Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.