Vähän vaativampi värityskuva

Jokaisella matkalla on yksi hetki, jolloin olen vähällä purskahtaa kyyneliin. Krakovassa se oli - yllätys yllätys - museo, joka esitteli lasimaalauksia. Väristyksiä aiheutti se hetki, kun sain pitää käsissäni veitsiä, joilla lasi leikataan oikeaan muotoon: tekniikka ja työvälineet ovat säilyneet samanlaisina keskiajalta asti, samoin materiaalit: lasi, värit, lyijynauha, jonka avulla lasinpalaset kiinnitetään toisiinsa. Mikä pitkä perinne, mikä pitkä pinna! Mikä ammattitaito ja -ylpeys!


Muzeumwitrazu sijaitsee rakennuksessa, jossa lasimaalauksia on tehty yli sadan vuoden ajan. Se tutustuttaa lasimaalausten valmistukseen vaihe vaiheelta. 

Mistä kaikki alkaa? Tietysti suunnitelmista, jotka taiteilija piirtää ja maalaa paperille 1:10 -koossa. Sen jälkeen tehdään oikeankokoinen piirros paperille ja väritetään se. (Kuulostaa vähän siltä nykyään muodikkaalta aikuisten värityskirjaidealta, paitsi että on muutaman asteen verran professionaalimpaa).

Huomaathan: piirroksessa nainen kannattelee käsissään hikiliinaa, pellavaista kangasta, johon painautuivat Jeesuksen kasvojen ääriviivat. Se on samanveroinen pyhäinjäännös kuin Torinon käärinliina (jess, taas käärinliina), ja sitä säilytetään Espanjan Oviedossa.

Kaikkia kohtia suunnitelmasta ei välttämättä tarvitse värittää. Riittää, kun värien paikat merkitään numerokoodilla, joka vastaa käytettävän lasinpalasen väriä.

Tämä lasimaalauksia valmistava työpaja tekee nykyään lasimaalauksia muun muassa kirkkoihin ja muihin julkisiin rakennuksiin, kuten yliopistoihin.
Krakovan vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevan Mariankirkon upeat lasimaalaukset ovat tämän työpajan käsialaa.
Osallistu virtuaaliselle kirkkokierrokselle - lasimaalaukset ovat pääasiassa kuoriosassa.

Lasimaalauksissa käytettävä lasi on puhallettua lasia, ei mitään bulkkitavaraa.

Työpajan ikkunat ovat kohti pohjoista, sillä pohjoisen puolen ikkunoista tulviva valo on neutraalia.










Osa lasimaalauksista on "tasaista väriä", osaan työstä maalataan varjostuksia, jotka tuovat työhön kolmiulotteisuutta. Jokaisen erisävyisen varjostuskäsittelyn jälkeen uusi väri poltetaan kiinni lasiin. Aiemmin jonkun työntekijän piti valvoa polttoa koko ajan, jotta uunin lämpötila pysyisi tasaisena - nyt sitä valvoo tietokone. Aiemmin uunia lienee lämmittänyt puu ja hiili. Nyt varmaankin -  ydinsähkö? Piti ihan pysähtyä miettimään, miten paljon näkymätöntä työtä sitoutuu näin läpinäkyvään taiteeseen. Matkoilla sitä käy aina museoissa ja kirkoissa, tutustuu ns. korkeakulttuuriin. Miksi ei ikinä oikeilla työpaikoilla?

Varjostuksia - tasoja, levels - näkyy esimerkiksi Marian poskissa. Kuin photoshoppausta, tuli mieleeni. Tosin melko lailla vaivalloisempaa.

 

Tämä Jumalan käsi löytyy fransiskaanikirkosta.

Mariaa ja Jeesus-lasta esittävä lasimaalaus on Nova Huta -teollisuuskaupungin uusimmasta ja suurimmasta kirkosta, jota kutsutaan nimeltä Arka, Arkki. Suosittelen linkin kurkistamista - todella hämmentävää kirkkoarkkitehtuuria!
 


Nova Huta - Uusi Paja - on teollisuuskaupunki lähellä Krakovaa. Se rakentaminen oli Stalinin idea. Uuteen työläiskaupunkiin ei pitänyt tulla yhtään kirkkoa. Historian ironiaa: paavi Johannes Paavali II vieraili siellä, ja Nova Hutaan Krakovasta johtava katu on nimetty uudelleen vierailun muistoksi. Yksi kaupungin aukioista on saanut nimensä Ronald Reaganin mukaan.

Krakovassa lasimaalauksia on esillä todella paljon. Kaupungin turistioppaat järjestävätkin kävelykierroksia, jotka tutustuttavat merkittävimpiin kohteisiin. Muzeumwitrazu.sta saa tosin mukaan esitteen ja kartan, jonka avulla pääsee itsekin suunnistamaan lasitaiteen perässä.

Taas taide onnistui ärsyttämään

Entä jos taide kuvaisikin naisia raskaissa töissä? Ja vastaavasti vähäpukeisia miehiä, jotka poseeraavat viehkosti sohvalla? S/he -näyttely Krakovan nykytaiteen museossa Mocacissa kääntää asetelmat provokatiivisesti nurinniskoin, lihaa ja sen kuvaamista säästämättä ja laadusta tinkimättä. Yhden näyttelyhuoneen ovenpielessä onkin varoitus, että huoneen taideteokset saattavat häiritä joitakin katsojia. No, niillä rajoilla... Suosittelen yllä olevan linkin avaamista, sen takaa löytyy hitusen :) laadukkaampia kuvia kuin nämä minun.

Näin naiset raatavat perinteisissä miesten töissä. Mutta minkä hemmetin takia alastomina, alttiina hyttysille, pisteleville tikuille, kuusenneulasille - en tajua, protestoin! Ei työläisMIEHIÄ yleensä näin kuvata! Isokokoiset valokuvat ovat toki komeita ja tarkasti aseteltuja.

Miehet taas suuntaavat katseen kohti kameraa ja... viettelevät. Ihan selvästi.

Perinteisten roolien vaihto esitellään näyttelyssä hykerryttävin kuvin, veistoksin ja videoinstallaation.  

Toinen näyttelyosio käsittelee keskitysleirien muistoa - Auschwitz-Birkenau onkin noin 70 kilometrin päässä ja juutalaisia pelastaneen Schindlerin tehdas, nykyään museo, sijaitsee ihan tonttinaapurina.
Taiteilija  Agata Siwek kyseenalaistaa sen, onko keskitysleirin pakko olla Krakovan turistien must-juttu. Hän on valmistanut "aitoja" matkamuistoja Auschwitzista, ikään kuin ne olisivat (olleet) keskitysleirivankien tekemiä.
Lautanen ja Arbeit macht frei- ja Halt-avaimenperiä.

Parakkien, vartiotornien ja krematorioiden pienoismalleja, keramiikkaa.

Auschwitz-Birkenau -lippalakki (tämä se vasta roisi idea on).

Pieniä raidallisia pehmonukkeja unikavereiksi.

Tai voisiko lapsille opettaa keskitysleirien historiaa ja toista maailmansotaa legosarjalla? Tämä paketti on tehty yhteistyössä Legon kanssa, tilaustyönä näyttelyä varten.




















Nykytaiteen museo pohtii toki nykypäivän ongelmia. Tai siis haasteita. Vai mahdollisuuksiako ne nyt ovat. Suurikokoiset kuvakkeet museon seinällä näyttivät jotenkin - hirmu tutuilta. (Anteeksi alhaalta päin otettujen kuvien vinous.)

Ihanat sandaalit Auschwitzissa

Kengät ovat lomamatkoilla tosi tärkeä juttu. Kengät eivät saa painaa tai hangata. Niiden pohjasta ei  saa yllättäen löytyä piikkiä, joka painaa jalkapohjaa joka askeleella (kokemusta on).
Yleensä ottaen olen kenkäfriikki, joka nykyään harmittelee sitä, että vanhuus ei tule yksin - se tulee läskipohjakengissä; ihan suosiolla - hyvästi korkeat korot!

Krakovassa kävelin ensimmäisenä päivänä 14 kilometriä. Toisena päivänä kymmenen. Toisen päivän askeleet veivät Oscar Schindlerin emalitehtaalle - tiedättehän, sen Schindlerin lista -elokuvan tyypin, joka pelasti sekä juutalaisia että puolalaisia keskitysleiriltä. Tehtaan tiloissa toimii nykyään museo.

Tehtaan toiminnasta kertovassa museossa on ennallaan Oscar Schindlerin työhuone: työpöytä, puhelin, naulakko takkia varten. Keskellä huonetta on suuri lasivitriinikuutio. Vitriinin sisällä on kattiloita ja muita astioita, joita tehdas sota-aikaan valmisti. Rakennelman sisällä on seinäkkeitä, joista voi lukea tehtaaseen pelastettujen nimiä. Työhuoneen lattialaudat narisevat museovieraiden askelten alla. Nirrrr narrrr - alan automaattisesti kävellä varoen ja hiipien. Ääniefekti on yhtäaikaisesti outo ja pyhä. Voit kuunnella sitä pätkän verran täältä. (Narinan ohella kuuluu myös oppaan puhetta.)

Tehdasmuseon vieressä on Krakovan nykytaiteen museo Mocac.
Tällä kertaa yksi sen näyttelyistä liittyy Holocaustiin - teema on ilmeinen, sillä kaupungista on vain noin 70 kilometrin matka Auschwitz-Birkenauhun, jonne järjestetään päiväretkiä. Agata Siwekiltä on matkamuistoja keskitysleiriltä - kuvitteellisia esineitä kuten raidallisen lakanasetin, keramiikasta valmistettuja parakkirakennusten pienoismalleja. Taiteilija kyseenalaisti teoksellaan sen, onko Auschwitzin oltava joka turistin must-juttu. Kuvassa avaimenperiä ja koristelautanen ja ylälaidassa raitakankaasta ommeltuja nukkeja.

 












Sigalit Landaun toisiinsa sidotuista kengistä koostuvan teoksen nimi on "Friends - we have no friends".

Seuraavana päivänä toteutamme sen joka turistin must-jutun. Tuntuu hieman kornilta, kun hotellin eteen kaartaa ilmastoitu pikkubussi, jossa lukee teksti Auschwitz. Perillä kaikki on järjestetty äärimmäisen (jopa piinallisen) hyvin. Keskitysleiriin ei pääse tutustumaan omin päin, vaan oppaan kintereillä ryhmän mukana. Jokainen pikkubussi on numeroitu, ja bussimatkustajat saavat mukaansa vastaavan numerokyltin. (Me olemme yhdeksäisiä.) Ennen keskitysleirille pääsyä (!) joudumme turvatarkastukseen, ja oppaat ovat äärimmäisen tiukkoja siitä, että kenenkään olkalaukku tai reppu ei ole A4-arkkia isompi.
Odottelemme jonossa. Kenkäfriikin katse alkaa harhailla. Muistan edellispäivänä näkemäni kenkätaideteoksen ja otan vaivihkaa  elämäni ensimmäisen kenkäselfien (minun kengistäni näkyy mustat kärjet, siinä alalaidassa.

Suurin osa meistä kävelee omilla jaloillaan, ilman apuneuvoja. Jotkut meistä tarvitsevat kainalosauvoja kävelläkseen. Saksalaisten leirivartijoiden mielestä vangit eivät tarvinneet. Kuvassa vangeilta otettuja kainalosauvoja ja proteeseja.

Olen lukenut suuren pinon keskitysleirikirjallisuutta sekä katsonut lukuisia historiadokumentteja. Kauheuden mittakaava yllätti silloin, kun sen näki konkreettisissa, arkisissa asioissa. Niinhän se Hannah Arendtkin totesi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä seuratessaan, että pahuus on lopulta banaalia ja arkipäiväistä. Tämä kenkävitriini - niin no niitä on kyllä monta, naisenkorkuisia kenkäpinoja, joihin kenkäfriikki olisi päässyt sukeltamaan kuin Roope Ankka rahoihinsa - antaa käsitystä kadotettujen ihmiselämien määrästä.

Mutta massakaan ei näytä miltään, ellei siitä löydy yksilön tarinaa. Niinpä vitriinin etuosaa kiertävälle hyllylle on laitettu esille kengistä kauneimpia. Huh, huomaan ajattelevani kenkäkaupan näyteikkunaa: nuo ois aika kivat.

Kierros jatkuu alakertaan. Rappuset ovat kuopille kuluneet; en tiedä, joko ne kuluivat vankien askelista vaiko turistien. Alueeseen tutustuu vuosittain noin puoli miljoonaa vierailijaa, ja päivittäiseksi kävijämääräksi on rajattu 1200.
Kuluneita rappuja kävellessä muistin, miten kuluneet olivat edellispäivänä nähdyn Krakovan yliopiston (Euroopan toiseksi vanhin)  raput. Antaako se toivoa?