Paratiisiomenoita kallionkolossa

Äitini, joka pääsi kahta viikkoa vaille sadan vuuoden ikään, oli  lukuihminen. Hänen käsissään kuluivat niin tunnustetut klassikot kuin kioskirjallisuus (erityisesti muistan Zane Greyn Villin lännen kirjat). Arvostan sitä, että äiti luki meidän lasten kanssa lastenkirjoja, haukkapaloina muun muassa muumit ja Pekka Töpöhännät.

Myös isäni oli lukuihmisiä, jonka monen joulun joululahjat olivat Kalle Päätaloja tai Veikko Huovisia. Yhtenä jouluna isoveli sai lahjaksi John Steinbeckin Edenistä itään. Se oli hyvä joulu se.

Kun lapsena vinkaisin, että minulla ei ole mitään tekemistä, äiti antoi käteeni kirjan. Joskus se oli Vänrikki Stoolin tarinat, minkä jälkeen olin hurmiossa, kun pääsin kesälomalla  Iisalmen Koljonvirralle katsomaan Suomen sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä.
Joskus se kirja oli Raamattu. Luomiskertomus ja Sananlaskujen kirja valikoituivat suosikeikseni.

Arvostan myös sitä, että äiti otti vastaan kirjasuosituksia. Keskustelimme paljon Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta ja Andrus Kivirähkin Riihiukosta.
Äidin suosittelema Katriina jäi minulta äidin elinaikana lukematta, mutta paikkasin puutteen nyt, ikään kuin kunnianosoituksena äidilleni. Elämän hauskoja sattumuksia: kun aloin lukea Sally Salmisen kirjoittamaa kirjaa, Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi kirjailijasta pitkän artikkelin.  Juttu on valitettavasti maksumuurin takana.
EDIT: Noin vuosi sitten Seura-lehti julkaisi artikkelin Sally Salmisen poikkeuksellisesta elämästä.

Mantereen puolella syntynyt Katriina päätyy naimisiin Ahvenanmaalle merimiehen kanssa. Johan hurmasi hänet kauniilla puheillaan rehevästä saaresta, jossa on kauniita kartanoita ja paljon omenatarhoja. Toki oli, mutta ei Johanin pihassa. Nuoripari kulkee piskuisen saaren halki, Katriina ihastelee kartanoita ja odottaa, minkä polun päästä hänen tuleva kotinsa löytyy. Koti on pettymys: harmaa rähjäinen mökki aivan kylän laitamilla. Puutarhasta ei tietoakaan, omenoista puhumattakaan.

(Kuva Tommi Komulainen)

Tuossa hetkessä Katriina määritteli elämänsä koordinaatit uusiksi. Tähän on tultu, tässä ollaan, ja Johan on - ei nyt tahallaan valehtelija, mutta toimeton haaveksija, joka osteli laivatienesteillään turhakkeita.
Johan oli talvet laivalla, Katriina raatoi kotisaarellaan laivanvarustajien ja kapteenien palveluksessa saadakseen ruokaa kasvavalle perheelleen ja lehmälle, jonka hän vaivoin sai hankituksi. Haave omista omenapuistakin toteutui, kun Katriina kuljetti kotikallioiden koloon multaa pienen erän kerrallaaan.
Raamatun paratiisissa on omenapuu (tai sellaisenahan se esitetään), niin on Katriinallakin, vaikka paratiisi puuttuu. Jotain samaa on myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjassa. Muumiperhe muuttaa saarelle, jonka kivenkoloihin mamma yrittää koota multaa ruusuja varten.

Katriina synnyttää neljä lasta. Ainoa tytär kuolee jo pienenä, pojat lähtevät isänsä jalanjäljissä merille. Poikien luonteet määrittävät heidän kohtalonsa. On huithapelia, haaveilijaa ja toteuttajaa. Poikani menettäneenä luin kaikissa syksyisissä eroissa hyvästit ja menetyksen pelon. Menetyksiin Katriina sai alistua.
Sally Salminen ei pelkästään kuvaa elämänkohtaloita, vaan esittää piikikkäitä huomioita epätasa-arvoisuudesta, köyhyydestä ja vallasta. Merimiesten vaimot ja lapset olivat halpaa työvoimaa kapteeneille ja laivanomistajille. Kuolemakaan ei tuonut tasa-arvoa, vaan köyhän lapset haudattiin niukkamultaiseen maahan, jossa mikään ei kasvanut. Rikkaat saivat leposijansa viljavasta mullasta, jonne sopi istuttaa kukkia.

Katriina ilmestyi vuonna 1936. Sally Salminen asui tuolloin New Yorkissa ja elätti itsensä piikomalla. Katriinan hän kirjoitti öisin. Ahvenanmaalaislähtöinen kirjailija sijoitti kirjaan osin oman sukunsa, osin oman synnyinkylänsä ihmiskohtaloita. Kirja singautti hänet maailmanmaineeseen ja tuotti hänelle pohjoismaisen romaanikilpailun voiton ja 50 000 markkaa.
Elämänsä loppuvuodet Sally Salminen asui Tanskassa puolisonsa Johannes Dührkopin kanssa. Omia lapsia he eivät saaneet, mutta he osittain adoptoivat vainotun juutalaisperheen pojan. Perheen vanhemmat pakenivat Ruotsiin ja jättivät pojan lapsettoman pariskunnan hoteisiin, kirjoittaa Tuija Pallaste Kuukausiliitteessä. Sally Salmisen ruotsinkielinen elämäkerta ilmestyy syyskuussa. Ylen kulttuuritoimitus valitsi sen edustamaan vuotta 1936 ohjelmasarjassa 101 kirjaa.
Ohjelmassa Katriinasta kertoo Juha Hurme, joka on suomentanut kirjan äskettäin. Ensimmäinen suomennos on aukusti Simojoen käsialaa

Suuri tuntematon, otsikoi Helsingin Sanomien Kuukausiliite artikkelin Sally
Salmisesta. Katriina ei suinkaan ollut hänen ainoa kirjansa.
Kirjoittamisen lisäksi Salminen oli kansalaisaktivisti, joka auttoi mm.
juutalaisperheistä natsivallan kynsistä.

Nykyisessä elämäntilanteessa, monen kuolemantapauksen kolhimana, luin liikuttuneena luvun, jossa Katriina saattelee heiveröiseksi käyneen puolisonsa rajan yli.
"Katriina oli alkanut alistua Johanin puhuessa päättävästi lähtöaikomuksestaan. Kun hän näki, että mahtavampi voima kuin hän antoi Johanille käskyn iroittaa kiinnitysköydet ja lähteä. Ja rakastipa Johan häntä kuinka suuresti tahansa, niin hän totteli, sillä laivuri on laivuri, ja häntä täytyy totella.
- Jos siellä on meri ja laivoja, niin purjehdin purjehtimasta päästyäni kunnes löydän sinut.
- Ja minä tähystelen.
- Kunnes laiva näkyy.
- Niin.
- Minusta tulee toisenlainen siellä ylhäällä. Tukevampi ja luotettavampi ja kätevämpi tekemään mitä tahansa.
- Tahtoisin mieluummin, että sinä olet sellainen kuin sinä olet. Muuten minä en ehkä tuntisi sinua."

Votiivilaiva, Degerbyn kirkko.

Turvapaikkapolitiikkamme on holtitonta

Noin. Nyt on sekin kirjoitettu. Ikinä en olisi uskonut niin kirjoittavani, mutta tämä onkin vastaus kansanedustaja Mikko Kärnälle (keskusta) ja kansanedustaja Antti Kurviselle (keskusta), jotka ovat viime aikoina puhuneet julkisuudessa turvapaikkapolitiikasta.

Suomen turvapaikkapolitiikka on monella tavoin holtitonta.
Ensimmäinen holtittomuus kehittyi heti ns. pakolaiskriisin alussa. Kriisihän oli pakolaisilla, ei Suomella. Maahanmuuttovirastoon palkattiin pikaisesti uusia työntekijöitä, joiden kokemattomuudesta moni turvapaikanhakija on joutunut kärsimään. Samassa rytäkässä palkattiin myös halpuutetut tulkit, joista moni ei edes puhu samaa kieltä tai murretta kuin turvapaikanhakija turvapaikkapuhuttelussaan.

Toinen holtittomuus syntyi vuoden 2016 tehtyjen lakimuutosten vuoksi. Varmuuden vuoksi kaikkea kiristettiin - oikeudellisen avun saantia, turvapaikkaehtoja -, eikä kukaan halunnut tai viitsinyt tsekata, mitä nämä lakimuutokset tarkoittivat kokonaisuuden kannalta.

Turvapaikanhakija ja hänen oikeusturvansa hukkuivat pesuveden mukana.

"Infraa" sieltä, minne Suomessa verkostoitunut, suomea oppinut ja
Afganistanissa  yksin pärjäämään joutuva pakkopalautettu asettui.

Me turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt olemme nähneet holtittomuuksien seuraukset viimeisen kolmen vuoden aikana. Olemme lukeneet päätöspapereita, joissa kaikissa ei ole päätä eikä häntää, ei logiikkaa eikä selkeää suomea. Moni meistä on päätynyt pop up -juristiksi ja selvittänyt rivit ja rivien välit, eikä enää riitä se, että tuntee Suomen lakia - täytyy myös tuntea lähtömaan lakeja, heimoristiriitoja ja erilaisten uskontosuuntausten välisiä ristiriitoja. Jospa olisimme senkin ajan (oman vapaa-aikamme siis) voineet käyttää ystäviemme iloiseen kotouttamiseen.

Me turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt olemme nähneet uusien ystäviemme - lapsiperheiden, nuorten alaikäisten poikien, militiaa paenneiden aikamiesten pelon siitä, että Suomi lähettää heidät vainoajien kynsiin. Unettomuus, masennus ja aloitekyvyttömyys leijuvat vastaanottokeskuksen yllä kuin miasma (miasmalla ymmärrettiin 1700- ja 1800-luvuilla ilmassa leijailevia myrkyllisiä huuruja, joiden ajateltiin aiheuttavan kulkutauteja).

Me tukihenkilöt olemme vaatineet migritarkastusta, joka lopulta - syksyllä 2018 - aloitettiinkin. Owal Group totesi kesäkuussa valmistuneessa selvityksessään ne samat virheet - kauniisti kehityskohdiksi nimettyinä - joista me olemme puhuneet ja kirjoittaneet kansanedustajille, ministereille ja yleisönosastopalstoilla. Ensimmäinen turvapaikkapuhuttelu on ratkaiseva, siinä tehdyt virheet ja laiminlyönnit kertautuvat turvapaikanhakijan vahingoksi.
Kansanedustajat ja ministerit ovat vastanneet meille luottavansa suomalaiseen oikeusjärjestelmään ja virkamiestyöskentelyyn. Owal Groupin selvityksen jälkeen hiljaisuus huumaa korvia.
Selvitys on tehty, päätelmiä ei. Päätelmä nimittäin olisi: vuonna 2015 tulleiden oikeusturva on saatettava oikealle tolalle.

Nytkin pakkopalautusuhan alla on lapsiperheitä ja nuoria afgaanipoikia, jotka tulivat Suomeen alaikäisinä. Suurimmalla osalla heistä ei ole mitään tukiverkostoja Afganistanissa, jossa talebanit ottavat entistä tukevampaa jalansijaa ja tekevät terrori-iskuja. Monella heistä on talebanien nimeltä mainittu tappouhka - ja taskussa maahanmuuttoviraston tyly toteamus: olet nuori ja terve mies, pärjäät siellä kyllä. Yksi heistä on Naim, joka on perhetaustansa vuoksi talebanien merkitsemä. Suomssa hänellä on opiskelupaikka ja ystäväverkostot, Afganistanissa ei ketään - vanhempiin ei ole enää saatu yhteyttä Punaisen Ristin etsintäyrityksistä huolimatta.

Jos Suomi haluaa käydä oikeusvaltiosta, se ei voi kohdella yhtä ihmisryhmää - no sanotaan että holtittomasti. Nyt meillä on paperille pränttättyä tietoa oikeusturvan aukoista, ei mitään "kukkahattujen suvakkien" liioittelua ja tunneperäistä kuohuntaa. Kansanedustajalla(kaan) ei ole enää moraalista oikeutta väittää, että kaikki on ok ja luottakaa viranomaisiin.

 












"If it was your son
you would fill the sea
with ships all by the millions
acting as a bridge
to get it through.
But don't worry,
He's just a child of lost humanity,
of dirty humanity,
which makes no noise.
He is not your son.
Sleep peacefully,
it's not yours."

— Muhammad Najem

Saattomatkalla

Olemme kävelleet yhdessä paljon: metsässä, pitkospuilla, tunturissa, suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Nyt saattelin sinut portista, josta menit yksin.
Saattelu eteni hitaasti (tai mistäpä minä tuon tiedän, ajankulku oli erilaista), ja ehdin kirjoittaa muutaman tankarunon.

Minä pirstoudun
palasiksi, jauhaudun
murusiksi, kun
elämän ja kuoleman
myllynkivet pyörivät.

Salakuljetan
sairashuoneeseen metsän,
linnunlaulun ja
neulasten tuoksun, muiston
pilvistä puiden yllä. 

Mustikka kukkii Hitonhaudassa.

Auringonvalo
pyyhkii huoneen seiniä,
sinä hengität
raskaasti. Kohta olet
samaa ilmaa kuin tuuli.

Sairashuoneessa
pyhyys on varovassa
kosketuksessa
ja kivunperkelettä
häätävissä lääkkeissä.

Toivottavasti
kipulääkkeet maalaavat
huoneesi kattoon
Sikstuksen kappelin ja
Mariankirkon kuvat. 

Mariankirkko Krakovassa. Yhdessä nähty, häkellyttävät maalaukset.

Ja yllättäen
sinusta tuli lintu,
jonka avoimeen
suuhun minä pudotan
kauraleivän muruja.

Lopuksi sinut
puetaan pellavaiseen
pukuun, karheaan
kuin lapsuutesi pyyhe
saunanjälkeisiholla.

Kurjet tanssivat
ja huutavat pellolla
kovaan ääneen, tööt.

Emme kuule kurkien
ääntä yhdessä, enää.

Joutsenten lohtu
minulle siinä, mikä
ei koskaan muutu:
Niiden tulot ja lähdöt
jatkuvat aina, aina.

Kitkerä mamma - katkera ämmä (tarpeeton yliviivataan)

Tähän ei pitäisi puuttua, koska asia ei koske minua. Ainakaan kovin paljoa.

Mutta silti. Minua riepoo se, että Kirkkopäivillä on tilaisuus, jossa piispa Teemu Laajasalo, koomikko Joonas Nordman ja puoluejohtaja Jussi Halla-aho etsivät ilon, ivan, kiusaamisen ja komedian rajoja.
Mistä saa puhua, mille saa nauraa?
Luulenpa, että moni meistä matupatjoiksi, hiekkapilluiksi ja raiskattaviksi suvakkihuoriksi kutsutuista tuntee samaa kiusaantuneisuutta.

Jostain somen syövereistä löydetty kuva kertoo paljon tunteistani nyt.

Tilaisuutta ei vielä ole pidetty, joten marina SAATTAA olla ennenaikaista. Silti tuo kuulostaa minun herkistyneisiin korviini vihapuheen ja rasismin normalisoinnilta - siltä kuuluisalta "uudelta normaalilta".
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho ei ole mitenkään irtisanoutunut aikaisemista kirjoituksistaan, joissa hän puhuu ihmissaastasta ja muun muassa ihmisen instrumentaalisesta arvosta. Yhteydestään irrotettu lause, myönnän, mutta näin se kuuluu: Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.
Itse olen juuri saattohoitanut läheistäni, joka ei lopulta enää saanut lusikkaa omaan suuhunsa. Vaivalloista hengitystä kuunnellessani puhe "intstrumentaalisesta arvosta" palautui irvokkaalla tavalla mieleeni.

Halla-aho on lietsonut ihmisvihaa joukkoihinsa, jopa siinä määrin, että meillä on eduskunnassa kansanedustajia, joiden mielestä on ok kehottaa ihmisiä eliminointitehtäviin SPR:n kohteita vastaan.
”Hyvät kansalaiset, te jotka olette ottaneet isojakin riskejä toimiessanne eliminointitehtävissä olemassa olevien ja suunnitteilla olevien vastaanottokeskuksien tuhoamisessa. Työnne on ja on ollut monella tavalla tärkeää itsenäisyytemme ja turvallisuutemme puolustamisessa.”
Tätä arvioi ansiokkaasti Länsi-Savon päätoimittaja tekstissään.
Samoissa riveissä - siellä vaivoin laitaoikealle siirretyissä - istuu  myös mies, joka kertoo kiittäneensä Jumalaa siitä, että hänen rukouksensa on kuultu, kun vastaanottokeskuksessa palaa.

En ole kuullut, että Halla-aho olisi ennen vaaleja tai vaalien jälkeen "ojentanut omiaan", kuten presidentti Sauli Niinistö kehotti maahanmuuttajia tekemään Oulun törkeiden raiskaustapausten jälkeen.

Jussi Halla-aho on viileässä tyyneydessään salonkikelpoinen, kuin toiselta planeetalta suoraan toimintaan turvautuvien kannattajiensa kanssa. Ehkä kaikki häntä äänestäneet eivät ole havainneet yhteyttä hänen ja kiihkeimpien rivijäsenten välillä. Ehkä he eivät sittenkään kannata rasismia. Jos kyseessä on tietämättömyys, se on vain laiskuutta.
Jos he tietävät mutta silti hyväksyvät - se on jotain, jolle minulla ei ole sopivia sanoja.


JK:
Tilaisuuden ympärillä käydyssä keskustelussa toteutuu taas se äärioikeiston viestinnällinen toiveuni. Se herättää kuuluisuutta ja kähinää. Tilaisuuden järjestämistä vastustavat ovat jo esittäneet mielipiteensä, kuten Samuli Suonpää perustellussa kolumnissaan, joku on jo eronnut kirkosta. Tilaisuutta odottavat ovat jo pöyristyneet suvaitsevaiston suvaitsemattomuudesta ja eronneet kirkosta. (Hienosti meni?)
Ihan perus-meininkiä.

Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.

"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu suomea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 

"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.

Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  
Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.


Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.

Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.

 

Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.

Kuva Jean Pierre Candelier/Flickr 

Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.

Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

Hei, minä haluan syödä, elää ja hengittää

Mietin nuorten ilmastolakkoa ja muistelin omia pelkojani, jotka painoivat minua, kun olin vähän alle kaksikymppinen.

Sotaveteraanin tyttärenä pelkäsin sotaa. Eritoten totaalista ydinsotaa, kun kuulin, että silloisilla ydinasemäärillä olisi voinut tuhota maapallon monta kertaa. Taisin välillä kävellä hissukseen varpaillani, ettei askelteni tärinä herättäisi salaisissa säilöissään uinuvia maailmanlopun hirviöitä.. Arvatkaa kahdesti, kaipaanko niitä aikoja.

Lukiovuosina luin Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät. Siinä amerikkalaiskirjailija kuvasi ympäristömyrkkyjen vaikutusta luontoon. Kun linnut katoavat, laulu metsissä lakkaa.
Kirja aiheutti kahdenlaisen kohun: se herätti ihmiset suojelemaan luontoa, se sai torjunta-aineteollisuuden asettumaan puolustuskannalle. Carson piti erityisesti DDT:tä vaarallisena aineena, ja hänen kirjansa olikin yksi tekijä, joka vaikutti sen käytön kieltämiseen.
Yhden virhearvion Carsonkin teki: hän piti neonikotinoiden käyttöä hyvänä ideana. Nykyään niitä pidetään yhtenä syynä mehiläis- ja  muiden hyönteisten kadolle.

Carsonin ennustus lintukadosta näyttää pitävän paikkansa. Siihen on monta syytä. Jossain päin maailmaa ihmiset syövät "meidän" muuttolintujamme. Lintujen luontaiset ympäristöt muuttuvat ja katoavat, kun maanviljely muuttuu. Ehkä myös ilmastonmuutoksella on osuutensa?

Kirjan luettuani olen joka kevät räpsäyttänyt silmäni ammolleen, vastaanottamaan vihreyttä, uutta elämää, lintuparvien (joskin harventuneiden) lentoa taivaankannen yli.  Tunnen syvää kiitollisuutta. Vielä ei ole tullut äänetön kevät.
Ehkä olen liian hyväuskoinen, kun en osaa lukea luonnonmerkkejä enkä tunnista sitä kaikkea, mistä nyt olisi syytä huolestua. Ainakin tuorein uutinen eläin- ja kasvilajien sukupuutosta on pelottava. Meidän ihmisten on todella vaikea hyväksyä sitä, että joku sammal tai jäärä saattaa olla tärkeämpi kuin sivistynyt, kouluttautunut ja hyvään asemaan kohonnut ihminen. Onhan se nöyryyttävä ajatus.

Pölyttäjäkato uhkaa marjasatoamme. Ja noin kolmasosaa ravintoamme.

Olen laskenut oman hiilijalanjälkeni. Liian iso. Perhettä ajatellen hankittu omakotitalo. Pitkien etäisyyksien vuoksi ostettu auto. Siinä isoimmat synnit. Niin, ja lemmikkieläin.
Ilmastotekojeni puolelle voin laskea liki sataprosenttisen kasvissyönnin, hyvälaatuisiin vaatemateriaaleihin satsaamisen, kirppariostelun, kierrättämisen ja nykyisin lentomatkailusta pidättäytymisen (no, siitä en ole satavarma, ehkä "pakko" päästä Saksaan Ranskaan, hyviä raideyhteyksiä odotellessa). Silloin kun lensin, maksoin vapaaehtoista lentoveroa metsityshankkeisiin.

Ilmastonmuutos lisää äärisäitä ja tuo muun muassa kovempia myrskyjä.
Näin kaatui metsää Konnevedellä.

Tarvitsemme näemmä herättelijöitä. Yksi sellainen on Greta Thunberg. En haluaisi lukea enää yhtään artikkelia, jossa hänen toimintaansa aliarvioidaan ja jossa toiminnalle etsitään lääketieteellisiä diagnooseja.
Arvostan suuresti nuorten ilmastolakkoliikehdintää. Ei nuorten tarvitse tietää, miten asiat ratkaistaan, se on poliitikkojen, rahoittajien, tutkijoiden ja elinkeinoelämän tehtävä.
On myös muistettava, että me kaikki emme voi toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tai pysäyttämiseksi samalla panoksella. Hyväosaiset ovat jo saaneet enemmän, he myös maksakoot enemmän.

Pop up -juristi täältä, päivää

Avoin kirje valtiovarainministeri Petteri Orpolle

Tapasin ministerin lyhyesti Jyväskylässä, jossa hän piipahti vaalikiertueella. Halusin esitellä hänelle nuoren afgaanin Alin (nimi muutettu), mutta hän oli liian väsynyt ja hauras tullakseen tapaamiseen.
Alin perhe pakeni Afganistanista Iraniin verikostoa ja hazaraheimoon kohdistuvaa vainoa. Iranissa perhe on paperiton ja vailla oikeudellista asemaa. Iranin armeija pakkovärvää afgaaninuoria – shiamuslimeita – järjettömään sotaan Syyriassa.
Ministeri Orpo kysyi minulta hämmästyneenä, miksi Ali EI saanut oleskelulupaa.
Se on hyvä kysymys. Se on äärimmäisen hyvä kysymys. Lupasin selostaa asiaa Orpolle sähköpostitse. Tässä se posti on.

Kun tapasin Alin ensimmäisen kerran, hänellä oli seitsemän senttiä paksu suomi – farsi -sanakirja. Hänen peruskoulun päättötodistuksessaan on pelkkiä ysejä ja kymppejä. Hänellä on selkeät jatko-opiskelusuunnitelmat ja urasuunnitelma. Hän on kotoutunut tänne loistavasti.
Nyt Alia odottaa pakkopalautus maahan, jossa hän ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen ja jossa hänellä ei sukua, perhettä, heimoa tai vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka voisivat suojata ja auttaa häntä työn löytämisessä. Hänet tunnistaa helposti vainottuun hazaravähemmistöön kuuluvaksi.
Maahanmuutovirasto ei ole ottanut huomioon henkilökohtaista vainoa; Alia odottaa maassa verikosto. Verikostovelvoite säilyy Afganistanissa pitkään. Tieto palanneista kulkee puskaradion kautta tehokkaasti, ja kostajat löytävät pian uhrinsa. Myös muunlainen vaino tavoittaa kohteensa tavoilla, joita Suomessa ei ymmärretä.

Pakolaisjärjestöjen mukaan Kabul on maailman vaarallisimpia kaupunkeja palautettaville. Noin 70 prosenttia palautetuista pakenee uudelleen heti, kun se on mahdollista.
Euroopassa nelisen vuotta turvapaikkaa odottaneet afgaanit ovat kävelevä maalitaulu terroristeille. He erottuvat katukuvassa, he puhuvat selkeästi eri murretta ja he ovat omaksuneet länsimaisia tapoja – ehkä jopa luopuneet islaminuskosta.

UNHCR on todennut, että ketään ei pitäisi palauttaa Kabuliin paitsi poikkeustapauksissa, ja Amnesty International vetoaa, ettei Afganistaniin palautettaisi nyt ketään.

Alilla on lukuisia kohtalotovereita vastaanottokeskuksissa. Turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt ovat joutuneet tahtomattaan pop up -juristeiksi, kun he ovat perehtyneet Maahanmuuttoviraston päätöksiin. He etsivät lisää maatietoa kohdemaista, selvittävät maiden lainsäädäntöä (!) ja heimokulttuurin vaikutusta turvallisuustilanteeseen. 

Pakkopalautuksia vastustava mielenosoitus muistuttaa, että Afganistna
ei ole turvallinen. Kuva: Stop Deportation.

Turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt ovat laatineet vikalistan havaitsemistaan ongelmista. Linkitän sen sähköpostiin, mutta nostan esille muutamia ongelmia tähän viestiin.

Maahanmuuttoviraston puhuttelijoilla ja päätöksentekijöillä ei ole riittävästi tietoa esimerkiksi maiden klaanijärjestelmästä, viranomaisten korruptoituneisuudesta tai Talebanin ja militiaorganisaatioiden viestinnästä, tietoverkostoista ja tiedonhankinnan tavoista.Virastossa on ollut liian kiire tehdä päätöksiä – puhuttelut ovat jääneet usein puutteellisiksi.

Pätevien tulkkien puute heikentää oikeusturvaa. Päteviä tulkkeja olisi, mutta migrin kilpailutuksessa he eivät menestyneet. Puhuttelupöytäkirjat ovat usein huonoa suomea ja turvapaikanhakijoiden kertomukset vaikuttavat siksi epäloogisilta.

Osa tulkeista on asenteellisia.

Ilmaisen oikeusavun poistaminen turvapaikkapuhutteluvaiheessa johti siihen, että kukaan ei ollut valvomassa turvapaikanhakijoiden etua ko. vaiheessa. Kukaan turvapaikanhakijan avustaja ei ollut paikalla tarkistamassa, mitä puhuttelupöytäkirjaan on kirjattu. Turvapaikkaprosessin myöhemmät vaiheet perustuvat haastattelupöytäkirjoihin. Siksi virheet ja puutteet seuraavat kaikissa vaiheissa, eikä oikeus puutu näihin.

Sanoitte optimisisesti luottavanne, että suomalainen oikeusjärjestelmä korjaa virheet. Valitettavasti se ei toteudu turvapaikanhakijoiden kohdalla. Uusimman tiedon mukaan Maahanmuuttovirasto teki viime vuonna yli kolmesataa virheellistä päätöstä. Esille tulleet virheelliset päätökset ovat vain jäävuoren huippu. Virheet ovat elämän ja kuoleman kysymys.

Vastaanotto- ja säilöönottokeskuksissa tapahtuu itsemurhayrityksiä, ja osa niistä myös onnistuu. Minun tutuistani kaksi on yrittänyt itsemurhaa. Monet kärsivät unettomuudesta, masennuksesta ja muistihäiriöistä. Heitä on joutunut sairaalahoitoon psykoosin tai itsetuhoisen käyttäytymisen takia. He kokevat pakkopalautuksen kotimaahan olevan heille mahdoton vaihtoehto. Moni sanoo mieluummin kuolevansa Suomessa kuin palaavansa lähtömaahansa vainottaviksi.

Palataanpa Aliin. Viime viikolla poliisi kutsui hänet kuulemaan uusimman negatiivisen päätöksen. Se oli musta päivä. Miksi Suomen viranomaiset eivät arvosta nuoren pojan elämää?
Seuraavalla viikolla uutisissa kerrottiin, että Afganistanin siviiliuhrien määrä on saavuttanut uuden ennätyksen. Talebanien taistelukausi on vasta alkamassa.

Suomi pystyisi parempaan. Nämä ajat ovat häpeän vuosia Suomelle. Ja Euroopalle.

Älä hätäile palautuksista, huolestu oikeusturvasta

Avoin kirjeeni kansanedustaja ja Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Sari Essayahille



Kuuntelin haastattelunne Radio Deissä.
Valitettavasti minusta kuulosti siltä, että ette ole  tietoinen ongelmista, joita turvapaikkaprosesseihin nykyisellään liittyy. Jos tietäisitte, ette huolestuisi palautuksista vaan oikeusturvasta.
Migrin kiire, ensipuhuttelun virheiden kertautuminen seuraavissa oikeusasteissa, huonot asianajajat. Kaikki tämä on saanut aikaan sen, että turvapaikanhakijoiden suomalaisista tukihenkilöistä on tullut 2 viime vuoden aikana pop up -juristeja, jotka tutkivat vapaa-aikanaan huonoja puhuttelupöytäkirjoja ja niiden virheitä, perehtyvät Irakin tai Afganistanin lainsäädäntöön ja siihen, miten vallitseva heimokulttuuri vaikuttaa turvapaikanhakijan elämään tai kuolemaan.
Senkin ajan me olisimme mieluummin käyttäneet kotouttamiseen.

Tietoa heidän ahdingostaan on tarjolla sillä media on julkaissut uutisia lapsiperheistä, jotka pelkäävät pakkopalautusta vainojien käsiin (esimerkiksi Loviisassa ja Jyväskylässä on monilapsisia perheitä, joiden isät ovat olleet poliiseja ja sen takia erityisessä vaarassa). Lisäksi lukuisat juristit ovat ilmaisseet huolensa oikeusturvan toteutumattomuudesta.

 





















Mainitsitte muistaakseni myös sen, että pojat ja nuoret miehet eivät ole turvapaikan tarpeessa. Hämmentävää: juuri heitähän terroristit tappavat tai pakkovärväävät joukkoihinsa. He ovat kuin meidän suomalaispoikamme: haluavat säilyttää henkensä, opiskella ja tehdä työtä.Itse tunnen afgaaninuoria, joita uhkaa "palautus" maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Moni heistä on lähtenyt alle kymmenvuotiaana perheensä mukana Iraniin, sillä he kuuluvat Afganistanissa vainottuun hazaravähemmistöön, joita maassa saa tappaa - ihan vain siksi, että he ovat shiamuslimi-hazaroita. He ovat asuneet monta vuotta paperittomina paossa Iranissa, ja järjettömän Syyrian sodan alettua Iran on alkanut pakkovärvätä heitä taistelemaan Syyriaan. Ja heille äidit ja isät sanoivat: lähde pois, lähde heti. Niin minäkin sanoisin nuorelleni.

Nyt Suomi väittää "palauttavansa" heidät Afganistaniin. Miten ketään voi palauttaa maahan, jossa he ovat asuneet kymmenen vuotta sitten tai eivät ehkä ole koskaan olleet? Heillä ei ole Afganistanissa perhettä, sukua eikä mitään verkostoja - eikä siellä myöskään ole työnvälitystoimistoa, kuten Suomessa on. Sosiaaliset verkostot ovat edellytys sille, että maassa voi elää ja tehdä työtä. He puhuvat eri tavalla kuin afganistanilaiset (Iranissa puhuttavaa farsia siis, eivät puhdasta daria), he ovat epäilyttäviä, koska he ovat viettäneet 3-4 vuotta Euroopassa, jossa ovat ehkä omaksuneet länsimaista hapatusta. Siis kävelevä maalitaulu Talebaneille.

Tässä Afganistaniin palautetun nuoren residenssi.

 
























Suomen päättäjät ja viranomaiset selittävät asian siististi. Nuoret ja terveet miehet pärjäävät kyllä (vaikka helvettiin heidät heittäis).
Päättäjät ja viranomaiset voisivat ihan suoraan ja rehellisesti sanoa: meitä ei kiinnosta sinun elämäsi, ei vähääkään. Pääasia, että lähdet täältä pois. Olen hämmästynyt ja surullinen siitä, että kristityt ihmiset - ihan jo puolueen nimeen asti kristityt ihmiset - torjuvat ihmisten hädän. Juuri nyt, kun Suomella olisi mahdollisuus tehdä hyviä ja oikeita tekoja.


SARI ESSAYAH VASTASI MINULLE

Meillä Suomessa on järjestelmä, jossa poliitikot eivät voi muuttaa oikeuslaitoksen päätöksiä, mutta poliittisesti pyrimme vaikuttamaan siihen, että oikeusapua olisi saatavilla ja tulkkauspalvelut olisivat laadukkaita puhuttelutilanteissa, jotta jokaisen oikeusturva täyttyy. Vaikka Afganistanissa on erittäin vaikea olot, niin mikään maa ei kuitenkaan voi tehdä päätöstä, että jokainen sieltä tuleva saa automaattisesti turvapaikan. Näiden monien Iranin kautta tulevien tilanne on vaikein. Olen tavannut afgaaneja useita kertoja, vastaanottokeskuksissa ja muutoinkin. Olen yhtälailla huolissani erityisesti lasten tilanteesta, samoin hazaroiden tilanteesta.




MINÄ VASTASIN SARI ESSAYAHILLE
Valitettavasti minulle jäi silti kysyttävää, sillä vastauksenne oli liian ylimalkainen.
Minä avaan sen ongelmia vähän.

Sanotte: Meillä Suomessa on järjestelmä, jossa poliitikot eivät voi muuttaa oikeuslaitoksen päätöksiä, mutta poliittisesti pyrimme vaikuttamaan siihen, että oikeusapua olisi saatavilla ja tulkkauspalvelut olisivat laadukkaita puhuttelutilanteissa, jotta jokaisen oikeusturva täyttyy.

VIRHE:
Meillä Suomessa on nyt järjestelmä, jossa poliitikot ovat tieten tahtoen heikentäneet turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Kaikille ei suinkaan ole ollut tarjolla oikeusapua vaiheissa, joissa he olisivat sitä tarvinneet. Kehnot puhuttelut ja niissä ilmenevät virheet laahaavat mukana ylempiin oikeusasteisiin. Valitusaikoja on lyhennetty. Maahanmuuttovirasto kilpailutti tulkit, ja kriteerinä oli enemmän hinta kuin laatu. Sen saa mitä tilaa. Halpaa.
Meillä on nyt järjestelmä, jossa päättäjät ja virkamiehet piiloutuvat toistensa selkien taakse. Poliitikot sanovat, että eivät voi vaikuttaa virkamiesten/oikeuslaitoksen toimintaan.
Virkamiehet taas sanovat kirkkan silmin, että tällaisiin (poliitikkojen tekemiin) päätöksiin me nojaamme.
Vastuuta pallotellaan, eikä kukaan sitä oikeasti kanna.
Poliitikot eivät voi muuttaa yksittäisiä päätöksiä, mutta he tekevät sen politiikan, joka ohjaa turvapaikkalinjauksia.
Monet oikeusoppineet ova ilmaisseet syvän huolensa turvapaikanhakijoiden puutteellisesta oikeusturvasta. Migritarkastusta on toivottu ja vaadittu, mutta sekin odotuttaa itseään.

Sanotte: Vaikka Afganistanissa on erittäin vaikea olot, niin mikään maa ei kuitenkaan voi tehdä päätöstä, että jokainen sieltä tuleva saa automaattisesti turvapaikan.

TOISENLAISTA TIETOA SAATAVILLA
Ihmisoikeusjärjestöt, UNHCR ja jopa Afganistanin omat ministerit ovat vedonneet, ettei maahan pakkopalautettaisi ketään. Viimeksi Afganistanin ministeri tapasi virkaveljensä Saksassa ja vetosi pakkopalautusten lopettamiseksi.

Sanotte: Näiden monien Iranin kautta tulevien tilanne on vaikein. Olen tavannut afgaaneja useita kertoja, vastaanottokeskuksissa ja muutoinkin. Olen yhtälailla huolissani erityisesti lasten tilanteesta, samoin hazaroiden tilanteesta.
HÄMMÄSTELEN RISTIRIITAA
Te olette lukuisissa yhteyksissä sanonut, että palautuksia täytyy nopeuttaa, varsinkin nuorten miesten, joiden turvan ja suojelun tarvetta kaikki näyttävät dissaavan. Suomeen tulleet hazarat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi nuoria miehiä.
Usein kuultu kommentti on, että kyllä me niitä naisia ja lapsia suojelisimme. Ei pidä paikkaansa, Todella moni lapsiperhe on saanut kielteisen päätöksen. Nuori afgaaniperhe pakkopalautettiin Suomessa syntyneen vauvansa kanssa Kabuliin. Nyt perhe on paperittomana Iranissa, ja rokottamaton lapsukainen sairastelee alinomaa.
Perheet tekevät kaikkensa, jotta heitä ei palautettaisi vainoon. Moni perhe on nyt Suomessa vailla mitään asemaa, paperittomana.

Lapsiperheiden jättäminen heitteille on ihmisoikeusrikos ja vastoin lasten oikeuksien sopimusta.

Tätä tekee Suomi. Sulkee silmänsä toisten hädältä ja pesee kätensä: viattomia olemme näiden ihmisten vereen ja kärsimykseen.

Sopimuksella vainoon

Tänään vietetään vainon uhrien päivää sekä myös Leningradin piirityksen päättymisen päivää.
Päivän Helsingin Sanomat kirjoitti Suomen luovuttamien kahdeksan juutalaisen kohtalosta. Heidät vietiin Auschwitziin, josta selvisi hengissä vain yhden perheen isä, joka muutti sittemmin Israeliin.

Valpon päällikkö Anthonin tarkoisus oli sopimuksen nojalla luovuttaa Saksalle kaikki juutalaispakolaiset ja ulkomaalaistaustaiset kommunisteiksi epäillyt poliittiset vangit.
Sodan jälkeen Suomi kohteli luikurimaisesti yli 50 000 inkeriläistä ja lähetti heidät Neuvostoliittoon sulkien silmänsä heidän kohtaloltaan.

Keskitysleirien kauheuksien paljastuttua Euroopassa hoettiin epäuskoisina: Ei koskaan enää!

Niin vähän silloin tiedettiin. Ehkä aikaa on jo kulunut liikaa, kun emme pysty enää paneutumaan vainotun ihmisen asemaan. Juutalaisviha kasvaa niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Se on väärin ja pelottavaa.

Toinen pelottava vääryys on se viha, joka kohdistuu vainoa pakeneviin turvapaikanhakijoihin niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Heitä demonisoidaan ja he - samoin kuin heidän tukijansa - ovat vapaata riistaa somen keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, tämä mölymystön pelko ja raivo on myös tarttunut päättäjiimme ja vaikuttanut lainsäädäntöön.
- Muun muassa turvallisiksi alueiksi määritettyjen lähtömaiden listaa laajennettiin, pakolaisten perheenyhdistämisen säännöksiä kiristettiin, ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden valitusaikaa lyhennettiin, todetaan uudessa Paperittomat Suomessa -kirjassa.
Suomeen paperittomana jääneet turvapaikanhakijat eivät uskalla palata kotimaihinsa, jotka Suomi kädenkäänteessä määritteli turvallisiksi - kuten Afganistaniin ja Irakiin. Moni negatiivisen päätöksen saanut on lähtenyt Suomesta ja piileskelee paperittomana Keski-Euroopassa - kuten Pariisin kaduilla lumisateessa,

Turvapaikanhakijoiden telttoja Pariisissa. Sopii siitä Eiffel-tornia ihailla.
Muutama minunkin tuttuni tuolla. Kuten se kristinuskoon kääntynyt afgaani,
sillä Migrihän ei käännytä edes matalan profiilin kristittyjä Afganistaniin. Sarc.

Suomi luovutti juutalaiset vainoon sopimuksen nojalla. Nyt Eurooppa ja Suomi ovat sopineet sopimuksia, joiden nojalla ihmisiä voidaan lennättää suoraan vainoajien käsiin. Sopimukset vahvistetaan rahalla, jonka eurooppalaiset päättäjät sinisilmäisesti haluavat uskoa menevät palautettavien auttamiseen kohdemaassa. Korruptio ja rahojen sujahtaminen päälliköiden omiin taskuihin - niitä meidän päättäjämme eivät halua muistaa.

Euroopan päämiehet suunnittelevat turvapaikanhakijoiden leirejä Euroopan rajoille. Niitä on jo olemassa, ja kokemukset niistä ovat äärimmäisen huonoja. Turvapaikanhakijat joutuvat kidutuksen ja ihmiskaupan uhreiksi, heitä katoaa, naisia, lapsia ja nuoria poikia raiskataan. Terveydenhoitoa ei ole.
Myös Kreikan saarilla sijaitsevat turvapaikanhakijoiden leirit ovat kurjuuden ja toivottomuuden pesiä, joissa jopa lapset suunnittelevat itsemurhaa.

Nyt ei mene hyvin, Eurooppa. Nyt ei mene hyvin, Suomi.
Jos oikeasti haluamme kunnioittaa holokaustin uhrien muistoa, lopetamme menneisyyteen tuijottamisen ja teemme oikeita tekoja nyt.

Ps. Turvapaikanhakijoiden mollaajat puhuvat Kela Goldista ja vetovoimatekijöistä. Tuskin monikaan heistä on käynyt vastaanottokeskuksessa. No, tässä kuva vetovoimatekijästä: pieni huone, jossa nelilapsinen perhe asuu. Keittiö on yhteinen noin 200 muun turvapaikanhakijan kanssa.