Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.

Turvapaikanhakijoiden joulu

Joulujuhlaideointia Ankkurin ryhmäkodin nuorille

Ajankohdaksi kaavailimme lauantaita 12.12.
Jos opistolle sopii, niin juhla olisi vanhan puurakennuksen juhlasalissa.
Varsinainen joulujuhla alkaisi klo 16. Ennen sitä järjestäisimme yhteiset talkoot nuorten kanssa:

jotkut heistä leipovat pipareita ja torttuja ryhmäkodin ruokasalissa ja keittiössä

toinen ryhmä koristelee juhlasalia

kolmannet saavat harjoitella ohjelmaa, jos haluavat esittää musiikkia juhlassa

Juhlassa

Helluntaiseurakunnan lapsiryhmä esittää jouluevankeliumin, nuorille tulostetaan omankielinen teksi, josta voivat seurata, mitä esityksessä tapahtuu.
- Juontaja kertoo etukäteen, että Jeesus ja Maria ovat yhteisiä kunnioitettuja henkilöitä sekä kristinuskossa että islaminuskossa.
- Lisäksi korostetaan, että lahjoja tuovat tietäjät olivat kotoisin Iranin ja Irakin seuduilta.
Vinkkejä tai rohkaisua idealle voi löytää Abrahamin lapset -kirjasta.

Musiikkiesityksiä ja yhteislauluja, laululeikkejä. Tuomo Mustosen esittämä Sibeliuksen Kuusi ja sen rinnalla metsäinen tarina. Liittyisi Sibeliuksen juhlavuoteen, itsenäisyyspäivään ja jouluun. 

 

Nuorille kerrotaan, että suomalaisissa perheissä kodeissa vierailee vanha vanha mies, jolla on mukanaan säkki, ja säkissä lahjoja. Joululahjoja annetaan sen muistoksi, että itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesukselle.

Ja kukas siellä ovella koputteleekaan – avataanko ovi... Jee, joulupukki!

Jaetaan lahjat, laulellaan

Juodaan mehut ja syödään piparit & tortut.

Kova pehmeä voima

Someraivo. Liikenneraivo. Raivo hoitoalan henkilökuntaa kohtaan. Raivo turvapaikanhakijoita kohtaan. Ehkä raivoaminen on vain pintakuohaa, mutta pikkuhiljaa alkaa hirvittää. Onko meiltä kadonnut kyky katsoa asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja halu ymmärtää syitä hänen käytöksensä takana? Missä luuraa myötätunto? Kuinka paljon meillä suomalaisilla on sitä koskaan ollutkaan?

Moni kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin koko kylä kasvatti ja naapuri seurasi mummonmökin piipun savumerkkejä. Vaan onko tämä pelkkä kupla? Onko suomalainen myötätunto ollut vain sumuverho kontrollille ja ruodussa pitämisen halulle?

Myötätunto on kova voima, jota meillä tarvitaan kiihkeästi. Jotain tarpeesta voi päätellä siitä, että Jari Sarasvuo uhrasi aiheen käsittelylle kokonaisen tunnin radio-ohjelmassaan Yle Puheella. Hän sanoi, että myötätunto on ainoa asia, joka voi pelastaa ihmiskunnan. Sarasvuon mukaan kirjallisuus edistää myötätuntoa, sillä sen avulla voi eläytyä toisten kohtaloihin.

Erotanko yksilön ihmisjoukosta?
Osaanko katsoa silmän tasalta?

Koulumaailma ja talouselämä ovat tunnistaneet myötätunnon voiman. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on käynnistänyt Myötätunnon mullistava voima -tutkimushankkeen, jonka yhtenä haarana pyritään selvittämään, mikä merkitys myötätunnolla on yritysten ja yhteisöjen kilpailukyvylle.

Uskontojen ytimestä löytyy myötätunto. Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän –ohje kuuluu liki kaikkien uskontojen oppilauseisiin.

Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta piirtää kuulijan eteen kuvan ryöstön ja pahoinpitelyn uhrista, jota halveksittu samarialainen auttaa lainoppineiden kulkiessa ohi.

Kertomusta on tapana kuunnella hyveellisin korvin ja samastua mieluiten ystävälliseen samarialaiseen – näin minäkin toimisin!

Mutta ehkä oppi menisi paremmin perille ja myötätuntolihas kehittyisi, jos kuvittelisinkin itseni ryöstetyn ja hakatun tilalle. Entä jos viruisin maassa avuttomana ja täydellisesti toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varassa? Mitä toivoisin että he tekisivät minulle?

Lääkäri, lapsi ja kissa.
Patsas Vilnan juutalaiskaupunginosassa.

Kun lähdin tekemään juttua myötätunnosta, oli kuin olisin kävellyt mutkittelevaa polkua sankkaan metsään. Polulla tulikin yllätyksiä. Suurin yllätys oli se, miten voimakkaasti myötätunto toisia kohtaan on sidoksissa myötätuntoon ihmistä itseään kohtaan.

Löysin netistä englanninkielisen, noin kymmenen minuutin mittaisen myötätuntoharjoitteen. Ystävällinen miesääni kehottaa aluksi sulkemaan silmät ja ajattelemaan minua itseäni – pelkojani, kärsimystäni. Seuraavaksi hän opastaa ajattelemaan minulle läheistä ihmistä ja hänen sisäistä maailmaansa ja kärsimystään. Kolmanneksi ajatukset pitää siirtää minulle outoon, jopa vihamieliseen henkilöön ja hänen kärsimyksensä näkemiseen. Ihmisten piiri laajenee.

Ja samalla meditaatioharjoite alkaa kuulostaa rukoukselta. Esirukoukselta.

Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.

Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.

Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?

Jos kohtaan vihapuhetta

Jaan nyt blogissani toisten ihmisten kirjoittamaa tekstiä. Painavasta syystä.

"Turvapaikanhakijoita aktiivisesti auttaneet ja muut julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa näkyneet ovat joutuneet ottamaan vastaan paljon asiattomasti esitettyä kritiikkiä, paheksuntaa ja jopa uhkailua. Haluamme rohkaista ja osoittaa tukemme jokaiselle uhkailun ja loan heiton kohteeksi joutuneelle. Tällainen käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää. Uhkailusta ja muusta Suomen lakien vastaisesta toiminnasta kannattaa tehdä rikosilmoitus poliisille. Suurin osa uhkailusta on poliisinkin tilastojen mukaan pelottelua ja suun soittoa, mutta poliisin on silti hyvä olla kartalla tästä ilmiöstä.

Yksittäiset suomalaiset ja järjestöt ovat reagoineet pakolaisten vastaanottamisen haasteisiin hienosti. Tämä on ehdottoman tärkeää ja arvokasta työtä. Pakolaistilanne herättää kuitenkin paljon tunteita ja mielipiteitä yhteiskunnassamme. Joitakin ihmisiä pelottaa, ahdistaa ja mietityttää. Ihmisten arvomaailmat ja kulttuurit ovat erilaisia ja myös kulttuurien sisällä on suuria keskinäisiä eroja. Siitä voi seurata tilanteita, jotka vaativat turvallisuuden huomioimista. Samalla on hyvä muistaa, että suurin osa ihan tavallisista ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
Jotta uhkailuun voidaan puuttua, asiaan on hyvä rikosilmoituksella silloin, kun uhkailu tuntuu vakavalta. Muuten annamme uhkailijan jatkaa rauhassa seuraavan uhrinsa kimppuun.

 

Suosittelemme seuraavia toimintatapoja uhkailua ja vihapuhetta koskien:

1. Mikäli uhkailua esiintyy, kehotamme toimimaan seuraavasti: Aina yhteys poliisiin ja rikosilmoitus. Uhkaukset täyttävät eri rikosten tunnusmerkit, mutta miltei kaikki niistä ovat ainakin laittomia uhkauksia. Poliisille tehdään asiasta rikosilmoitus. Sen voi tehdä myös sähköisesti: https://www.poliisi.fi/rikokset/sahkoinen_rikosilmoitus
Rikosilmoituksen yhteyteen on hyvä liittää esimerkiksi kuvakaappauksia uhkauksista, mikäli ne ovat olleet some-välitteisiä. Myös nettipoliisiin voi olla yhteydessä, jos tapahtunut liittyy internetiin. Täältä löydät heidän yhteystietojaan: https://www.poliisi.fi/tietoa_poliisista/poliisit_sosiaalisessa_mediassa


2. Vaikka toimimme internet-aikana, tilanteet ovat usein myös paikallisia. Jokaisella paikkakunnalla toimii paikallinen poliisi sekä henkisen huollon toimijoita. On tärkeää luoda hyvät suhteet tukiverkostoon, niin turvapaikanhakijoiden kuin oman turvallisuuden ja jaksamisen vuoksi. Suhteita voi luoda jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu: kertokaa toiminnastanne ja siitä, että saatatte tarvita tukea tulevaisuudessa.

3. Huolehdi työnohjauksesta ja henkisestä tuesta. Vapaaehtoisilla on tärkeää olla mahdollisuus keskustella kokemuksista tukihenkilön kanssa ja saada vertaistukea.


4. Älä lue uhkailusivuja, älä googleta tai levitä niitä. Se lisää paitsi yleistä pahaa oloa, myös innostaa kirjoittajia, koska lukijamäärät ja klikkaukset kasvavat. Voit tuollaisen sivun kohdatessasi ottaa siitä kuvakaappauksen, jonka välität poliisille.

5. Älä vastaa uhkaaviin viesteihin. Ei kannata lähteä kilpasille, yrittää opettaa toista tai keskustellen laajentaa hänen ymmärrystään, jos hän on aggression vallassa. Vihamielisten ihmisten kanssa ei kannata väitellä.
Mikäli joku verkkokeskustelija säännöllisesti uhkailee, tästä on hyvä kertoa myös muille, jotta muut eivät turhaan altista itseään saman uhkailijan vihaviesteille."

Nämä ohjeet on alunperin kirjoitettu kirkon työntekijöille ja vapaaehtoisille, jotka toimivat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. 

Näin parannan masentuneen joulukuusen

Nuori ja puuhakas kurdinainen ripustaa sähkökynttilöitä joulukuuseen, joka on tuotu seurakuntasalin nurkkaan. Hän on jo ripustanut puolet kynttilärimpsusta, kun me kantasuomalaiset (kasut) hihkaisemme: Ei, ei niitä noin laiteta! Joulukuusi näyttää ihan masentuneelta, jos kynttilät ovat noin!
Kynttilät nimittäin roikkuvat kuusen oksilla liekkipää alaspäin.
 - Voi anteeksi, jos masensin teidän joulukuusen, nuori nainen nauraa ja korjaa kynttilät oikeaan asentoon.

Seurakuntasalissa ja eteisaulassa alkaa olla aito jouluvipinä, kun parhaisiin vaatteisiin puetuilta lapsilta riisutaan töppösiä ja talvitakkeja. Pöytä notkuu perinteisistä jouluherkuista - niin paitsi että joulupöydän kunkku eli kinkku on korvattu jollain muulla paistilla.
Laatikoita, pipareita, torttuja...

Tilaisuuden järjestää paikallinen kurdiyhdistys yhdessä seurakunnan kanssa. Yhdistys nimittäin haluaa ottaa selville, miten suomalaiset viettävät joulua. Siitä ehkä käytetään nimitystä kotoutuminen.
Eikä joulujuhlaa ilman jouluevankeliumia, jonka pappi lukee kirkkosalissa ja tulkki kääntää yleisölle. Jossain kohtaa tulkki sanoo selvästi jotain ohi tekstin, sillä yleisöä alkaa naurattaa.
- Sanoin vain, että Maria oli raskaana eikä ollut vielä naimisissa. Ja että se oli juutalaisten mielestä paha juttu - ihan niin kuin meilläkin, tulkki selostaa eloisasti.

Ja sitten syömään! Ja odottamaan jännittävää jouluvierasta. Kop kop kop  kuuluu aulasta. Pienten juhlijoiden silmät pyöristyvät jännityksestä. Kaikkein pienimmät kiipeävät äitiensä syliin, kun Joulupukki valkoparta vanha ukki ilmestyy nutunliepeet liehuen.
Universumissa on monenlaisia yhteensattumia, ja nyt sattuu niin, että joulupukilla on kovasti samanlainen ääni kuin evankeliumin lukeneella papilla.
Lapset eivät siitä häkelly, vaan tuijottavat toiveikkaana pukin kantamaa lahjapussia.

Je suis #suvakki - vai sittenkin #rasisti?

Olen tässä suunnitellut, että teetän itselleni paidan, jossa lukee Je suis #suvakki. Suvakkihan on se sellainen löysästi ajatteleva sinisilmä, joka suosii mamuja omien maanmiestensä kustannuksella. Mitä oudompi ja eksoottisempi mamu, sen parempi suvakin mielestä. Lisäksi naispuoleinen suvakki jahtaa intohimoisesti mustan miehen... no sanotaan että mustaa makiaa. Varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan.

Suvakki tulee adjektiivista suvaitsevainen, mikä puolestaan tulee verbistä suvaita. Kyllä nauratti, kun inkeriläinen tuttavamme sanoi venäläisestä puolisostaan, että "a Sergei niin suvahtoo lapsia". Siellä päin suvaitseminen vissiin merkitsee vieläkin vahvempaa tunnetta - tykkäämistä, ettei peräti rakastamista.

Mutta olenko minä aito suvakki? Olenko sittenkin rasisti? Näiden kiivaiden keskustelujen aikana kannattaa perata oman ajattelunsa pohjamudat, ennen kuin polskauttaa suorin vartaloin keskustelun aallokkoon ja alkaa sättiä ihmisiä, joita pitää vastapuolena tai peräti vihollisena.
Mitä minä suvaitsen? Missä kohtaa ajatusmaailmassani ja asenteissani tulee vastaan ajatuskulkuja, joita voi pitää selkeästi rasistisina? Millainen ihminen saa minut  vaivihkaa varmistamaan, että ööh, onkos se kukkaro enää taskussa ja kännykkä tallessa? Ja lykkäämään niitä huomaamatta syvemmälle taskun pohjille
 

No olethan sinä vähän erinäköinen kuin minä. Haittaakse?

Rasismi taitaa kuulua ihmisluontoon - vieraan karsastaminen ja epäileminen. Liiallinen sinisilmäisyys voi koitua vaaraksi. Rasismia on varmasti kaikkialla. Me töllötämme mustaihoista (minun esimerkiksi tekisi kovasti mieli koskettaa jonkun afrotaustaisen mustaa kikkaratukkaa, kun se näyttää niin erilaiselta - sen on pakko myös tuntua eriltä). Afrikassa taatusti tuijotetaan valkonaamaa ja nauretaan sen omituisille tavoille ja osaamattomuudelle. Kerran valkotukkainen tyttäreni jäi japanilaisturistien piirittämäksi ja valokuvaamaksi Hämeenlinnan leikkipuistossa, eikä se tuntunut hänestä kivalta.
Kun myönnän, että minussa asuu taipumus rasismiin - ettei peräti pieni tai keskikokoinen rasisti - asiasta voi tehdä parannusta. 

Hei, miten täältä ajatusten vankilasta pääsee pois?

Muistan, kun minä ja minun kaverini - ei kun nykyään pitää sanoa, että minun kanssani samassa kuplassa oleskelevat - olimme iloisia, kun USA valitsi presidentikseen Barack Obaman. Ajatella, musta presidentti! Me Setä Tuomon tupa ja Kuin surmaisi satakielen -kirjojen kyllästämät kukkahatut taputimme käsiämme  afrikkalaisessa työpajassa valmistetut kirjavat rannekorut kilisten. Nyt on rasismi voitettu! Tämä on käänne ihmiskunnalle!
Tuliko kenellekään mieleen, milloin meillä voisi olla presidenttiehdokkaana oman vähemmistömme edustaja - vaikkapa romani? Jos tuli, niin tuliko samanaikaisesti mieleen jo pari näppärää mannevitsiä? - Hai sie Putinin poika, puhuttaisi presidenttimme itänaapurin isäntää.

Nyt Suomessa on syntynyt katala tilanne. Meillä tapahtuu kaksi tosi ikävää asiaa yhtäaikaisesti. Tuloerot kasvavat, ja monen heikosti toimeentulevan elämä kurjistuu entisestään - samalla kun jotkut kärräävät omaisuuttaan verottajan ulottumattomiin. Ja sitten tämä pakolaisten huikea määrä samaan syssyyn. Johonkin mittaan asti voi ymmärtää katkeruutta, joka purkautuu maahanmuuttajia kohtaan. Yksi pilakuva havainnollisti tilannetta: Rikkaan eliitin edustaja kahmii pöydässä itselleen yhdeksän leipää ja jättää vähävaraiselle (pätkätyöläiselle?) yhden leivän. Ja sanoo sitten, että varo, tuo maahanmuuttaja tulee varastamaan leipäsi!
 
Suomalaisia johdetaan edestä. Hmmm. Talous- ja polittiisen eliitin pitäisi nyt johtaa edestä muutenkin kuin käymällä näyttämässä selfiekännykkäänsä (Stubb!) turvapaikanhakijoille vastaanottokeskuksessa. Luopua eduistaan, antaa omastaan, majoittaa turvapaikanhakijoita?

Mustikkamindfulness

Mindfulness tarkoittaa hyväksyvää läsnäolo tai tietoisuus- ja läsnäolotaitoja. Se tarkoittaa keskittymistä kulloinkin meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen. Näin mindfulnessin selittää Mielenterveysseuran nettisivu. 

Mindfulnessia voi opiskella kursseilla, sitä voi treenata netistä löytyvien ohjeiden avulla. Kirkon koulutuksessakin sitä on tarjolla – mikä taas saa jotkut huolestumaan, että buddhalaisuus astuu kirkkoon läsnäolotaitojen treenaamisen myötä. 
Tästä keskustelivat antoisasti uskontokasvatussihteri Pekka Y. Hiltunen ja mindfulness-tekniikan Suomeen tuonut Leena Pennanen Horisontti-ohjelmassa. Se on vielä kuunneltavissa Areenalla.

Mindfulness on tunnettu jo tuhansia vuosia itämaisessa meditaatioperinteessä. Niiden länsimainen soveltaminen sai tuulta purjeisiinsa 1970-luvulta, kun amerikkalainen Jon Kabat Zinn alkoi ohjata tietoisuustaitoihin perustuvaa stressinhallintaa kroonisesti sairaille ja kipupotilaille.

 

 

Jos voit mennä marjametsään kiireettä ja ilman tulospainetta, mindfulness on sinun lajisi! Pyörittele marjaa käsissäsi, katso sen pyöreyttä, tunnustele sen vahamaista pintaa. Aurinkoisella aholla poimittu mustikka on auringon lämmittämä. Tunnet sen napakan muodon, kun marja pyörähtää kämmenkoppaasi.

Toista samaa liikettä tuhansia kertoja. Poimi marja, laita se astiaan. Poimi marja, laita se astiaan… (Häädä hyttysiä ja säikähdä oksan risahdusta – karhuko?) Jatka samaa rataa: poimi marja, laita se astiaan.

Jossain vaiheessa ajatuksesi alkavat karkailla. Anna karata. Mustikkamindfulness voi tuottaa mieleesi vaikkapa kiitollisuutta. Voit ihan itse päättää, paljonko tällä kertaa keräät ja millä tahdilla. Keruureissun jälkeen voit mennä omaan kotiisi ja päättää, mitä marjoille teet – syöt, leivot vai

 

Sinua ei ole kuljetettu tuhansien kilometrien päästä Thaimaan riisipelloilta suomalaisten hyttysten syötiksi metsään epävarman saaliin perään. Jos äitisi ja hänen äitinsä ja muut vanhat sukulaistädit valtaavat mielesi ja ilmestyvät muistuttamaan, että raada, ihminen, raada, täältä ei vajaalla astialla lähdetä, voit teljetä heidät aivojesi suljetuimpaan lokeroon. Poimi marja, laita se astiaan – nauti siitä, että aurinko lämmittää sinua ja mustikkaista ahoa.

Hmmm… ehkä seurakunta voisi järjestää uutena toimintamuotona mustikkamindfulnessia aloittejlijoille?

Uudet kengät Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle

Kolme kaverusta vertailee kenkiään. Kiilto on kulunut, kannat lintassa, nauhat rispaantuneet, pohjan kuviointi jo ihan sakkorajalla. Kenkäkauppaan on mentävä, toteavat Usko, Toivo ja Rakkaus.

Paljon niillä kengillä on taas edellisen vaihdon jälkeen kävelty. Usko on pysähdellyt jututtamaan puistonpenkille kuukahtanutta huumeidenkäyttäjää. Toivo on saapastellut viikonloppuisin puistoissa, joissa nuoret tapaavat kokoontua. Rakkauden kengät ovat kaikkein risaisimmat, sillä hän vaihtoi omat kenkänsä kerjäläisen varvassandaaleihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenkien hankinta on kaveruksille aina yhtä tuskaisaa. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat tallanneet maanplaneettaa tuhansia vuosia, ja kenkämallit ovat vaihdelleet tuohivirsuista ja nahkakurpposista kosteutta hylkiviin vaelluskenkiin, jotka ovat enemmän tiedettä kuin teollisuustuotantoa.
Hirveitä paikkoja on tullut nähdyksi, muun muassa keskitysleirit, joissa vangeilta otettiin kengät jalasta ja lähetettiin parempaan käyttöön parempiin jalkoihin. Siellä oli Toivokin jo tovin aikaa kengätönnä. 
Ihanissakin paikoissa on kenkiä kulutettu. Kuten häitä tanssittu – ja häihin pitää jalkineet muodistaa, käyttää suutarilla tai vähintään nyt kiillottaa.

 

 

 

Mikä on tärkein valintakriteeri? Olisihan se kiva, että kengät olisivat tyylikkäät, ehkä jopa muodikkaat. Mutta toisaalta niillä pitäisi päästä paikkoihin, joissa rapa roiskuu ja savi löllyy. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat liikkeellä säällä kuin säällä – pitäisikö oikeastaan ostaa kahdet kengät samalla kertaa?
Ja sitten kun pitää muistaa sekin etiikka ja moraali. Usko, Toivo ja Rakkaus eivät halua ostaa hikipajoissa valmistettuja kenkiä, joiden liimanhaju sairastuttaa ompelijat ja joita tehdään nälkäpalkalla. 

Kenkiä sovittavat kaverukset kuittailevat toisilleen.
- Hätäkös se sinulla, Usko. Ainoa ongelmasi on se, että nyörität kenkäsi välillä vähän liian tiukalle, niin että ei varpaissa veri kierrä. No vitsi vitsi. Pipohan se sulla kireällä on.
- Ostapa Toivo tosi kestävät kengät, kun ne sanoo, että viimeisenä kuolee Toivo.
- Mutta suurin meistä on Rakkaus. Löytyykö kaupan varastosta tarpeeksi isoja kenkiä sulle?

Kenkäkaupan myyjä hallitsi hommansa. Jokainen sai kengät, jotka jalassa voi mennä maanjäristysalueelle, tulvan ja mutavyöryjen vaivaamille seuduille - ja usko tai älä! - kun niistä harjaa pölyt ja kiillottaa päällimateriaalin, niistä sukeutuu edustuskengät myös ihmisten ilojuhliin.
Niin lähtivät kenkäkaupasta nämä kolme - Usko, Toivo ja Rakkaus, mutta suurimmat kengät heistä osti Rakkaus.

Vähän vaativampi värityskuva

Jokaisella matkalla on yksi hetki, jolloin olen vähällä purskahtaa kyyneliin. Krakovassa se oli - yllätys yllätys - museo, joka esitteli lasimaalauksia. Väristyksiä aiheutti se hetki, kun sain pitää käsissäni veitsiä, joilla lasi leikataan oikeaan muotoon: tekniikka ja työvälineet ovat säilyneet samanlaisina keskiajalta asti, samoin materiaalit: lasi, värit, lyijynauha, jonka avulla lasinpalaset kiinnitetään toisiinsa. Mikä pitkä perinne, mikä pitkä pinna! Mikä ammattitaito ja -ylpeys!


Muzeumwitrazu sijaitsee rakennuksessa, jossa lasimaalauksia on tehty yli sadan vuoden ajan. Se tutustuttaa lasimaalausten valmistukseen vaihe vaiheelta. 

Mistä kaikki alkaa? Tietysti suunnitelmista, jotka taiteilija piirtää ja maalaa paperille 1:10 -koossa. Sen jälkeen tehdään oikeankokoinen piirros paperille ja väritetään se. (Kuulostaa vähän siltä nykyään muodikkaalta aikuisten värityskirjaidealta, paitsi että on muutaman asteen verran professionaalimpaa).

Huomaathan: piirroksessa nainen kannattelee käsissään hikiliinaa, pellavaista kangasta, johon painautuivat Jeesuksen kasvojen ääriviivat. Se on samanveroinen pyhäinjäännös kuin Torinon käärinliina (jess, taas käärinliina), ja sitä säilytetään Espanjan Oviedossa.

Kaikkia kohtia suunnitelmasta ei välttämättä tarvitse värittää. Riittää, kun värien paikat merkitään numerokoodilla, joka vastaa käytettävän lasinpalasen väriä.

Tämä lasimaalauksia valmistava työpaja tekee nykyään lasimaalauksia muun muassa kirkkoihin ja muihin julkisiin rakennuksiin, kuten yliopistoihin.
Krakovan vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevan Mariankirkon upeat lasimaalaukset ovat tämän työpajan käsialaa.
Osallistu virtuaaliselle kirkkokierrokselle - lasimaalaukset ovat pääasiassa kuoriosassa.

Lasimaalauksissa käytettävä lasi on puhallettua lasia, ei mitään bulkkitavaraa.

Työpajan ikkunat ovat kohti pohjoista, sillä pohjoisen puolen ikkunoista tulviva valo on neutraalia.










Osa lasimaalauksista on "tasaista väriä", osaan työstä maalataan varjostuksia, jotka tuovat työhön kolmiulotteisuutta. Jokaisen erisävyisen varjostuskäsittelyn jälkeen uusi väri poltetaan kiinni lasiin. Aiemmin jonkun työntekijän piti valvoa polttoa koko ajan, jotta uunin lämpötila pysyisi tasaisena - nyt sitä valvoo tietokone. Aiemmin uunia lienee lämmittänyt puu ja hiili. Nyt varmaankin -  ydinsähkö? Piti ihan pysähtyä miettimään, miten paljon näkymätöntä työtä sitoutuu näin läpinäkyvään taiteeseen. Matkoilla sitä käy aina museoissa ja kirkoissa, tutustuu ns. korkeakulttuuriin. Miksi ei ikinä oikeilla työpaikoilla?

Varjostuksia - tasoja, levels - näkyy esimerkiksi Marian poskissa. Kuin photoshoppausta, tuli mieleeni. Tosin melko lailla vaivalloisempaa.

 

Tämä Jumalan käsi löytyy fransiskaanikirkosta.

Mariaa ja Jeesus-lasta esittävä lasimaalaus on Nova Huta -teollisuuskaupungin uusimmasta ja suurimmasta kirkosta, jota kutsutaan nimeltä Arka, Arkki. Suosittelen linkin kurkistamista - todella hämmentävää kirkkoarkkitehtuuria!
 


Nova Huta - Uusi Paja - on teollisuuskaupunki lähellä Krakovaa. Se rakentaminen oli Stalinin idea. Uuteen työläiskaupunkiin ei pitänyt tulla yhtään kirkkoa. Historian ironiaa: paavi Johannes Paavali II vieraili siellä, ja Nova Hutaan Krakovasta johtava katu on nimetty uudelleen vierailun muistoksi. Yksi kaupungin aukioista on saanut nimensä Ronald Reaganin mukaan.

Krakovassa lasimaalauksia on esillä todella paljon. Kaupungin turistioppaat järjestävätkin kävelykierroksia, jotka tutustuttavat merkittävimpiin kohteisiin. Muzeumwitrazu.sta saa tosin mukaan esitteen ja kartan, jonka avulla pääsee itsekin suunnistamaan lasitaiteen perässä.

Minulla on kahvilaunelma!

Entäs verot? Ja arvonlisävero? Onko sitten kaikilla varmasti hygieniapassi? Tuskin löytyy vapaaehtoisia tarpeeksi kuitenkaan. Todennäköisesti tulee epäselvyyksiä ja riitelyä.

Pessimisti ei pety, joten listasin heti alkuun muutamia kompastuskiviä. Sen jälkeen voinkin hypätä haaveilemaan. I have a dream.

Virikkeeksi kiva kuva vilnalaisen kahvilan ulkoseinästä.

Olen nimittäin suunnitellut hyväntekeväisyyskahvilaa. Pöydät, tuolit ja penkit on aitoa retroa, kirpputorilta löydettyjä. Samoin kupposet ja kipposet. Osa astioista on jopa ostettavissa piirakan tai paistoksen kanssa. Kahvin, teen tai mehun saa ostaa siihen mukiin, joka vastaa kulloistakin mielentilaa. Leivonnaiset – suolaiset ja makeat – ovat kausituotteita (kuka pelkää nokkossämpylöitä?).
Asiakas voi napsia piirakan päälle timjamia tai basilikaa suoraan kasvatusruukusta. Seiniä koristavat vaihtuvat näyttelyt – tai jos minä saan päättää, niin piparimuotit ja kirpparienkelit. Ja jos sattuisi vielä löytymään ihmisiä pelkäämätön kissa nojatuoliin istuksimaan, niin meillä olisi kissakahvilahko (oikeassa kissakahvilassa on monta kissaa).

 

Tässä jo vähän kuppivalikoimaa.

Hyväntekeväisyyskahvila ei toimi ilman vapaaehtoistyövoimaa ja yhteistyökumppaneita. No, yhteistyökumppaneita ovat erilaiset paikalliset hyväntekeväisyysjärjestöt, kukin aina viikon kerrallaan. Järjestöstä löytyy leipojat, myyjät ja muut tarvittavat virkahenkilöt – ja vetovastuussa oleva järjestö saa oman viikkonsa tuoton oman toimintansa tukemiseen. Vain joulunalusviikot tekevät poikkeuksen, koska ne ovat muutenkin poikkeuksellista aikaa. Niiden työvastuut ja tuotto jaetaan kahvilan toimintaan osallistuvien järjestöjen kesken.

Kahvila toimii myös työharjoittelupaikkana alan opiskelijoille tai työkokeiluun osallistuville. Opiskelijat saisivat vapaat kädet ideoida toimintaa ja reseptejä.

Jep. Käynnistän tämän sitten eläkepäivinäni. Kuka tulee mukaan?

Kahvilan huonekaluja voisi tuunata. Riikalaisen terassin pöytä on
vanha ompelukone.

Taas taide onnistui ärsyttämään

Entä jos taide kuvaisikin naisia raskaissa töissä? Ja vastaavasti vähäpukeisia miehiä, jotka poseeraavat viehkosti sohvalla? S/he -näyttely Krakovan nykytaiteen museossa Mocacissa kääntää asetelmat provokatiivisesti nurinniskoin, lihaa ja sen kuvaamista säästämättä ja laadusta tinkimättä. Yhden näyttelyhuoneen ovenpielessä onkin varoitus, että huoneen taideteokset saattavat häiritä joitakin katsojia. No, niillä rajoilla... Suosittelen yllä olevan linkin avaamista, sen takaa löytyy hitusen :) laadukkaampia kuvia kuin nämä minun.

Näin naiset raatavat perinteisissä miesten töissä. Mutta minkä hemmetin takia alastomina, alttiina hyttysille, pisteleville tikuille, kuusenneulasille - en tajua, protestoin! Ei työläisMIEHIÄ yleensä näin kuvata! Isokokoiset valokuvat ovat toki komeita ja tarkasti aseteltuja.

Miehet taas suuntaavat katseen kohti kameraa ja... viettelevät. Ihan selvästi.

Perinteisten roolien vaihto esitellään näyttelyssä hykerryttävin kuvin, veistoksin ja videoinstallaation.  

Toinen näyttelyosio käsittelee keskitysleirien muistoa - Auschwitz-Birkenau onkin noin 70 kilometrin päässä ja juutalaisia pelastaneen Schindlerin tehdas, nykyään museo, sijaitsee ihan tonttinaapurina.
Taiteilija  Agata Siwek kyseenalaistaa sen, onko keskitysleirin pakko olla Krakovan turistien must-juttu. Hän on valmistanut "aitoja" matkamuistoja Auschwitzista, ikään kuin ne olisivat (olleet) keskitysleirivankien tekemiä.
Lautanen ja Arbeit macht frei- ja Halt-avaimenperiä.

Parakkien, vartiotornien ja krematorioiden pienoismalleja, keramiikkaa.

Auschwitz-Birkenau -lippalakki (tämä se vasta roisi idea on).

Pieniä raidallisia pehmonukkeja unikavereiksi.

Tai voisiko lapsille opettaa keskitysleirien historiaa ja toista maailmansotaa legosarjalla? Tämä paketti on tehty yhteistyössä Legon kanssa, tilaustyönä näyttelyä varten.




















Nykytaiteen museo pohtii toki nykypäivän ongelmia. Tai siis haasteita. Vai mahdollisuuksiako ne nyt ovat. Suurikokoiset kuvakkeet museon seinällä näyttivät jotenkin - hirmu tutuilta. (Anteeksi alhaalta päin otettujen kuvien vinous.)