Juhlaraha: kuva-aihe kolahti koska kahtiajakautuminen

Olihan se pamaus - Facebookin uutisvirrassa poksahti esiin uutinen Suomen satavuotisuuden kunniaksi suunnitellusta juhlarahasta - ei kun viiden kolikon sarjasta. Sarjan aloituskolikossa on vuoden 1918 kansalaissodan teloituskuva, jonka kolikon suunnittelija Ilkka Suppanen löysi Työväenarkistosta.
Kohuraha ihan sillä siunaamalla.

Lisää kohua ja paheksuntaa syntyi, kun uutisvirtaan ilmestyi toinen sarjaan kuuluva raha. Sen teema oli globaali oikeudenmukaisuus, ja kuva esittää Välimereen hukkunutta pientä Alan Kurdia.

Globaali vastuunkanto?

Tästä somessa sukeutui tietysti lisää ajankohtaisia kuvaehdotuksia. Kuten teloituskompanian edessä seisova pakkopalautettu afgaanilapsi, jolle Suomi 100 ei halunnut antaa turvapaikkaa.

Helsingin Sanomat haastatteli kolikkosarjan suunnittelija  Ilkka Suppasta. Suppasen ideana on se, että kolikossa on kaksi puolta: jokaisessa juhlarahassa on kuvattu toisella puolella jokin aikakauden suurista saavutuksista ja toisella puolella  asia, joka on ollut suuri haaste suomalaiselle yhteiskunnalle.

Somekohinassa selitys ei ihan mennyt läpi. Aika nopeasti valtiovarainministeri Petteri Orpo päätti, että juhlarahaa ei sittenkään teetetä.  
- Juhlaraha on mauton. Toivon, että se vedetään pois, hän twiittasi.
Oikeasti - haluaisin tietää, miten hän päätyi tähän ratkaisuun.

Juhlarahalautakunnan puheenjohtaja keramiikkataiteen emeritusprofessori Tapio Yli-Viikari oli pettynyt Orpon ratkaisuun. Hän sanoo Helsingin Sanomissa että Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.
Tampereen yliopiston tutkija Tuomas Hoppu taas sanoo Ylen haastattelussa, että juhlaraha repii auki vanhoja haavoja.

No, somettelua seuranneena minäkin voin sanoa samaa. Omassa somekuplassani ihmiset paheksuivat kuvavalintaa syvästi. Pikaisen ja epätieteellisen otannan perusteella väitän, että se kolahti erityisesti heihin, joilla on vasemmistosympatioita (saa väittää vastaankin). Ja ehkä myös omakohtaisia suvun muistoja vuoden 1918 tapahtumista. Itselläni ei sellaisia juuri ole, sukuni kotikulmat olivat melko rauhallisessa taskussa.
Niin paitsi onhan se yksi: Veerti-eno, joka renkipoikana käänteli tulitikkuasia kädessään ja tuumi: tälläkin sitä saisi paljon pahaa aikaan, se joka haluaisi.
Seuraukset olivat dramaattiset: hänet kyydättiin kuulusteltavaksi. Vain naapurin jämäkän isännän todistajanlausunto pelasti hänet elävien kirjoihin. 

Kuvakaappaus Tiisun videosta Suomi on poliisivaltio.
Video muistuttaa, että saunan takana on tilaa.

Minun teoriani on, että kuvavalinta osui tämän päivän kipupisteeseen. Suomi on jälleen  kahtiajakautunut maa. Suvakit saavat lukea nettivöyhääjien tappo- ja raiskausuhkauksia.
Koska saunan takana tuntuu taas olevan tilaa, menneestä kahtiajakautumisesta muistuttaminen ei nyt tuntunut parhaalta mahdolliselta juhlarahan aiheelta. Muistorahaksi - ehkä jees.  

Mutta oli Petteri Orpon pikaperuutuksessa myös jotain hyvää. Jos hallituksen veijarit kykenevät tuota tahtia perumaan päätöksiään, ehkä siellä koittaa järjen valo myös turvapaikkapolitiikan suhteen. Niin?
 

Turvapaikanhakijalle käteen Afrikan tähden rosvokortti

En saanut kysellä, miksi he tulivat ja ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason perään.

Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.

Näin myös väsymystä, pelkoa, ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat – tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat kertoa.

Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella ja toivoa taskussa.

Viime kesänä alkoi kuulua kummia. Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.

Sitten alkoi tippua negatiivisia päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.

Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies. (Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).

Koska tapaamani nuoret eivät ole tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.

On musertavaa nähdä toivon murenevan. Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.

- Voi,  on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.

Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli, jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.

Voimattomana kuuntelen poikien hätää. Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat maataan.

Miten helppoa onkaan täällä monien televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.

Ja sitten huomasin puhuvani mokkasiineille

- Näyttää hankalalta, kun työpöydät ovat täynnä tavaroita. Ensin pitää siirtää tavaraläjä paikasta A paikkaan B, jotta pääsee tekemään yhtä työvaihetta. Sitten pitää siirtää sama läjä paikkaan C, koska pitää päästä seuraavan työvaiheen kimppuun, ammattijärjestäjäksi kouluttautunut työkaveri kuvailee tavaranhamstraajan arkea.

Tämän jutun kuvituksena käytän Vieremän Aarretupa-kirpputorilla
ottamiani kuvia. Joku on keksinyt heinäseipäille uusiokäytön kynttilänjalkana

 

Apua. Muistaakseni hän ei ole koskaan kyläillyt meillä – mistä hän tietää millaista meillä on?
Minulla on säästeliäs ja tunteenomainen suhtautuminen esineisiin. Posliinikissa oli hiihtokilpailupalkinto. Kullattu suolasirotin on tädin lahja. Ruma, mutta täti sentään antoi minun loisia luonaan lukiovuodet. Kartonkikasa varastossa on lasten rakentama pienoiskaupunki, jonka kaduilla leluautot huristivat. Suloisia muistoja. Mytty sinistä purkulankaa ja mustat napit - mistäs sen tietää, koska pula-aika tulee takaisin.

 

Ihan klassikko, suomalaista lasimuotoilua.Lapsuudenkodissa samanlaiset,
paitsi että keltaisemmat.

Minulla on oma teoriani siihen, miksi kerään – ja miksi keräämme? - tavaroita. Me kaipaamme vanhan ajan selkeyttä, sitä aikaa, kun kodeissa ei ollut sitä tavarapaljoutta, joka nyt valtaa nurkat ja kaapit. Ainakin minä ajattelen nurinkurisesti, että saan osan siitä selkeydestä takaisin, kun kannan kirpparilta kahvimyllyn (oli ihanaa, kun sain jauhaa lapsuudenkodissa kahvinpapuja) tai pyykkilaudan (no ei ollut meillä käytössä, mutta onhan siinä suomalaista naissisun symboliikkaa).
Jaa mutta minnekäs nämä ihanuudet kodissa laitetaan? Pinoon, nurkkaan, sängyn alle sisustusinspiraatiota odottamaan. Innostuksissa ostetun piikkimaton, jumppapallon ja käsipainojen viereen. Hyvin menee.

Kahvimyllyn ratina - mikä ihana ääni. Ehkä minä vielä tämän joskus ostan

Kirppareilta ostan tavaroita, joilla on Tarina – ja kolhuja. Nyt olen parantanut tapani: tyydyn ottamaan himoitsemastani esineestä kuvan kännykkäkameralla. Ja muistikortti täyttyy.

Olen ollut hamsteri jo lapsuudessa. Muistan punaiset mokkasiinit, jotka siskoni osti minulle. Käytin niitä yhden kesän. Talven yli ne lepäsivät kaapissa. Keväällä järkytyin, kun huomasin, että ne ovat minulle liian pienet. Pidin niille tunteenomaisen puheen.
- Rakkaat kengät, olen pitänyt teitä mielelläni. Nyt te ette enää kuitenkaan mahdu jalkoihini, joten annan teidät minun serkulleni. Älkää olko minulle vihaisia. Kiitos.

Paljastin tämän nolouden tuttavalleni. Yllätyksekseni hän sanoo, että juuri noin kannattaakin tehdä. Esineelle voi pitää kiitospuheen, minkä jälkeen siitä voi keveästi luopua. 

Kevätsiivouksen aika lähestyy. Edessä taitaa olla monta puhetta.

(Muuten, ihan viime viikkoina näin unta niistä mokkasiineista. Ne olivat menossa kaatopaikalle, ja tietysti minä pelastin ne.)

Mikä kattila! Tämänhän voisi hankkia ihan reformaation merkkivuoden
kunniaksi ja ajatella, että siinä ovat Katharina von Bora ja Martti Luther :)

Yhden korren varassa

Kylvin kevään kunniaksi pieniin ruukkuihin mausteyrttien siemeniä sekä ohranjyviä kissanruohoksi. Laitoin ruukut ikkunalaudalle aurinkoa saamaan, kastelin multaa säännöllisesti ja odotin versovaa vihreää. Ja yhtenä päivänä mustasta mullasta olikin puskenut esiin yksi sin­nikäs ohran alku – vain yksi.

Kontrasti huojuvan huitaleen ja odotusteni sekä sisustuslehtien viherasetelmien välillä oli niin suuri, että pyrskähdin iloiseen nauruun. Ja pitihän se riemastuttava auringonvalossa paistatteleva kolmisenttinen heiveröisyys kuvata ja laittaa sosiaaliseen mediaan kavereiden iloksi. Että näin meillä – eipä mennyt kuin Strömsössä, tälläkään kertaa.

Seuraavana aamuna lähdin kävelemään töi­hin. Oli harmaata ja räntäistä. Jo valmiiksi väsy­neenä taivalsin katuja, joilla kivenmurskeet pyö­rivät kengänpohjan alla. Heti kotiovella iski alamittaisuus: olen minä olematon kasvattaja, kun en edes kissanruohoa saa tuuheana viheriöi­mään. Kukatkin meillä nuupahtavat, neljästä gerbiilistä kaksi on kuollut ja perheen nuorten kanssa väännän kättä yhtenään. 

 

Järkiaivolohko yritti muistuttaa, että minäkö sen muka päätän, kuinka moni ohranjyvä itää. Tunneaivolohko ei puhetta kuunnellut.

Saman päivän iltana pääsin iltalukemiskirjassani Viivi Luikin Varjoteatteri-kirjassa kohtaan, jossa virolaiskirjailija kuvailee näkemäänsä postikort­tia. Se oli julkaistu sodanjälkeisessä pahasti pommitetussa Berliinissä. Kortinkuvassa nuori nainen on asettautunut ottamaan aurinkoa, melkein savuavien raunioiden keskellä, pommi­tushelvetistä selvinneenä. 

 

Ihminen on kuin ruoho, sanoo Raamattu. Ih­minen on kuin ruoho: kun tuuli käy hänen ylit­sensä, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä enää muista.

Myös Viivi Luik kirjoittaa, että ihminen on kuin ruoho. Ihminen on kuin ruoho, joka nousee hautakummun mullasta heti kun vain on mahdollista, eikä välitä mistään. Nuori nainen yritti unohtaa sodan kauhut ja ottaa vaikka vä­kisin itselleen sen pienen osan aurinkoa, joka hänelle maailmassa kuuluu.

Tämän luettuani katsoin ohrantörökästä uusin silmin. Sinnikkäästi, pelkäämättä ja itseään muihin vertailematta se kasvoi mustasta mullasta. Nyttemmin se on saanut pieneen astiaansa ka­vereitakin – arviolta seitsemän.

Individualisti on rohkea edelläkävijä. Kuten tämä ruoho.

Kovuuden voiman ihmeellinen suoja

Oma vika. Mitäs lähti.
Ei syönyt terveellisesti, siksi sairastui.
Mitäs meni takaamaan sukulaisen lainaa. Olipa hölmö.
Mitähän se on tehnyt, että sai sairaan lapsen. Eikä se mitään yhteiskunnan tukia tarvitse. Kyllä jokaisen pitää pitää huolta omista lapsistaan.

Toisen ihmisen surun ja onnettomuuden äärelle on joskus vaikea pysähtyä. Hänen huolensa on helppo ohittaa. Vielä helpompi on kävellä ohi, jos onnettomuuden uhri on minulle tuntematon. Minulla ei ole aikaa pysähtyä, ei ole keinoja auttaa. Ja omissakin asioissa on tarpeeksi tekemistä.

Meillä suomalaisilla on vielä pitkä polku kuljettavanamme matkalla kohti myötätuntoa ja kuuntelemista. Onko se niin, että emme kestä kuunnella toisen surua, kun pelkäämme, että tauti tarttuu: alitajunnassa tiedostamme, että minullekin voi käydä noin. Minäkin voin sairastua. Minäkin voin menettää työni ja rahani.
Voin työntää sen ajatuksen mielestäni hokemalla nurinkurista lohtua: se oli sen oma vika, se oli ajattelematon hömelö. Varmasti hän käyttäytyi tavalla, joka houkutteli varkaan, raiskaajan tai tappajan hänen kimppuunsa. Mitäs hölmöili. Minulle tuollaista ei satu, koska olen viisas ja varovainen
Tauti tuli, koska sairastunut veteli voin päälle läskiä ja tuprutti tupakkia. Sairaalakuntoon se kaatui, kun ei osannut katsoa jalkoihinsa. Pitäisi osata, aikuisen ihmisen.

Turvapaikanhakijoiden tultua Suomeen meillä heräsi lupaava myötätunnon aalto. Luulin silloin, että selviämme tästä kuivin jaloin. Nyt Suomi 100 -juhlavuonna tilanne näyttää toiselta. Se näyttää pahalta. Lakipykälillä heikennettiin paniikinomaisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kuten Saku Timonen tässä selvittää. Keskivertosuomalainen luottaa sinisilmäisesti viranomaisiin, jotka kyllä hoitavat hommansa ja tekevät oikeat päätökset – ja laittavat turvaa tarvitsevat kuolemaan maihin, jotka on luokiteltu maailman vaarallisimmiksi.
Ja sama suomalainen on saattanut joutua taistelemaan omien sosiaalietuuksiensa, lääkekorvaustensa tai lapsensa koulumatkojen takia suomalaisen viranomaisen kanssa. Outoa. Ehkäpä uusin kohu Kelalle siirtyneen toimeentulotuen myöhästelystä avaa silmiämme myös turvapaikanhakijoiden ahdingolle.

Helsingissä on menossa turvapaikanhakijoiden mielenosoitus.
Seis pakkopalautuksille. Tilapäinen oleskelulupa takaisin.
Myös suomalaiset ytävät tukevat mielenosoitusta.

Viime kesästä lähtien olen nähnyt ystävieni saamia negatiivisia turvapaikkapäätöksiä. En voi ymmärtää, kuinka kukaan viranomainen ja mikään instituutio voi rehellisesti sanoa ihmiselle, että lopetat vain sen luutun soittamisen tai viulun vingutuksen, kyllä Isis sitten sinut jättää rauhaan. Tai että jätät sen kauppiaan ammatin, niin Taleban ei sinua enää vainoa. Riittävän monta päätöstä luettuani ja tapausta kuultuani olen tullut siihen pisteesen, että pahuutta katson mykkänä, yllättävä hyvyys saa minut kyyneliin.

Sille, joka ei hoksannut: blogini otsikko on irvikuva Dietrich Bonhoefferin virrestä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Surullisimpia Facebook-päivityksiä viime ajoilta on tämä. Sen kirjoitti helsinkiläinen pastori Marjaana Toiviainen.
”Olen jo 10 vuotta sitten paperittomuuskuvioiden äärelle päädyttyäni päättänyt, etten menetä toivoani. En anna epätoivon päästä sisään, ainakaan asumaan. Taistelen, koska kyse ei ole minun hengestäni, minä olen turvassa.
Nyt kuitenkin olo on jotenkin epätoivoinen. Kauhistunut. Olemme kaikki lukeneet Migrin päätöksiä perusteluineen - ne ovat merkittävissä määrin aivan kohtuuttomia ja pielessä. Hallitus vetää linjaansa ja tilanne on karmea. Ja jos suomalaiselle tulee toivoton olo, mikä on heidän olonsa, jotka uhataan käännyttää maasta?
En halua päästää epätoivoa sisään, olen luvannut itselleni niin. Mutta mitä tässä enää voi? Mitä ajattelette epätoivon tunteiden äärellä? Herääkö Suomi vielä? Tuleeko tästä vielä oikeusvaltio? Ja ellei, miten tämän kanssa voi elää?”

Niin miten? Sitä kysymystä minäkin olen toistellut.

Jesus of Nazareth -pussilakana tulee, oletko valmis

Finlayson lanseeraa huhtikuussa uuden pussilakanan, joka on saanut innoituksen Jeesuksen käärinliinasta, jota säilytetään nykyään Torinossa. Lähinnä siis materiaalin kestävyydestä, ei kuvioinnista.
Finlayson lupaa kestävän kehityksen ja ympäristövastuun nimissä, että pussilakana kestää viisikymmentä vuotta, jos sitä pestään noin kahden viikon vaihtovälein. Näinä epävarmoina ilmastonmuutoksen aikoina lakanaa voisi mainostaa Kestää tuomipäivään saakka -sloganilla.

Pellavaa pellolla. Tuleva trendimateriaali.

Lakanan nimi on Jesus. Sehän onkin tavattoman luontevaa – Tom of Finlandia seuraa Jesus of Nazareth -tuoteperhe. Käärinliinaan lakanan yhdistää valmistusmateriaali eli perinteinen suomalaispelloillakin kasvava pellava sekä kudontamalli eli toimikassidos, jolla kangas on valmistettu. Hamppu olisi toki pellavaakin ympäristöystävällisempi, mutta sillä taitaa olla omat rasitteensa. Kangasta ei myöskään ole valkaistu eikä värjätty, mikä lisää sen kestävyyttä ja vähentää ympäristökuormaa.

Toimikas näyttää tältä.

Sosiaalisessa mediassa uusi brändi on saanut ansaitsemansa huomion. Joku epäuskoinen muistuttaa, että käärinliina on ehkä sittenkin vain tuhat vuotta vanha. Onhan se joka tapauksessa vanhempi kuin keskiverto suomalaisperheen liinavaatekaapin sisältö. Toinen taas ilakoi, että lauantai-illan kumppani on saattanut kadota sunnuntaiaamuun mennessä lakanoiden välistä kuin... no, antaa olla.

Raamatusta löytyisi varmaan lisääkin nimiä tuoteperheiden rakenteluun. Pilatus-käsipyyhe vessaan. Joosef-kylpyviitta. Nooa-sateenvarjo, kalossit ja sadetakki. Maria-äitiysvaate- ja lastenhoitotuotesarja sekä kuntosalikortti, johon liittyy lupaus päästä tehokkaasti eroon raskauskiloista.

Vapaa-ajattelijoissa uusi tuote herättänee närkästystä. Suunnitteilla lienee Eroa lakanoista -kampanja. Alakerran isännän faneja lohduttanee se, että Lucifer-grilli on jo olemassa.

Jos Jesus-pussilakana ei vastaakaan odotuksia vaan hiutuu riekaleiksi jo surkean 30 vuoten kuluttua, sen omistaja toteaa närkästyneenä: Juuttaan lakana. (Juutas = savolaismuoto Juudas-nimestä. Oikolukijan huomautus.)

Miksi mieluummin itsemurha kuin paluu

Olen äärimmäisen huolestunut Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden tilanteesta. Suomen tiukka turvapaikkapolitiikka rikkoo ihmisoikeuksia ja pirstoo perheitä. Kuinka on puolustettavissa esimerkiksi päätös, jonka mukaan 19-vuotias ja 23-vuotias voidaan lähettää – raiskaus- ja tappouhkauksista huolimatta – Irakiin, kun muu perhe sai turvapaikan. Minun lapseni ovat 23- ja 25-vuotiaita, ja mielestäni he ovat osa perhettäni edelleen.

Me turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt vaadimme parempaa turvapaikkapolitiikkaa. Pakkopalautukset maailman vaarallisimpiin maihin täytyy lopettaa. Tilapäinen oleskelulupa täytyy palauttaa.

 

 

Viime aikoina olen huomannut, että moni muu jakaa huoleni. Erityisen iloinen olen esimerkiksi siitä, että juristit ja tieteentekijät ovat korottaneet äänensä turvapaikanhakijoiden puolesta. Olette varmasti tietoinen näistä mielipiteen ilmaisuista. Niiden lukeminen vahvistaa omaa havaintoani siitä, että Suomi potee inhimillisyysvajetta.

Itse olen ollut paljon tekemisissä afgaaninuorten kanssa. Olen seurannut traumatisoiduneiden mutta silti toiveikkaiden nuorten elämää syksystä 2015 lähtien. Olen nähnyt heidän kasvavan kauhunsa, kun Talebanien nimeltä uhkaamat nuoret pelkäävät palautusta sekasortoiseen Afganistaniin.
Itse alan olla myös toivoton: kuinka auttaa nuoria ystäviä, jotka vielä viime kesänä kirmasivat oma-aloitteisesti mustikkametsään joko myyntimarjoja tai ystäväperheelle tarkoitettuja marjoja keräämään. Toiveikkaat ja aloitekykyiset nuoret ovat murtuneet peiton alle kääriytyviksi mytyiksi. Oppimis- ja mieleenpainamiskyky on rikki, ja viiltely alkaa olla arkipäivää. Vastaanottokeskuksissa tapahtuu itsemurhayrityksiä viikottain – ns. onnistuneistakin tapauksista on kantautunut tietoja. Mistä kertoo se, että ihminen mieluummin tappaa itsensä kuin menee kotimaahansa?

Sama pelko ja kauhu koskee toki myös turvapaikanhakijaperheitä. Viattomat lapset käännytetään terroristien kynsiin. Ihmisoikeusjärjestöt raportoivat, että Talebanien ja Daeshin ote Afganistanissa kiristyy. Sinnekö heidän pitäisi mennä?

Tämä tulee jäämään rauhan ajan Suomen suurimmaksi häpeäksi, jota maamme päättäjät pyytävät myöhemmin anteeksi samalla tavalla kuin kahdeksan juutalaisen luovutusta Saksalle jatkosodan aikaan. Ja nyt on kyse suuremmista ihmismääristä, eikä kukaan rehellinen ihminen voi olla tietämättä ja tunnustamatta, että heidät laitetaan kaaokseen ja kuolemaan. Ja kaikki tämä #Suomi100-juhlavuonna.

Tämä maa olisi pystynyt parempaan. Sota- ja ympäristöpakolaisten määrä ei maailmassa tule vähenemään, siitä pitää huolen muun muassa ilmastonmuutos, joka on jo nyt monien konfliktien alkusyy. Nyt olisi ollut hyvä harjoitella sitä uutta asentoa, joka rikkaiden maiden on otettava uuden globaalin haasteen edessä.

Elämme pelottavia aikoja, Ropedemus lapaseni.
Tapa jolla Suomi lähettää turvapaikanhakijoita kuolemaan, syö lainkuuliaisuutta. Päättäjät, viranomaiset – oletteko ajatelleet sitä? Julmuudella ja korvattomuudella on kerrannaisvaikutuksensa laajemmin yhteiskunnasa: jos turvapaikanhakijaa voi kohdella noin, jos irakilaisen, afganistanilaisen jne ihmishenki ei ole arvokas, niin miksi suomalaisen henki on?

Jos me tavalliset kansallaiset viitsisimme ottaa selkoa, millaisilla perusteilla turvapaikanhakija käännytetään kuolemaan, alkaisimme pelätä jo itsemme puolesta. Jonain päivänä sama kylmyys voi kohdata minua, silloin kun olen avuton ja toivon saavani ihmisen kohtelun.