Yhden korren varassa

Kylvin kevään kunniaksi pieniin ruukkuihin mausteyrttien siemeniä sekä ohranjyviä kissanruohoksi. Laitoin ruukut ikkunalaudalle aurinkoa saamaan, kastelin multaa säännöllisesti ja odotin versovaa vihreää. Ja yhtenä päivänä mustasta mullasta olikin puskenut esiin yksi sin­nikäs ohran alku – vain yksi.

Kontrasti huojuvan huitaleen ja odotusteni sekä sisustuslehtien viherasetelmien välillä oli niin suuri, että pyrskähdin iloiseen nauruun. Ja pitihän se riemastuttava auringonvalossa paistatteleva kolmisenttinen heiveröisyys kuvata ja laittaa sosiaaliseen mediaan kavereiden iloksi. Että näin meillä – eipä mennyt kuin Strömsössä, tälläkään kertaa.

Seuraavana aamuna lähdin kävelemään töi­hin. Oli harmaata ja räntäistä. Jo valmiiksi väsy­neenä taivalsin katuja, joilla kivenmurskeet pyö­rivät kengänpohjan alla. Heti kotiovella iski alamittaisuus: olen minä olematon kasvattaja, kun en edes kissanruohoa saa tuuheana viheriöi­mään. Kukatkin meillä nuupahtavat, neljästä gerbiilistä kaksi on kuollut ja perheen nuorten kanssa väännän kättä yhtenään. 

 

Järkiaivolohko yritti muistuttaa, että minäkö sen muka päätän, kuinka moni ohranjyvä itää. Tunneaivolohko ei puhetta kuunnellut.

Saman päivän iltana pääsin iltalukemiskirjassani Viivi Luikin Varjoteatteri-kirjassa kohtaan, jossa virolaiskirjailija kuvailee näkemäänsä postikort­tia. Se oli julkaistu sodanjälkeisessä pahasti pommitetussa Berliinissä. Kortinkuvassa nuori nainen on asettautunut ottamaan aurinkoa, melkein savuavien raunioiden keskellä, pommi­tushelvetistä selvinneenä. 

 

Ihminen on kuin ruoho, sanoo Raamattu. Ih­minen on kuin ruoho: kun tuuli käy hänen ylit­sensä, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä enää muista.

Myös Viivi Luik kirjoittaa, että ihminen on kuin ruoho. Ihminen on kuin ruoho, joka nousee hautakummun mullasta heti kun vain on mahdollista, eikä välitä mistään. Nuori nainen yritti unohtaa sodan kauhut ja ottaa vaikka vä­kisin itselleen sen pienen osan aurinkoa, joka hänelle maailmassa kuuluu.

Tämän luettuani katsoin ohrantörökästä uusin silmin. Sinnikkäästi, pelkäämättä ja itseään muihin vertailematta se kasvoi mustasta mullasta. Nyttemmin se on saanut pieneen astiaansa ka­vereitakin – arviolta seitsemän.

Individualisti on rohkea edelläkävijä. Kuten tämä ruoho.

Uudet kengät Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle

Kolme kaverusta vertailee kenkiään. Kiilto on kulunut, kannat lintassa, nauhat rispaantuneet, pohjan kuviointi jo ihan sakkorajalla. Kenkäkauppaan on mentävä, toteavat Usko, Toivo ja Rakkaus.

Paljon niillä kengillä on taas edellisen vaihdon jälkeen kävelty. Usko on pysähdellyt jututtamaan puistonpenkille kuukahtanutta huumeidenkäyttäjää. Toivo on saapastellut viikonloppuisin puistoissa, joissa nuoret tapaavat kokoontua. Rakkauden kengät ovat kaikkein risaisimmat, sillä hän vaihtoi omat kenkänsä kerjäläisen varvassandaaleihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenkien hankinta on kaveruksille aina yhtä tuskaisaa. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat tallanneet maanplaneettaa tuhansia vuosia, ja kenkämallit ovat vaihdelleet tuohivirsuista ja nahkakurpposista kosteutta hylkiviin vaelluskenkiin, jotka ovat enemmän tiedettä kuin teollisuustuotantoa.
Hirveitä paikkoja on tullut nähdyksi, muun muassa keskitysleirit, joissa vangeilta otettiin kengät jalasta ja lähetettiin parempaan käyttöön parempiin jalkoihin. Siellä oli Toivokin jo tovin aikaa kengätönnä. 
Ihanissakin paikoissa on kenkiä kulutettu. Kuten häitä tanssittu – ja häihin pitää jalkineet muodistaa, käyttää suutarilla tai vähintään nyt kiillottaa.

 

 

 

Mikä on tärkein valintakriteeri? Olisihan se kiva, että kengät olisivat tyylikkäät, ehkä jopa muodikkaat. Mutta toisaalta niillä pitäisi päästä paikkoihin, joissa rapa roiskuu ja savi löllyy. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat liikkeellä säällä kuin säällä – pitäisikö oikeastaan ostaa kahdet kengät samalla kertaa?
Ja sitten kun pitää muistaa sekin etiikka ja moraali. Usko, Toivo ja Rakkaus eivät halua ostaa hikipajoissa valmistettuja kenkiä, joiden liimanhaju sairastuttaa ompelijat ja joita tehdään nälkäpalkalla. 

Kenkiä sovittavat kaverukset kuittailevat toisilleen.
- Hätäkös se sinulla, Usko. Ainoa ongelmasi on se, että nyörität kenkäsi välillä vähän liian tiukalle, niin että ei varpaissa veri kierrä. No vitsi vitsi. Pipohan se sulla kireällä on.
- Ostapa Toivo tosi kestävät kengät, kun ne sanoo, että viimeisenä kuolee Toivo.
- Mutta suurin meistä on Rakkaus. Löytyykö kaupan varastosta tarpeeksi isoja kenkiä sulle?

Kenkäkaupan myyjä hallitsi hommansa. Jokainen sai kengät, jotka jalassa voi mennä maanjäristysalueelle, tulvan ja mutavyöryjen vaivaamille seuduille - ja usko tai älä! - kun niistä harjaa pölyt ja kiillottaa päällimateriaalin, niistä sukeutuu edustuskengät myös ihmisten ilojuhliin.
Niin lähtivät kenkäkaupasta nämä kolme - Usko, Toivo ja Rakkaus, mutta suurimmat kengät heistä osti Rakkaus.