Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.

Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.

Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.

Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.

Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.

Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?