Ihanat sandaalit Auschwitzissa

Kengät ovat lomamatkoilla tosi tärkeä juttu. Kengät eivät saa painaa tai hangata. Niiden pohjasta ei  saa yllättäen löytyä piikkiä, joka painaa jalkapohjaa joka askeleella (kokemusta on).
Yleensä ottaen olen kenkäfriikki, joka nykyään harmittelee sitä, että vanhuus ei tule yksin - se tulee läskipohjakengissä; ihan suosiolla - hyvästi korkeat korot!

Krakovassa kävelin ensimmäisenä päivänä 14 kilometriä. Toisena päivänä kymmenen. Toisen päivän askeleet veivät Oscar Schindlerin emalitehtaalle - tiedättehän, sen Schindlerin lista -elokuvan tyypin, joka pelasti sekä juutalaisia että puolalaisia keskitysleiriltä. Tehtaan tiloissa toimii nykyään museo.

Tehtaan toiminnasta kertovassa museossa on ennallaan Oscar Schindlerin työhuone: työpöytä, puhelin, naulakko takkia varten. Keskellä huonetta on suuri lasivitriinikuutio. Vitriinin sisällä on kattiloita ja muita astioita, joita tehdas sota-aikaan valmisti. Rakennelman sisällä on seinäkkeitä, joista voi lukea tehtaaseen pelastettujen nimiä. Työhuoneen lattialaudat narisevat museovieraiden askelten alla. Nirrrr narrrr - alan automaattisesti kävellä varoen ja hiipien. Ääniefekti on yhtäaikaisesti outo ja pyhä. Voit kuunnella sitä pätkän verran täältä. (Narinan ohella kuuluu myös oppaan puhetta.)

Tehdasmuseon vieressä on Krakovan nykytaiteen museo Mocac.
Tällä kertaa yksi sen näyttelyistä liittyy Holocaustiin - teema on ilmeinen, sillä kaupungista on vain noin 70 kilometrin matka Auschwitz-Birkenauhun, jonne järjestetään päiväretkiä. Agata Siwekiltä on matkamuistoja keskitysleiriltä - kuvitteellisia esineitä kuten raidallisen lakanasetin, keramiikasta valmistettuja parakkirakennusten pienoismalleja. Taiteilija kyseenalaisti teoksellaan sen, onko Auschwitzin oltava joka turistin must-juttu. Kuvassa avaimenperiä ja koristelautanen ja ylälaidassa raitakankaasta ommeltuja nukkeja.

 












Sigalit Landaun toisiinsa sidotuista kengistä koostuvan teoksen nimi on "Friends - we have no friends".

Seuraavana päivänä toteutamme sen joka turistin must-jutun. Tuntuu hieman kornilta, kun hotellin eteen kaartaa ilmastoitu pikkubussi, jossa lukee teksti Auschwitz. Perillä kaikki on järjestetty äärimmäisen (jopa piinallisen) hyvin. Keskitysleiriin ei pääse tutustumaan omin päin, vaan oppaan kintereillä ryhmän mukana. Jokainen pikkubussi on numeroitu, ja bussimatkustajat saavat mukaansa vastaavan numerokyltin. (Me olemme yhdeksäisiä.) Ennen keskitysleirille pääsyä (!) joudumme turvatarkastukseen, ja oppaat ovat äärimmäisen tiukkoja siitä, että kenenkään olkalaukku tai reppu ei ole A4-arkkia isompi.
Odottelemme jonossa. Kenkäfriikin katse alkaa harhailla. Muistan edellispäivänä näkemäni kenkätaideteoksen ja otan vaivihkaa  elämäni ensimmäisen kenkäselfien (minun kengistäni näkyy mustat kärjet, siinä alalaidassa.

Suurin osa meistä kävelee omilla jaloillaan, ilman apuneuvoja. Jotkut meistä tarvitsevat kainalosauvoja kävelläkseen. Saksalaisten leirivartijoiden mielestä vangit eivät tarvinneet. Kuvassa vangeilta otettuja kainalosauvoja ja proteeseja.

Olen lukenut suuren pinon keskitysleirikirjallisuutta sekä katsonut lukuisia historiadokumentteja. Kauheuden mittakaava yllätti silloin, kun sen näki konkreettisissa, arkisissa asioissa. Niinhän se Hannah Arendtkin totesi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä seuratessaan, että pahuus on lopulta banaalia ja arkipäiväistä. Tämä kenkävitriini - niin no niitä on kyllä monta, naisenkorkuisia kenkäpinoja, joihin kenkäfriikki olisi päässyt sukeltamaan kuin Roope Ankka rahoihinsa - antaa käsitystä kadotettujen ihmiselämien määrästä.

Mutta massakaan ei näytä miltään, ellei siitä löydy yksilön tarinaa. Niinpä vitriinin etuosaa kiertävälle hyllylle on laitettu esille kengistä kauneimpia. Huh, huomaan ajattelevani kenkäkaupan näyteikkunaa: nuo ois aika kivat.

Kierros jatkuu alakertaan. Rappuset ovat kuopille kuluneet; en tiedä, joko ne kuluivat vankien askelista vaiko turistien. Alueeseen tutustuu vuosittain noin puoli miljoonaa vierailijaa, ja päivittäiseksi kävijämääräksi on rajattu 1200.
Kuluneita rappuja kävellessä muistin, miten kuluneet olivat edellispäivänä nähdyn Krakovan yliopiston (Euroopan toiseksi vanhin)  raput. Antaako se toivoa?

Saako Auschwitzissa ottaa selfien?

Tämän omantunnon kysymyksen teki amerikkalainen verkkolehti Huffington Post seuraajilleen Facebookissa. Taustalla on se ilmiö, että varsinkin nuoret keskitysleireihin matkoillaan tutustujat napsivat selfieitä kammottavuuksien kaivolla.

Lukijoiden vastaukset olivat ymmärrettävästi kahta maata. Toisten mielestä keskitysleiriselfiet osoittavat ymmärtämättömyyttä ja huonoa makua. Toiset tyynnyttelevät, että selfien ottajakin pyrkii ymmärtämään näkemäänsä ja kunnioittaa uhrien muistoa.

Ainoa albumistani löytyvä otsikkoon edes vähän sopiva kuva:
Kurkistelen salonkivaunuun, jossa Mannerheim ja Hitler
lounastivat kesällä 1942. Se kuuluisa pikavisiitti.

Selfiekulttuuri on kuin morsiamen hääpuku: vanhaa, uutta, lainattua – jaa, no mitä sinistä siinä on, sitä en keksi. Ainahan matkoilla on otettu –  tai siis pyydetty matkaseuraa ottamaan – kuva, jossa olemme minä ja Eiffel-torni, minä ja Julius Caesar, minä ja Sokrates. Nyt se vain tehdään itse, kun teknologia on kätevöitynyt. Kuvakulmakin on muuttunut. Aito selfie otetaan vähän yläviistosta, kohti kameraa katsoen, niin että otsa ja vetoavat silmät korostuvat ja leuka kapenee siroksi kolmioksi. (Mitenkähän tämä vaikuttaa tapaamme nähdä ja katsoa muotokuvia? Muotokuvauskurssilla, jolla olin alkukesästä, katselimme normaaleja silmän tasalta otettuja kuvia, ja minä melkein ihmettelin, että mikä siinä kuvan alalaidassa pilkottaa… sehän on se… se – no kaula!) 

Tiekirkot on lanseerannut tälle kesälle tiekirkkoselfiekampanjan. Kirkkoturisteja pyydetään ottamaan itsestään kuva joko kirkossa tai kirkon pihalla ja julkaisemaan selfie Tiekirkot-fb-sivulla tai Twitterissä. Sitäkään eivät kaikki ole purematta nielleet. Onko tolkkua korostaa itseään ottamalla ja jakamalla selfieitä: minä ja Turun tuomiokirkko, minä ja Jeesus (Jeesus-patsas vasemmalla)? Minä olen ottanut ja jakanut muutaman tiekirkkoselfien, mutta sisäkuvien ottamista olen arkaillut – se on tuntunut  vähän pöljältä, varsinkin, jos on muita ihmisiä paikalla.

Mitkähän ovat oikein supersopimattomia selfietilanteita? Kun bestman kaivaa puvuntaskusta älykännykän ja ottaa alttarilla virnistelyselfien tyyliin ”eipä tiedä sulhasrukka mihin rupes”? Kun arkunkantaja kannattelee toisella kädellä kantohihnaa ja ottaa vapaalla kädellä selfien? Sairasvuoteen äärellä otettu kuva? Kolaripaikalla? Keksi lisää ja kerro!

Lopuksi on pakko jakaa tämäkin (mieli)kuva. Kirjailija Elina Karjalainen kertoi taannoin turistista, joka saapui Pariisiin. Tälläsi järjestelmäkameransa jalustoineen kadulle, josta oli hyvä holli Eiffel-tornille. Mittaili sopivan paikan, jossa hän itse seisoo sillä hetkellä, kun vitkalaukaisin napsahtaa ja kamera ottaa kuvan. Käänsi kameralle selkänsä, käveli ne kymmenen askelta paikalle, jossa ajatteli poseeraavansa, kääntyi – ja huomasi kameransa kadonneen. 

Että siinä mielessä pisteet kännykkäselfieille.