, että hän hommaa minulle kissanpoikasen siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois. Ja niin hän tekikin: toi pienen mustan kissalapsen ja antoi sille nimen Muksu. Siitä piti tulla hänen kissansa, mutta valitettavasti hän ei voinut pitää sitä huoneessaan. Huoneessa terraariossa asuneet gerbiilit nimittäin hermostuivat, kun Muksu makasi terraarion päällä niitä tuijottaen. Muksusta tuli minun lapseni. Vaikka se oli ihan laillisessa luovutusiässä, sitä lapsetti. Jotta se olisi saanut unen, sen piti nukkua rintakehäni päällä, imeä yöpyuvun pääntieresoria ja kehrätä ja tarpoa. Sillä on sama tapa edelleen, vaikka se on jo iso poika, neljävuotias. Sille kelpaa vain yksi ja sama yöpuku, punainen trikoomekko, jonka pääntien se on kuluttanut irstaan avaraksi. "Mennäänkö nukkumaan", kysyn kissalta, ja se on jo sängyssä ennen kuin minä.

Tyttärellä on kaksi kissaa. Pienikokoinen mutta aikuinen tyttökissa on noin puolivuotiaan kokoinen. Se kulkee perässä, kääntää keikuttelee päätään ja katsoo silmiin. Sopuisa tyttö - tiettyyn rajaan asti. Kun se alkaa murista ja näyttää suuttumisen elkeitä, ihmisen on paras uskoa, että leikki on nyt loppu. Kun Katti puraisee, se tekee sen koko leukojensa voimalla. Äkkipikaisen luonteensa vuoksi se olisikin joutunut nukutettavaksi, ellei tyttäreni olisi ottanut täysharmaata kaunokaista hoitoonsa.
Tyttären toinenkin kissa on piikiltä pelastettu. Se oli vajaan kuukauden ikäinen, kun päätyi tyttärelle. Se kikisi pienellä äänellä ki-kii ja sai siksi nimen Kiki. Komea ilveksen näköinen kolli on enimmäkseen Katin tassun alla.

Kun tyttäreni kissat vierailevat meillä, meidän Muksu piileskelee alkuun sängyn alla tai vaatekomeron ylähyllyllä. Sitten alkaa voimainmittelö. Yöllä herään Katin kumeaan murinaan kuin kaukaiseen ukkosen kumuun. Sitten kuuluu tshäh - thsssssssssss pitkää sähinää. Kohta sänkyni pohja kopisee, kun kissat painivat. Kun voimatasapaino on muutaman päivän kuluessa löytynyt, ne nukkuvat sovussa minun sängyssäni - ja katsovat minua moittivan hämmästyneinä, kun yritän illalla nukkumaan: niin tosiaanko ajattelit tähän tulla?

 

Etualalla tyttäreni harmaa Katti, sille julmistelee musta Muksu

Kun olin tyttäreni kanssa viikon matkalla Jerusalemissa ja Tiberiaassa, Jerusalemin-hotellimme edustalla oleskeli kesy kissa. Hotellin henkilökunta väitti sen ilmestyneen jonkin bussin mukana. Tyttäreni silitteli kissaa kaikki illat ja sanoi "tankkaavansa kissaa". Vierailukohteissa meidän huomiomme horjahti aina kun näimme kissoja. Opas ärähti: ettehän te tulleet Jerusalemiin kissoja katsomaan! Miten väärässä voi sivistynyt ihminen olla.

Kissa on ollut minulle aina lohtueläin. Jos minulla menee huonosti, näen vilkkaita unia kissanpennuista ja aikuisista kissoista.

Vappupeppujuttu

Peppukuvat ovat muotia! Iltapäivälehti kertoi tämän tiedon ja vahvisti viestiä julkaisemalla  peppukuvan - sellaisen, jossa tiukkoihin farkkuihin pukeutunut nuori nainen on selkä notkolla kuvannut arvoisan takapuolensa. Jos normaali omakuva on selfie, niin peppukuva lienee sitten persie?

Vanha täti se taas sanoo, ettei tajua. Vanha täti muistelee aikoja, jolloin oli pikkutyttö, ihan hirveän ujo pikkutyttö. Varoituksen sana: nyt seuraa muutama pyllyjuttu ujon tytön vinkkelistä.

Istuin potalla (sorry, niin lapset usein tekevät). Isä katsahti minuun päin ja minä kivahdin isälle, että kato ommaan mekkoos. Sittemmin olen huomannut, että se on oikeastaan aika filosofinen ilmaisu. Huolehdi omista asioistasi, ennen kuin ryhdyt muita neuvomaan.

Joku ajattelematon ihminen oli ostanut minulle noin 20 senttiä korkean muovisen nuken, jonka sinisten housujen henkselit olivat pettäneet. Housut lököttivät takapuolen alla. Minä huusin ja paruin äänen ja osoitin etusormella nukkea. Lopulta äiti tajusi, että Lökä Pöksynen pitää kääntää hyllyllä takapuoli nurkkaan päin. (Tämä nukke tuli minulle elävästi mieleen, kun Putous-näyttelijä Aku Hirviniemi imitoi Jäbä Leissonia telkkarissa. Katsoin telkkaria sormien välistä ja haparoin kaukosäädintä olohuoneen pöydältä.)

Vaikka olin jo lapsena täysverinen kissahöperö, kissoilla oli mielestäni kiusallinen tapa: ne kävelevät häntä pystyssä, niin että kun ne kulkevat ihmisen edellä, niin ihminen näkee niiden... no tiedätte minkä. Yritin kääntää kissan häntää alaspäin ja selitin kissalle, ettei tuo nyt ole ihan sivistynyttä.


Niin että en minä noita persieitä oikein ymmärrä. Minusta takapuolen kuvaaminen on banaalia. Paitsi jos se liittyy jotenkin Torinon käärinliinaan. Tutkija Juha Hiltunen on kirjoittanut aiheesta ja otsikoinut bloginsa yllättävästi: Jeesuksen peppu todistaa.
Bingo! Sainpa tungetuksi Torinon käärinliinan tähänkin juttuun.

Kissa - tuo pääsiäisen eläin?

Facebook-kavereideni keskuudessa vallitsee suuri epätietoisuus perheeemme kissaoloista. Nyt hälvennän epätietoisuuden ja esittelen lähipiirini kissaeläimet.

Jalo kissaeläin, musta pantteri, musta paholainen, pasta muholainen...

Kissaeläin numero yksi on mutimusta Muksu, jonka mustuuden keskellä vilkkuvat vihreät silmät ja lirpahtaa vaalenpunainen kieli. Muksu muutti meille laillisessa luovutusiässä, siis noin kolmikuisena. Sen piti olla kokonaan tyttäreni kissa, mutta tyttärelläni oli tuolloin kolme gerbiiliä, jotka ahdistuivat kissan yöllisestä tuijotuksesta. Muksu kökötti terraarion päällä ja vahti hermostuneita gerbiilejä herkeämättä. Niinpä tytär kippasi Muksun minun sänkyyni, ja sinne se jäi. Nyt Muksu on kolmivuotias, ujo ja vetäytyvä nuoriherra, joka säikkyy vieraita ja joskus tuttujakin ihmisiä. Iltaisin se tulee edelleen mahani päälle nukkukehräämään. Jos en älyä mennä nukkumaan sen seuraksi, kissa maukuu vaativalla äänellä, juoksee aulan matolla makuuhuonetta kohti ja kääntyy katsomaan taaksepäin: tule jo, tule jo! Muksu on ruokakranttu. Pienet muikut kelpaavat; ensin sen pitää tosin tapsuttaa niitä tassullaan ja heitellä ilmaan. Ruokapussien myötä olen oppinut, että Coelho tarkoittaa kania. Se on kissamme tämänhetkinen mieliruoka. I am so sorry, Paulo Coelho.

Jos pikkurouva Kati saisi päättää rahankäytöstä... kuvassa se esittää rahakukkaron haltijaa.

Kissaeläin numero kaksi on tyttäreni harmaa Kati. Se oli lopetusuhan alainen, sillä se hyökkäili silloisen perheensä pikkulapsen kimppuun. Kati oli tuolloin kahden kissapesueen äiti, mikä varmaan lisäsi sen hyökkäävyyttä. Tai siis puolustavuutta, kissan näkökulmasta. Kati kävelee ihmisten perässä, keikuttelee päätään sivulta toiselle ja kehrää heti, kun sen nostaa syliin. Ja auts! ihan varoittamatta se puraisee, lujaa ja tosissaan.
Kati on täysharmaa, aikuisenakin vain noin puolivuotiaan kokoinen pikkurouva. Kun se näkee muita kissoja, siitä lähtee pahaenteinen murina kuin kaukaisesta ukkospilvestä. Sen kynsinen etutassu heilahtaa herkästi, kun se tirvaisee kissakavereita kuonoon. Se pystyy siihen jopa kesken juoksun, ilman että juoksemisen rytmi häiriintyy.
Äksyilystä vähän miinuspisteitä, mutta ystävällisestä kehräämisestä ja pään keikuttelusta runsaasti plussaa.

Tiikelii. Ilveksii. missä oleet? Niin kutsun mestaripiiloutujaa, joka karkaa kun näkee kuljetuskopan.

Kissaeläin numero kolme on Kiki. Se on tyttären toinen adoptiotapaus, joka tuli hänelle ihan muutaman viikon ikäisenä. Pikkuilveksen elämän alkuvaiheet ovat hämärän peitossa. Nostan hattua tyttärelle, joka osasi ja jaksoi syöttää ja juottaa pienellä kikisevällä äänellä kommunikoineelle lapselle pieniä annoksia monta kertaa päivässä. Ensimmäisen sukuesiintymisensä Kiki suoritti siskontytön hääjuhlissa; se oli pakko ottaa mukaan, sillä se ei olisi kestänyt niin pitkää aikaa syömättä. Kiki oli juhlien sankari - heti hääparin jälkeen tietysti.
Kun Kiki tuli tyttärelle, ajattelin, että se herättää Katin äidinvaistot. Kattia kanssa! Kati sähisi ja antoi sille kuonoon kuin tasavertaiselle taistelukaverille. Nyt tilanne on onneksi tasaantunut. Kun Kiki kyläilee meillä, pojat Kiki ja Muksu painia jytistävät yöllä sängyn alla niin että sängyn pohja kopisee. Sylipoikaa siitä ei saa millään.