Kevään voimalla

Takapihalla sattuu ja tapahtuu. Kielojen lehtitötteröt ovat ilmestyneet koivun juurelle. Sininen kukka – scilla? - on varmaankin karannut naapurin kukkapenkistä. Keltaiset kevätesikot kukkivat valtoimenaan. Voikukat näyttävät hyvinvoivilta; ajatellaan siitä positiivisesti - saan lehdistä ilmaiset salaattiherkut. Jostain on ilmestynyt ahomansikoita, jotka oikovat lehtiään tontin rajalla.

Takapihamme on villi ja kuriton, kaikilla muilla kasvu lienee ruodussa ja hallinnassa.

Onko tämä scilla?

Kasvun voima yllättää. Luonnon voima yllättää. En pysy vauhdissa mukana. Joka kevät kukat kukkivat aikaisemmin ja aikaisemmin. Motkotankin niille kuin teini-ikäiselle paljastaviin vaatteisiin pukeutuneelle tyttärelle, että älä kiirehdi, kyllä tuosta vielä kerkiit kaunistumaan.

Vaikuttaako luonto ihmisiin eri tavoin eri iässä? Jos tästä vielä enempi herkistyn, niin tulevina keväinä vedän kaihtimet ikkunaan enkä mene ulos kuin aurinkolasit silmillä.
(Arno Kotro sanoo tästä jotakin toimittaja Olga Ketosen haastatelussa.)

 

Varokaa vaan, voikukanlehdet. Vielä minä teidät syön.

Oma äitini (ikä 97 v) asuu nykyään kirkonkylässä pienessä vuokrayksiössä. Ikkunaan näkyy valkoinen varastorakennus, vastapäisen talon tiiliseinä ja katto. Luontoelementit ovat vähissä: mänty, taivas milloin sininen milloin pilviharmaa, tallaantunut nurmikko, vastapäisen talon katolla hyppivät harakat. Ulkomuistista äiti tietää, että ikkunan alla kasvaa vuorenkilpeä ja akileija.

Ajatuksissaan äiti liikkuu vanhassa kotitalossa, jossa tuli asuneeksi reilut 60 vuotta. Kun käyn hänen luonaan, hän kyselee kukista ja pensaista. Onko juhannusruusu kunnossa? Vieläkö tuvan ikkunan alla kasvaa se talvikki, joka ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä? Ja olikos se paimenmatara vai mikä se hörsykukka ojanvarressa? Kasvaako raparperi?
Talvella piti rauhoitella, että ei kuki, ei kasva, siellä on vielä metri lunta. Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti hän elää kevään tulon ja kukkien kasvun myötä.

Kielojen kevätrullat

 

Äänetön kevät. Se Rachel Carsonin kirja teki minuun lukiovuosina suuren vaikutuksen. Kirja kertoo ympäristötuhoista ja herätti ihmiset ympäristötietoisuuteen. Kaikkea Carsonkaan ei tiennyt, kuten sain äskettäin lukea. Hän suositteli esimerkiksi nikotiiniyhdisteitä DDT:n tilalle – jotka taas vaarantavat pölyttäjien ja sitä kautta myös ihmiskunnan hengen. 

Kirjan luettuani katsoin keväitä uudella tavalla. Olin Hyvin Ahdistunut Nuori. Levitin silmäni niin isoiksi kuin mahdollista, jotta saisin nauttia heleästä vihreydestä – kenpä tiesi, milloin se lysti loppuu.

Tänä keväänä olen yrittänyt vastustaa kevättä. Onneksi myös kevät itse on älynnyt jarrutella tuloaan. Pelkään enenevää valoa, kasvavia lehtiä ja silmiin käyvää vihreää. Se muistuttaa ajan kulusta ja surullisista asioista, joiden kohtaaminen on vääjäämättä edessä. Esimerkiksi sitä, että joudun hyvästelemään turvapaikanhakijaystäväni. Tasan ei mene nallekarkit. Minulla turvallinen elämä, heillä ei. Tämä kuolemaan karkotettava kurdimies ei ole tuttujani, mutta hänenkin kohtalonsa satuttaa. 

Paljon saa kevätvaloa tulvia, että saan itseni iloon kiskotuksi.