Vielä virtaa

Joulupäivä keskisuomalaisessa kartonkitehtaassa. Koneet eivät pysähdy, ja kahdeksantuntisen työvuoron aikana joulun työvuorolaisten silmien editse virtaa noin 500 tonnia sellumassaa. Valvomossa työskentelevät seuraavat prosessia tietokoneiltaan, mutta välillä pitää piipahtaa kuulostelemassa koneita. Harjaantunut korva kuulee, onko kaikki hyvin, vai muhiiko jossain ongelmanpoikanen.

Keskisuomalaisella maatilalla herätään jouluaamuna kello viideltä, niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Kohta navetan lypsy-yksiköiden putkissa hyrskyttää maito tankkiin jäähtymään. Lehmät saavat rehuannoksen ohella jouluisen lauluannoksen sekä terveiset Jeesuksen syntymätallista, kun emäntä avaa radion jouluaamun jumalanpalveluksen alkaessa.

Sairaalassa virtaa veri tajuttoman kolaripotilaan suoneen. Toisella osastolla jalka-amputoidun liikuntakyvyttömän potilaan sängyn vierellä virtaa kurahdellen, kun pissapussi täyttyy. Hyväntekemisen mieli virtaa, kun  hoitaja työntää pyörätuolipotilaan pitkän käytävän päähän, jotta vanha mies näkisi ikkunasta lumiset puut ja hiljaisen joululiikenteen.
Toisella laidalla suurta sairaalaa happihyöky virtaa ensimmäistä elämänparkaisuaan päästävän vauvan keuhkoihin.

Valtakunnan valtasuonilla virtaa rekkaliikenne. Polttoaine, puutavara, maito, kemikaalit, kauppatavarat kulkevat pitkien rekkojen rahtaamina. 24/7-periaatteella toimivilla huoltoasemilla virtaa kahvi väsyneiden kuljettajien kuppeihin ja termareihin.

Kaupan myyjät kiinnittävät tapaninpäivänä alekylttejä sesonkivaatteisiin ja pakkaavat kohta vanhentuvia ruokia ruokapankkiin edelleen jaettaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat huhkineet myöhään aattoiltana joulua vähäosaisillekin.


Hätäkeskuksiin virtaa puheluita. Jossain tulipalo, jossain terästettyjen jouluglögien aikaansaama tappelus. Turvakotien oville kolkutellaan, kun joulurauha sai skandit ja muuttui räyhäksi.

Niin mielellämme näemme joulun  pysähtymisen tilana ja paikkana. Joulu on kuin lumisadepallo, se joulukoriste, jonka sisällä on tonttu tai enkeli tai bambi tai seimiasetelma. Kaikki pysyy paikallaan siinä tunnelma-akvaariossa, jossa liikahtaa vain silloin, kun joku ottaa koristeen käteensä ja heilauttaa sitä niin, että lumihiutaleet leijuvat hitaasti kuvun sisällä ylhäältä alas.

Vaan joulupa tulee myös tien päälle. Joulu on vaeltajankin juhla. Joulu on epävalmiiden ihmisten ja keskeneräisten valmisteluiden juhla. Mieluummin valmiiton joulu kuin jouluton valmis. Sitä olen nyt opetellut, täydellisen joulutunnelman tavoittelija. 

Pelaisitko piparista pöytälätkää?

Nuuh – piparintuoksu tulee vastaan jo pienen näyttelytilan ovella. Eikä ihme, sillä kaikki näyttelyesineet on tehty piparkakkutaikinasta. Pöytälätkäpeli, hyrrät, nuket, maatuskat, legoukot – jopa keinuhevonen on tehty piparitaikinasta Piparkoogimaanian Mängyasjamuuseumiin eli lelumuseoon. 

Piparkoogimaania on Tallinnassa taas, nyt jo yhdeksättä kertaa se lumoaa Disaini- ja arkkitehtuurigalleriassa vanhan kaupungin kupeessa.

Näyttelyyn rakentamiseen on tarvittu noin kolmesataa kiloa piparkakkutaikinaa ja rutkasti sokerikuorrutetta. Tyylilaji on vapaa: joku on pipertänyt pientä ja siroa jälkeä, toinen on heittänyt rouhean huumorivaihteen päälle.
Näyttelyn päätteeksi voi istahtaa kahveille ja seurata, kuinka taiteilijat koristelevat erilaisilla muoteilla tehtyjä piparkakkuja kahvin kanssa syötäviksi tai sellofaaniin käärityiksi matkamuistoiksi.

Kuviokellujat vuoden 2012 urheiluaiheisessa näyttelyssä

 

Piparkoogimaania näki päivänvalon vuonna 2006. Idean keksi taiteilija Mari-Liis Läänemaa, joka oli tehnyt epätavanomaisia ja koristeellisia piparkakkuja lähipiirinsä avustuksella. Läänemaa uskoi, että ammattitaiteilijoiden piparillisista näkemyksistä saisi kiehtovan näyttelyn. 

Piparkoogimaania on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Vuosien aikana siihen on osallistunut nelisensataa taiteilijaa; vuosittain noin sata kuvataiteilijaa tai arkkitehtia on taikonut tuoksuvia kuvia tai kolmiulotteisia rakennelmia. Suomen panoksen on tuonut turkulainen Petrus Kurppa puusta kaiverrettuine piparkakkumuotteineen ja niillä tehtyine leivonnaisineen.

Teemat ovat vaihdelleet. Pipariluomukset ovat vieneet maailmanympärysmatkalle, aikakoneeseen, urheilun maailmaan ja taidehistoriaan. Esimerkiksi piparkakusta tehty Mona-Lisa ja sentti kertaa sentti –kokoisista erivärisistä piparineliöistä kootut Marilyn- ja Toomas Henrik Ilves –mosaiikit ovat sykähdyttäviä. Unohtumattomia olivat myös piparitaikinasta valmistetut lenkkarit, kuviokellujat ja hyppyrimäki sekä palkintokoroke, jonka takana väijyivät doping-testaajat. 

Näyteikkunastakin voi kurkistaa, mitä näyttely sisältää.

Taikinan ja taiteilijoiden lisäksi Piparkoogimaania tarvitsee talkoolaisia. Lipunmyynnistä vastaava vanhempi rouva muistelee, kuinka Virossa ei voinut neuvostovallan aikana viettää julkista joulua. Kahvion myyntitiskin takana piparikukolle pyrstöä koristeleva taiteilija kertoo, että kukkomuotti on erään näyttelyyn osallistuneen taiteilijan isoisän tekemä – peräisin 30-luvulta. 

PiparkoogiMaania 2014 "Mänguasjamuuseum" toimub 18.12.2014 - 08.01.2015 Disaini-ja Arhitektuurigaleriis,
Pärnu mnt 6, Tallinnas.
Näitus on avatud iga päev
kl 11.00 - 18.00;
24. ja 31. dets 11.00-15.00;
Suletud 25.dets ja 1.jaan. Kohtumiseni.

Petteri Patavahti oli poro nimeltään

Jouluaaton aatto. Kauppakadulla ihmiset pysähtelevät katsomaan näyteikkunoita ja miettivät viimeisiä lahjaostoksia. Mustaa joulua pelättiin, mutta somimmoilleen alkoi leijua lumihiutaleita, jotka tanssivat ja välkähtelevät katulamppujen  valokeilassa. Jotain tästä vielä kuitenkin tuntuu puuttuvan.
Kyllä. Puuttuu se, ettei ole saanut eikä ehtinyt auttaa ketään, ja joulu on sentään hyvän tahdon juhla. Onneksi on Pelastusarmeija, ja sen Joulupata-keräys! Seteli tai kolikko löytyy taskunpohjalta ja sujahtaa keräyspadan ahtaasta aukosta. Kiitos ja siunattua joulua, huikkaa patavahti ja heittää hymyt päälle. Nyt voin jättää keskustan jouluhumun ja rauhoittua pyhiin.
Pelastusarmeijan Joulupata-keräys on alkanut Suomessa reilut sata vuotta sitten, ja sen brändi luotettavana auttajana on vain vahvistunut. Ja keräysavun tarve on säilynyt.

Itselläni on kokemusta monenlaisista keräyksistä: Yhteisvastuun listakerääjä, Nälkäpäivän ja Tasauspäivän lipaskerääjä tässä, päivää! Kaksi hienoa kokemusta on erityisesti jäänyt mieleen. 1990-luvulla Kosovon kriisi herätti suomalaiset auttamaan. Päivystin SPR:n lipas kädessäni kotikaupunkini suositun kirpparitapahtuman liepeillä yhtenä lauantaipäivänä. Ylläni oli keräysliivi, jossa luki isoin kirjaimin KOSOVO. Ihmiset koukkasivat  ihan asioikseen laittamaan rahaa lippaaseen. Kiittivät kun saivat antaa. Toisen kerran keräsin Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Haiti oli tuolloin Yhteisvastuukeräyksen kohdemaa, ja koska maanjäristys sattui paria viikkoa ennen virallista keräysaikaa, saimme aloittaa lipaskeräyksen heti. Se oli oikea-aikaista toimintaa, sillä ihmisten auttamishalu oli herännyt,  ja se oli suuri.

Joulupatavahtina oleminen on ollut kauan salainen haaveeni, ja nyt pääsin mukaan, kun työnantajani tekee tänä jouluna yhteistyötä keräyksen kanssa. Minulla on nyt kokemusta siitä hommasta vajaan kuuden tunnin verran.
- Mummo laittoi tämän kaksikymppisen ja sanoi, että nimenomaan Pelastusarmeijan keräykseen, sanoo nuori nainen ja ojentaa setelin.
- Sotilas vai upseeri? kysyy ikämies, enkä hoksaa vastata, että siviilipalvelusta suoritan.
- Kuinka pitkään olette täällä, minulla olisi lahjoitustavaraa.
- Kiitos kun olette.
- Viepäs tämä raha tädin pataan, äiti ojentaa kolikon viisivuotiaalle lapselleen.
- Tämä on hienoa työtä.
- Köyhä antaa vähästäänkin.
- Laitan rahan, kun olen joskus saanut itsekin apua.
- Äiti, meneekö nää rahat köyhille? – Ei kun vähäosaisille, keskustelevat äiti ja pikkytyttö.

Moni toki kulkee kiireisenä ohi. Joskus alan jo henkäistä kiitosta, kun ohikulkija työntää kätensä taskunpohjalle ja kaivaa esille – ihan rahakukkaron näköisen kännykkäkotelonsa. Tulee mieleen se lapsuuteni nolous, kun aloin ennakoida naapurinsedän toimintaa. Hän laittoi myös käden taskuunsa, ja luulin että sieltä nousee karkkipussi. Ylpeänä yritin teeskennellä isompaa itsekuria kuin minulla onkaan, ja hönkäisin että ei kiitos, olen jo saanut tänään yhden – kun huomasin, että hänellä olikin kädessään tupakkiaski.

Tiistaina päivystin kauppakeskuksen aulassa ihanan joulukuusen vieressä. Seurasin pikkupoikaa, joka tuijotti minua innosta säteilevin silmin. Ajattelin, että vissiin oma ylitsepursuava hyväntahtoisuuteni alkaa jo materialisoitua näkyvään muotoon. Tapailin toisella kädellä lapaluita, että joko sieltä alkaa siipiä puskea. Kunnes hoksasin, että takanani oikeankokoinen ja –näköinen poro, joka keikutti päätään vasemmalta oikealle. Älysin sitten väistyä näkymää peittämästä.

Naps - se on kirkasvalolamppu

Naps sanoo kirkasvalolamppu keittiössä. Ikkunasta kun katson, näen pelkkää mustuutta.
Naps sanoo olohuoneen valokatkaisija illalla, kun tullaan ulkoa sisälle. Ulkona on vasta hämärää, nippa nappa sisälläkin näkisi puuhata ilman valoja, mutta ei viitsi. Samalla kun sytytän valot, ympärille syntyy valon luoma sisäkehä ja sen ympärille jää pimeys ja kaikki, mitä siellä on. Yhdellä sormenliikkeellä olen jakanut maailman kahtia, valoisaan ja pimeään, meihin ja noihin toisiin. 

Syksy ei ole lemppareitani, ei myöskään talvi. Pimeys puristaa. En pelkää pimeää, mutta se tekee monet asiat niin hankaliksi. Sain hämärästä ja pimeästä tarpeekseni lapsena, maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä ja jossa tuusattiin erilaisin valoneuvoin. Pieni himmeä öljylamppu, kirkkaat mutta epävarmat Hasakit ja Tilleyt – ja sitten lopulta asuinrakennukseen saadut kaasuvalot. Kynttilöillä tunnelmoitiin syksyilloin ja eritoten jouluna.

Tämä ei ole alkuperäinen öljylamppu vaan ledivalolamppu,
fiilistelytarkoituksiin.

Kesän kellahtaessa kohti elokuuta meillä pinnisteltiin, ettei tarvinnut laittaa valoa lamppuihin – se olisi merkinnyt myönnytystä syksyn lähestymiselle. Ilta jona valot laitettiin, oli jo surullinen. Ilmassa alkoi tuoksua loppukesä, ja valoa tavoittelevat hyönteiset pörisivät kiihkeinä kuumien lamppujen ympärillä ja napsuivat kuolleina lattialle. 

Koulumatkani oli reilun mittainen, ja taitoin sen kävellen. Erityisesti talvisilla suojakeleillä se oli pelottava, kun kaikki valaiseva lumi oli pudonnut korkeiden kuusien oksilta, ja tummat kuuset huokailivat tuulessa. 

Yhtenä aikuisaamuna – olin silloin vuorotteluvapaalla eivätkä aamut olleet kiireisiä – menin hakemaan aamun lehteä. Pysähdyin katsomaan sitä vähää valoa, joka tihkui katulampuista keltaisiin lehtiin. Satoi, ja isot pisarat suhahtelivat koivunlehtien lomasta maahan. Oli leppeä olo.
- En pelkää sinua enää, syksy, sanoin luottavaisesti ääneen.

 

Valo siilautuu lehtien lomasta pehmeästi ja pyöreästi.

No ei ehkä olisi pitänyt. En nimittäin ole niin varma siitä pelottomuudesta. Tänä syksynä olen huomannut etsiväni valoa – pientäkin valoa – aamun työreittini varrelta. Katulamppujen valo kiiltää lehtien pinnassa, pensaat hehkuvat kuin pienet soihdut. Valo muotoaa puita: nostaa valaistavia oksia esiin ja piilottaa toisia.

Kiva vastavalo, ja lehdet kuin pienet lyhdyt.

Olen ottanut valoista kuvia. Valokuvia. Julkaisin niitä Facebookissa, ja Fb-kaveri vinkkasi, että kuvaapa oikein kuvasarja, jossa näkyy ankeaksi ja pimeäksi parjatun syksyn pehmeä valo. Että teepä oikein valosarja.

Kadulle pudonneet vaahteran lehdet ovat kuin tähtiä.

Älyvaate hoi, älä jätä!

Nykyään pitää olla huolestunut siitä, että lapset ja nuoret viettävät kaiken aikansa jonkin älylaitteen kimpussa, somettavat silmät ristissä älypuhelimillaan, tapsuttavat etusormella padia tai tablettia ihan pelimaailmoissaan. Mitenkähän niiden todellisuudentajun kanssa oikein käy?

Aikuisillahan ei tietenkään ole mitään vaaraa siitä, että koneiden ja laitteiden kanssa vietetty aika vaikuttaisi aivotoimintaan ja maailman hahmottamiseen.

Paitsi. Ahkerana kaukosäätimen käyttäjänä olen huomannut, että yritän säätää ihmisiäkin ojentamalla television kaukosäädintä. Tai jotain olematonta ja kuvittelemaani palikkaa kädessäni. Jos ihminen puhuu liian kovaa, olen painamaisillani mute-nappia. Jos liian nopeasti, yritän keskeyttää puheen ja kelata taaksepäin… ääritapauksessa jopa laittasin pausen päälle muutamaksi tunniksi.
Ja kun huomaan pari-kolme kerrosta sitten tekemäni virheen neuleessa, etsin jostain lähettyviltä kumoa-nappia. Samoin jos kannan halkoja pinoon joka romahtaa - miksi pinoa ei saa takaisin painamalla cancel-toimintoa?

Työkaverin kanssa luimme lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- No just. Kohta sovitettava vaate sanoo vahingoniloisella äänellä kaupan rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate.
Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä.

Kumoa edellinen toiminto -nappi pelastaisi monesta pulasta.



Onko syrjäytyminen luonnonlaki?

Vesi virtaa, koski kohisee. Kiersin pitkästä aikaa synnyinkotini lähikosken. Kodin kohdalla vesi virtaa maltillisesti ja hitaasti, veteen pudonnut haavanlehti liikkuu tuskin huomattavasti. Vauhti alkaa pikkuhiljaa kiihtyä ja vie lehteä kohti kuohuja.

Koskiretki oli lapsuudessani kevään merkki. Äiti ja isosisko ottivat minut mukaansa, ja katselimme kevättulvan jälkiä ja etsimme nuppuja tekevät kielot ja oravanmarjat. Yhtenä keväänä löytyi kuivalle maalle jätetty katiska ja sen sisään pujahtanut nälkiintynyt ja vihainen kissa. Kissa ei juuri jäänyt kiittelemään, kun longotin auki katiskan suuta ja päästin sen karkuun.

Tässä kohtaa virtaus on vielä rauhallinen. Kohta kohahtaa. Kosken
virtausta on mukava katsoa, ja omassa elämässäkin on koskipaikkoja,

Mutta niiden jälkeen suvantopaikat tuntuvat hyvältä.

  

Tykkäsin radiokuunnelmista, ja erityisesti mieleen jäi vesipisaroista (!) kertova kuunnelma, jossa vesipisarat kiersivät lämpöpattereissa ympäri kerrostaloa. Joka kierroksella yhtä pientä pisaraa jännitti, että se ajautuu johonkin paisuntasäiliöön ja pois kierrosta, pois yhteisestä tarpeellisuudesta. Virtauksen vauhti kiristyi, pisarat ajautuivat nopeammin ja nopeammin, ja aina joku sinkoutui ulos kiertoradalta.
Tuo kuunnelma tulee aina mieleeni, kun katselen kosken virtausta. Mietin typeriä kysymyksiä.
Mikä on pienin veden yksikkö, mikä on yksi yksittäinen pisara - koska se lakkaa olemasta vesimassaa ja eriytyy pisaraksi?
Miksi pisaroiden vauhti kiihtyy ja joku (jotkut) syrjäytyy (syrjäytyvät) kiihkeästä menosta? Onko se luonnonlaki?

Kuolema kuittaa lentopelot

- Olen aina pelännyt lentämistä. Olen istunut lentokoneen tuolissa ihan paniikissa, laitoin sormet korviin ja luin kirjaa koko lennon ajan, että en muistaisi olevani koneessa. Mutta sinä kesänä istuin tyynenä koneessa, kun se alkoi rullata ja lähti nousukiitoon. En jaksanut jännittää, kun olin nähnyt lähinuorten anoreksiat niin läheltä. Sekä mehustunut työpaikan ikävissä tilanteissa. Lentopelko tuntui turhalta.
- Minä olen kammonnut lentämistä, mutta pelko jäi leikkauspöydälle. Ehkä se tuntemani pelko osittain johtui ihan fyysisestä oireilusta ja sairaudesta. Syöpäleikkaus, siihen se pelko unohtui.
- Yksi tuttava on potenut aivan hirveää lentopelkoa, joka esti häntä matkailemasta ja näkemästä maailmaa. Sitten hän sairastui syöpään, joka on ärhäkkää lajia, ja johon hän tulee kuolemaan. Sairastumisen jälkeen lentopelko on pikkujuttu. Hän toivoo pääsevänsä maailmanympärysmatkalle ennen kuolemaansa.

Pieni seurue on koolla ja keskustelee lentopelosta. Kukaan seurueen jäsenistä ei ollut vielä siinä vaiheessa kuullut juttua yhden halpalentoyhtiön lentäjästä, jolta koneen laskeutumisvaiheessa irtosi käsi. Kyllä, käsi - tai siis käsiproteesi. Hän ei kuitenkaan suostunut siihen, että varamies olisi tuonut koneen maan pinnalle. Eikä hän myöskään ollut muistanut mainita proteesista työtä hakiessaan.

Keskustelua kuunnellessa tuli mieleen eräs muumitarina, jota alituisena tavarankerääjänä ja tapoihini juuttuneena olen useissa yhteyksissä ajatellut.
Nipsu, tuo parantumaton tavaran kerääjä, sureskelee pientä posliinikoiraansa Sedrikiä, jonka hän oli tullut luvanneeksi jollekin pikkuötökälle. 
Nuuskamuikkunen kertoo hänelle opetustarinan sukulaistädistä, jolla menee henkeen kananluu. Täti luulee kuolevansa ja jakelee pois kaiken omaisuutensa, kaikki omistamansa ihanat esineet. Kuolo ei kuitenkaan heti korjannut häntä, joten täti vietti kavereidensa kanssa iloisia juhlia talossaan, jossa oli nyt paljon tilaa. Yksissä bileissä tätiä nauratti niin hereästi, että kananluu singahti hänen henkitorvestaan. Iloinen täti sai jatkoaikaa ja harrastaa nykyään syvänmeren sukellusta, Nuuskamuikkunen päätti tarinansa.
- Täti parka, Nipsu puuskahti. - Hän luopui tavaroistan ihan turhaan!

Berliinissä - ja niin lähellä kilahtamista

Näin telkkarista äsken muinaisen Egyptin taiteesta kertovan dokumentin. Toimittaja singahti välillä Berliiniin. Sinne singahdin muutama vuosi sitten minäkin

Berliinin Egyptiläisessä museossa minua on odottanut noin neljänkymmenen vuoden ajan eräs patsas. Näin Nefertitin profiilikuvan keskikoulun historiankirjassa, ja siitä lähtien olen odottanut oikean patsaan näkemistä.

 

Egyptiläisessä museossa on muistaakseni kolme kerrosta. Viivyttelin tahallani alemmissa kerroksissa ja kuulostelin jännitystäni. Hieroglyfejä, kissapatsaita, vainajien mukaan laitettuja orjien ja palvelijoiden patsaita – museon kokoelmat ovat runsaat.

Kerros kerrokselta päänsisäinen kihinä kävi kovemmaksi ja askelet hidastuivat. Entä jos petyn patsaan äärellä? Tai kilahdan?

Viivyttelen viimeisessä huoneessa ennen patsasta, tutkin pienempiä Nefertitin ja hänen puolisonsa farao Ekhnatonin patsaita ja korkokuvia. Käyn välillä Nefertitin huoneen ovella, mutta pyörrän takasin - kohotan jännitystä. Sitten otan ratkaisevan askelen ja astun Huoneeseen.

Huone on kuin Rooman Pantheon pienoiskoossa: pyöreä rakennus, jonka katosta siilautuu luonnonvalo. Seinien alaosa noin metrin korkeudelta on punaruskea, yläosa murrettu vihreä. Värit on lainattu Nefertitin päähineestä.

Huoneessa keskellä, noin ihmisen silmän tasalla hän on – tai siis hänen päänsä, jalustalle laitettu. Saapumisovelta näen hänen oikeanpuoleisen profiilinsa. Kierrän suoraan hänen eteensä: toinen silmä on paikallaan, toisesta puuttuu silmäterä. Leuasta on lohjennut pieni pala, ja kun kierrän hänen vasemmalle puolelleen, huomaan, että korvasta on niinikään lohjennut palanen.

Kierrän patsasta lukuisia kertoja. Otan muutaman askelen taaksepäin ja katson hänen kasvojaan. Onko suun ympärillä huolesta ja tyytymättömyydestä kertova juonne? Ja silmien alla pienet silmäpussien alut, kaiken hallitsemisen huolten mukanaan tuomat?

Kuuntelen ihmisten huokailuja: kaunis; kauniit valot. Mietin, mitä museovahdit – heitä on kaksi, mies ja nainen – mahtavat ajatella, jos Nefertitin vartiointi ja huokausten kuunteleminen on heidän elämäntehtävänsä. (Toivottavasti siellä toteutetaan työn kiertoa.)
Menen välillä vetämään henkeä edellishuoneeseen ja tulen takaisin, yritän elää saman ensikohtaamisen hetken uudelleen. Kävelen hänen eteensä ja mietin vaihtoehtoisia kilahtamisen tapoja. Jos vaikka käyn lattialle polvilleni, palvonta-asentoon? Tai jos alan huutaa ihmisille, että ettekö te älyä kumartaa kuningatarta? Polvillenne, vähä-älyiset, jos haluatte välttää tuomion! Tai jos alan reuhtoa patsasta mukaani?

 

Pipariversio kuningattaresta.

Rakkaus kulkee neljällä pyörällä

Keski-ikäinen nainen järjestelee ruokatavaroita Tampereen RuokaNyssen hyllyille. Hän ei halua valokuvaan mutta kertoo hymyssä suin, kuinka vapaaehtoistyö on merkinnyt hänelle paljon. Hän järjestelee leipiä, kuivaelintarvikkeita ja herne- ja säilykepurkkeja vanhan kauppa-auton hyllyille. Kauppa-auto on saanut uuden elämän RuokaNyssenä Tampereen seurakuntayhtymän ruoka-avun jakelussa.

Reissumies - eipä hassumpi leipäbrändi pyörillä kulkevaan ruokapankkiin!

  

RuokaNysse on pörrännyt Tampereella viisi vuotta.
Viisivuotisuutensa kunniaksi se sai uuden iloisen ilmeen.

Nainen kertoo työskennelleensä elintarvikealalla. Hän suosittelee lämpimästi osallistumista vapaaehtoistyöhön.
- Kannattaa lähteä, tässä näkee muita ihmisiä. Ei mökkiydy neljän seinän sisälle, hän hymyilee.
RuokaNyssen vapaaehtoinen tekee enemmänkin kuin järjestelee tavaroita myyntipäivän ja laadun mukaan: hän siivoaa ja luo viihtyisyyttä.
- Ei ruoka-avun jonottaminen niin hauskaa ole, siksi haluan, että RuokaNyssen asiakkaita on vastaanottamassa siisti ympäristö.

Tampereen seurakunnissa rakkaus todellakin kulkee neljällä pyörällä. RuokaNyssen hyllyt lastataan täyteen Nekalan varastossa, ja puolen päivän maissa Nysse starttaa kierrokselleen ja pysähtelee asiakkaiden kanssa sovituissa paikoissa. Asiakkaat odottavat Nysseä pysähdyspaikoilla kuin meikätyttö kauppa-autoa aikoinaan. Suuri ero on siinä, että minä sain ostaa mitä kauppalistaan oli kirjoitettu, suklaatakin.

Suklaasäännöstely. Mutta pääasia että suklaailoakin on tarjolla.

Nekalan ruokavaraston hernekeitot.

Nekalan ruokavarastossa hyörii palkallisia työntekijöitä ja suuri määrä vapaaehtoisia. Heidän tehtävänään on muun muassa hakea lahjoitustavarat liikkeistä. Osa työntekijöistä on työkuntoutujia ja työelämään tutustujia. Monelle heistä tämä työkokemus on ollut ponnahduslauta vakinaiseen työhön, ja monelle nuorelle opiskelijalle vapaaehtoisuudesta on karttunut ilon ja osallisuuden lisäksi myös todistus CV:hen liitettäväksi.

RuokaNyssen käyttäjäksi pääsevät pääsääntöisesti pienituloiset, kriisiavun tarpeessa olevat henkilöt ja perheet. Diakoniatyöntekijä kartoittaa avun tarpeen ja tekee päätöksen. Ruokakassin sisältö on melko vakio. Se on kehittynyt asiakkaiden ja diakoniatyöntekijöiden toivomuksesta. RuokaNyssen elintarvikkeet ovat niin sanottua EU-ruokaa sekä paikallisten kauppiaiden lahjoituksia.

Apu on löytänyt perille.

Parven laidalla on toisenlaista

Yhteiskunta on kuin surviaissääskiparvi. Normisääsket tanssivat tanssiaan parven keskellä, ja kun ne katsovat vasemmalle, oikealle, eteen tai taakse (pystyvätkö ne kääntämään päätään?), ne näkevät kaltaisiaan tanssijoita, jotka toistavat toistensa kuvioita.
Toisin on parven laitamilla. Reunimmainen surviaissääski kääntää päätään (tai liikuttaa silmiään?) toiseen suuntaan ja näkee lajikumppaneidensa tutut kuviot, mutta kun se vilkaiseekin toiseen suuntaan, sen leuka loksahtaa auki ja askelkuviot menevät hetkeksi sekaisin. Hei, täällä on toisenlaiset maisemat, toisenlaiset olennot, toisenlaiset tanssit.
Rajaseudun surviaissääski ei ehkä koskaan täysin toivu näkemästään. Se jatkaa omaa river dance -suoritustaan omassa parvessaan, mutta saattaa hetkittäin hetkuttaa takapuoltaan (onko niillä vars. takapuolta?) oppimallaan tavalla tai askeltaa kurillaan uusin kuvioin.

Tämä kuvataiteilija Ilkka Juhani Takalo-Eskolan surviaissääskivertaus on mielestäni aivan verraton. Luin sen kohta 20 vuotta sitten Hullun kirjoissa -kokoomateoksesta, jossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura avaa näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen.

Parvielämä tuli mieleeni Vilnassa, jossa monen kansan ja kulttuurin edustajat ja eri kielten puhujat ovat historian saatossa hioutuneet toistensa kanssa. Kaduilla kävellessä törmäsi moniin hykerryttäviin yksityiskohtiin, jotka mielestäni kertoivat siitä, että täällä on totuttu - edes jotenkuten - elämään toisenlaisten kanssa. (Tämä on vain minun teoriani, saattavat ne kertoa jostain ihan muustakin.)

Hän tarkkaili liikennettä Gediminas-kadulla.

Todella eri näkökulma tarkastella asioita. Uzupion tasavallan asukkaita hän.

Hyväntuulen enkeli.

Kahvilan ulkoseinään on kiinnitetty erilaisia kahvi- ja teekannuja.

Lankakaupan aukioloajat virkattuina.

Istu ja lepää.

Ihmisketju päätti monikymmenvuotisen ihmiskokeen

Täältä lähti laulava vallankumous 25 vuotta sitten. Valokuvanäyttely Vilnan Gediminas-tornissa vanhan kaupungin kupeessa kertoo mustavalkokuvin ja videoesityksin laulavavasta vallankumouksesta, joka tähdättiin alkavaksi Molotov-Ribbentrop  -sopimuksen 50. vuosipäivään eli 23. päivään elokuuta. Yksi valokuvista on aivan erityinen: se esittää 600 kilometriä pitkän ihmisketjun alkua – ikääntynyttä naista, jonka toinenkäsi koskettaa mäen päälle rakennettua Gediminas-tornia ja toinen käsi ojentuu ketjun toiselle ihmiselle. 

Ketju kulki halki Baltian maiden, Riiassa se sivusi pääkadun – silloisen Leninkadun, nykyisen Itsenäisyydenkadun - aukiolle vuonna 1936 pystytettyä vapaudenpatsasta. Tallinnassa  päätepiste oli Pikk Hermann –torni. Ihmisketjuun ja laulavaan vallankumoukseen odotettiin noin puolitoista miljoonaa Baltian maan asukasta, mutta H-hetkellä heitä oli kaksi miljoonaa. Osallistujia oli muualtakin kuin Baltian maista, myös Suomesta.
- Seisoimme ketjussa Tallinnassa. Ilmapiiri oli uhmakas. Taivaalla pörränneet neuvostojoukkojen helikopterit aiheuttivat  pienoista jännitystä, muistelee suomalaisnainen.
-Tunne oli lämmin, rohkea, itsetietoinen, ylpeä. Meidät  otettiin avosylin vastaan ja he olivat  liikuttuneita, että mukana oli meitä muualta olevia. Siinä seistiin eikä ehkä ihan edes ymmärretty, kuinka tärkeä asia oli kyseessä, kertoo toinen osallistuja.
Molemmat suomalaisvieraat saivat mukaansa osallistumistodistuksen.      

Saksalainen ”muuritikkana” kunnostautunut ja nykyinen Piraattipuolueen jäsen Hans Martin Fleischer uskoo, että ihmisketju vaikutti epäsuorasti Berliinin muurin murtumiseen marraskuussa 1989.
- Neuvostoliitto oli tuolloin niin kiireinen omalla takapihallaan Baltiassa, sanoi Fleischer ja toi kiitokseksi kaikkiin Baltian maiden pääkaupunkeihin palaset Berliinin muuria.

Gediminas-tornin alapuolella on Vilnan katolinen pääkatedraali ja sen edessä vastikään pystytetty ruhtinas Gediminaan (1275-1341) patsas. Patsas on vanhan kaupungin koillislaidalla, ja siitä alkaa reilun kilometrin mittainen Gediminas-katu. Yhteen kilometriin mahtuu puoli vuosisataa rankkaa valloitushistoriaa. Puolen kilometrin päässä katedraalilta sijaitsee Vilnan KGB-talo, joka toimii nykyään Kansanmurhamuseona (Genoside museum) ja esittelee Neuvostoliiton kahta ja Natsi-Saksan yhtä miehitysvaihetta Liettuan historiassa. Museon ulkopuolella on pitkä sermirakennelma, johon on kiinnitetty piirroksia ja maalauksia liettualaisten kyydityksistä ja raskaasta työstä rangaistusleireillä. Karjavaunut, joilla ihmisiä kyydittiin, sekä metsätyöt ovat suosittuja kuva-aiheita. Piirrokset käsittelevät myös uudempaa historiaa, kuten Liettuan toisen itsenäisyyden alkuvaiheita, muun muassa sitä kun vilnalaiset puolustivat televisiotornia ja parlamenttitaloa saeimia neuvostojoukoilta tammikuussa 1991 ennen valtion uutta itsenäistymistä. Liettuan värit – keltainen, vihreä ja punainen – leimuavat piirroksissa.

Koululaisen piirros kyydityksistä ja teloituksista. Huomaa ilmeet. Koululaisille oli kerrottu Liettuan lähihistoraa, minkä jälkeen he tarttuivat kyniin ja  siveltimiin, kertoi Kansanmurhamuseon opas.

 

Museon kellarikerroksessa on ahtaita vankisellejä ja vartijoiden huoneita. KGB jätti talon, kun Liettua itsenäistyi. Lähtijöiden kiirettä kuvastavat muun muassa yhteen selliin jätetyt säkit: ne ovat täynnä paperisilppurin läpi käyneitä KGB:n arkistoja. 

Kuulustelu- ja kidutushuoneet kertovat karua tarinaa ihmisen kekseliäisyydestä. Kidutusvälineeksi käy vaikkapa kuulusteluhuoneen lattialle laskettu kylmä vesi ja sellin keskellä seisova jalusta, jolla kuulusteltavan piti yrittää seisoa jääkylmään veteen putoamisen uhalla. Yhden kuulusteluhuoneen seinät ja ovi on pehmustettu ääntä eristävällä materiaalilla, jotta kidutettujen huuto ei kuuluisi muihin huoneisiin. Kellarikerroksesta on pääsy pienelle muurilla ja piikkilangoilla eristetylle sisäpihalle, jossa pidätetyt saivat ulkoilla, ehkä kerran viikossa. Tylyin huoneista oli monelle matkan pää: siellä ammuttiin pidätettyjä. Huoneen läpinäkyvän lattian alla on joukkohaudoista myöhemmin löydettyjä esineitä: kenkiä, silmälaseja, hammasharjoja. Hengissä selvinneiden matka vei karkotukseen.

Ylemmissä kerroksissa voi tutustua työleirien ankeaan
arkeen. Yksi huoneista kertoo siitä, miten katolinen kirkko ja
sen papit yrittivät pitää vankileirioloissa yllä henkeä ja toivoa

Gediminas-kadun länsipäässä sijaitsee Liettuan parlamenttirakennus saeim. Sen edustalla kukkii valtaisa  kukkameri. Rakennuksen vieressä on Liettuan toisen itsenäistymisen vaiheisiin liittyviä muistoja: barrikadeja ja piikkilankaa, joilla liettualaiset suojelivat rakennusta neuvostojoukoilta tammikuussa 1991, jolloin kaikkien Baltian maiden pääkaupungeissa kuohui. Saeim joutui hyökkäyksen kohteeksi myös elokuussa 1991, jolloin kommunistit yrittivät vallankaappausta Moskovassa.  Myös tuolloin liettualaiset kokoontuivat parlamenttitalonsa ympärille, eivätkä Neuvostoliiton eliittijoukot tohtineet ampua heitä, sillä parlamenttitalon lähellä ”oli liian paljon lihaa”.
Näyttelytilassa oli heinäkuussa myös valokuvanäyttely, joka esitti Ukrainan pääkaupungin Kiovan Maidan-aukiolle kokoontuneita mielenosoittajia. Paikalla liehui Ukrainan lippu. Lisäksi näyttelytilan ulkoseinässä on muistolaatta Tsetsenian sotien uhreille.

 

Mitä mies muka voi tietää synnytyksistä?

Kun odotin toista lasta, tulin ohimennen vilkaisseeksi Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Osuin telkkarin ääreen juuri, kun Jussin Alma synnytti perheen esikoista. Sitkeä hämäläisnainen piti kunnia-asianaan synnyttää valittamatta ja vähin äänin. Hillityn puhinan jälkeen Alman käsivarrella pian uinuikin syntymästään väsynyt poikavauva,. 

Päätin lukea kirjan jälleen kerran ja paneutua erityisesti sen synnytyskohtauksiin. Kirjan sivut kääntyivät ja mahani kasvoi. Erityisesti jäi mieleen Elinan odotus, ja räätäli Halmeen sanat Elinalle, jonka lapsi tulisi syntymään kansalaissodan keskellä.
- Elina, kun kaiken tämän tappamisen hetkellä sinun korkea hetkesi koittaa…
Korkea hetkesi! Miten omituinen ilmaisu vanhalta lapsettomalta mieheltä.

Kirja eteni, odottaminen eteni. Yhtenä elokuun loppupuolen iltana, kun olin päässyt kirjassa kohtaan, joka kuvasi korttiringissä alkanutta tappelua ja puukotusta, tuuppasin uneen vaipunutta puolisoa selkään ja lausuin klassiset sanat:
Kannattais varmaan tilata se taksi.

Noin vuorokauden kuluttua lepäsin synnytysosaston sängyllä ja katsoin väsymyksen sumentamin silmin, kuinka uusi ihminen oli pesty, punnittu ja punaiseen potkupukuun puettu. Uusi ihminen lepäsi keinutuolissa keinuttelevan isänsä käsivarsilla ja katseli vuoroin isäänsä ja vuoroin huoneen valoja.

Silloin muistin: Korkea hetki. Kyllä, räätäli Halme (ja Väinö Linna) oli oikeassa. Se hetki, jolloin muualla maailmassa saa tapahtua mitä tahansa. Tärkein on siinä.

Äidit synnyttävät lapsensa tietämättä, millaiselle
maailmalle heidät synnyttävät. Se yhdistää
Pohjantähden Almaa ja Elinaa, minua - ja niitä
etiopialaisäitejä, joiden vauvoille Nuttu-projektin
vapaaehtoiset ovat neuloneet nuttuja.
Kuvassa meidän Hanna-nukke nututettuna.

Maito läikkyy yli somessa

Facebookissa on käynnissä parikin kampanjaa, jotka kehottavat suomalaisia tukemaan suomalaista elintarviketuotantoa Venäjän vastapakotteiden astuttua voimaan.
Toinen käskee syömään Oltermannia, toisella on lyhyt ja ytimekäs nimi Syödään ja juodaan suomalaista – tuetaan kotimaista ruoantuotantoa vaikeassakin tilanteessa. Sivun mukaan kampanjaan on jo sitoutunut noin 70 000 osallistujaa. Ja mikäpä siinä – kun isänmaan etu vaatii, ihmisen on vaikka syötävä jäätelöä!

Facebook-ryhmässä käydään kiihkeää keskustelua Nato-jäsenyydestä Neuvostoliiton romahtamiseen, suomalaisen maatalouden tilasta asiointiin lähi-Lidleissä. Järkytystä herätti havainto, että "hei, tämähän on kokoomuslaisten kansanedustajien perustama kampanja".
– Liityin tähän mukaan, kun luulin, että tavalliset ihmiset ovat tän takana, mutta ei se olekaan niin, kirjoittaa yksi kommentoija hämmentyneenä.

Ja totta se on. Kampanjan ovat lanseeranneet kokoomuksen kansanedustajat  Heikki Autto, Timo Heinonen ja Jaana Pelkonen.
– On laskettu, että 10 euron lisäostos kuukaudessa kotimaiseen ruokaan luo 10 000 uutta työpaikkaa elintarvikesektorille. Se toimii myös tässä tilanteessa turvaamaan kotimaisia työpaikkoja ruokateollisuudessa, kansanedustajat sanoivat tiedotteessaan.

Perustipa kampanjan kuka tai mikä tahansa, sen keskiössä on nyt suomalaispellolla laiduntava lehmä. Siellä se märehtii, kohusta tietämättömänä. Ja pelloilta kuuluu vielä hajanaista ammuntaa. Toivottavasti pakotteista ja vastapakotteista ei seuraa kovin ankaria vatsapakotteita.

Nautaeläimen ja Euroopan kohtalonyhteys sen kun jatkuu.
Kuva: Hannu Mikkonen

Mistä noita muistoja oikein tulee?

- Oonkos minä millonkaan kertonu, että veli-Vilho huusi pienenä että potu-potu-potu, kun halusi ruokaa?
- Jokos siitä oli puhetta, että yhtenä jouluaamuna lähettiin kolmelta kirkkoon hiihtämään ja oli 25 astetta pakkasta?

Puolitoista viikkoa ikäihmisen seurana, ja olen saanut hämmästellä, miten tarinoita - ennen kuultuja ja joskus harvoin kuulemattomiakin - pulpahtelee ihmisen mieleen ihan selittämättömien mielleyhtymien tuottamina. Miten sitä voi muistaa, mitä jotkut tuntemattomat miehet olivat keskustelleet junassa, kun hän oli neiti-ihmisenä matkaa tehnyt?

Olen miettinyt, mitä tarinoita minä kerron kertomasta päästyäni läheisille ja vähän etäisillekin ihmisille, jotka osuvat kuuloetäisyydelle. Voiko niitä tarinoita etukäteen treenata, jos haluaa varmistaa, ettei hölise kaikkein kipeimpiä salaisuuksiaan tai kaikkein katkerimpia muistojaan? Ettei muistele niitä surullisimpia juttuja koko vanhuusvuosiensa ajan? Onko muistelu kuin lihas: sen muistaminen on varmempaa, mihin elämänsä aikana keskittyy? Vai onko muistaminen sitten ihan satunnaista ajatusten ajelehtimista?

Nyt - tattadaa - haluan paljastaa top5 muistot, joita uskon ja toivon kertovani sitten - joskus. Varustan muiston myös sillä todennäköisellä tekijällä. joka nostaa pintaan juuri kyseisen muiston.

1. Jokos minä kerroin, kun minä heräsin yhtenä heinäkuun aamuna ja tyynyltä kuului pieni miukaisu, kun naapurin isäntä oli puseronsa povessa kantanut meille kissanpoikasen. Se oli ihan musta. Se oli kyllä lapsuuteni paras aamu. Minähän luulin lapsena, että minusta tulee isona kissa. (Tämän kerron joko a) aina kun näen kissan tai b) joka aamu kun herään.)

2. Ja niin minä nelosluokalla yhtenä kevätaamuna vaan kävelin kansakoulussa johtajaopettajan huoneeseen ja sanoin, että haluan osallistua keskikoulun pääsykokeeseen. Äiti ja isä eivät tienneet siitä mitään, ja minä pidin pintani. Ja pääsinhän minä sinne kouluun. (Kun joku koululainen osuu näköpiiriin.)

3. Ootkos siitä kuullut, kun junamatkalla uusi hame osui penkistä törröttävään ruuvin päähän, ja siihen tuli palkeenkieli? Konduktööri toi ompelupakkauksen ja myöhemmin VR korvasi hameen hinnan minulle. (Aina kun näen telkkarista junan.)

4. Kun menin sinne työpaikkaan ensimmäisenä aamuna, minua jännitti niin kovasti, että kaadoin  kotona aamukahvit silitetylle mekolle. Olin minä tyhmä, kun laitoinkin sen mekon päälle ennen kahvin juontia ja leivän syöntiä, sen jälkeen en ole tehnyt niin. Piti laittaa se toiseksi paras töissäkäyntivaate päälle. (Kun tytär tai miniä, joiden luona kyläilen, pukeutuu lähteäkseen töihin.)

5. Jokos sinä olet sen jutun kuullut, kun me oltiin perheellä Roomassa. Lähettiin hotellilta kohti Vittorio Emmanuelin muistomerkkiä, yhdessä kadunkulmassa katsottiin vasemmalle - ja hyvä ihme. siellä näkyi Colosseum. Mehän mentiinkin sitten sinne, ja pitkään piti jonottaa, että päästiin sisälle. (Kun joku kertoo matkoistaan, kun näen telkkarista matkailumainoksia tai kun on hervottoman kuuma sää.)

Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät kissoihin. Perikunta varautukoon
kuuntelemaan kissajuttuja. Kuvassa kortti, jonka olen saanut jonain jouluna.

Kympillä kauhujen taloon Riiassa

- Olette nyt huoneessa, jossa pidätettyjen piti riisuuntua ja täyttää venäjänkielinen lomake. Heidän vaatteistaan leikattiin puukolla irti napit ja vetoketjut. Myös vyöt, kaikki nauhat sekä kengät jätettiin tänne. Sen jälkeen heidät vietiin selleihin joko alusvaatteisillaan tai vyöttömiä housujaan kannattelevina ja toisella kädellään paitaa pitelevinä nöyryytettyinä olioina.
Kaunis nuori nainen esittelee turistilaumalle Riian pääkadun varrella sijaitsevaa Stura Majaa eli Kulmataloa, joka oli KGB:n käytössä aina vuoteen 1990 asti. Hän puhuu eleganttia englantia, ja käy ilmi, että hänen vaarinsa on ollut talossa pidätettynä ja sittemmin Siperiaan karkotettuna.

KGB:n talo on ensimmäistä kesää auki maksavalle yleisölle; opastettu kierros, joka tutustuttaa kuulustelu- ja kidutushuoneisiin sekä vankiselleihin, maksaa viisi euroa. Toiset viisi euroa saa pulittaa, jos haluaa tutustua talon historiaan sekä Siperiaan kyydittyjen latvialaisten muisteluksiin ja piirroksiin, jotka esittävät jokapäiväistä elämää Siperiassa. Kymmenellä eurolla pääsee siis elämysmatkalle taloon, jolla on karmiva historia ja johon kukaan Riian asukkaista ei olisi toivonut joutuvansa.
Talon kellarikerroksissa ovat vankisellit. Katossa kiikkuu yksinkertainen lamppu, seinien värit ovat räikeät, kadulle ja sisäpihalle antavat ikkunat on maalattu peittoon. Sellissä on neljä rautasänkyä sekä pieni sanko tarpeiden tekoa varten. Neljän hengen selli siis? Ei suinkaan, siihen saatettiin ahtaa parikinkymmentä ihmistä hikoilemaan alusvaatteissaan. Kesäkuumallakin sellejä lämmitettiin.
- Lamppua ei sammutettu koskaan, ja kun selliin ahdetut kävivät illalla nukkumaan, heidän piti olla selällään, jotta valo loistaisi koko ajan heidän silmiinsä. Vartijat kurkistelivat oveen ja seinään tehdystä reiästä, ja jos joku pidätetyistä yritti kääntyä kyljelleen, vartijat tulivat tönäisemään hänet hereille, opas kertoo.
Käytävien lattioilla oli pehmustetut matot, jotta vangit eivät kuulisi vartijoiden askeleita eivätkä siis osaisi varoa valvovia katseita. Päivisin nukkuminen oli kiellettyä, ja kuulustelijat tulivat hakemaan pidätettyjä kuulusteluihin yöllä; unen rajoittaminen oli yksi menetelmä, jolla pidätettyjen mieltä yritettiin murtaa.
Kellarikerroksessa on myös alkeellinen keittiö, jonka suuressa padassa keitettiin juureksista ruokaa pidätetyille. Juurekset saatettiin heittää pataan pesemättöminä; niinpä yksi pidätetyistä muisteli, kuinka ruoka-astian pohjalle jäi syönnin jälkeen pieni hiekkakerros. Pesulle pidätetyt pääsivät noin kerran viikossa. Silloinkaan ei ollut tarjolla suihkua vaan tilkkanen vettä, jota onneton vanki sai roiskia päälleen.
- Suihku olisi ollut liian virkistävää pidätetyille, se olisi saattanut kohentaa heidän mielialaansa, opas toteaa sarkastisesti.
Opas vie laumansa sisäpihalle muutaman neliömetrin tilaan, josta näkyy muurin ja piikkilankojen rajaama kaistale taivasta. Pidätetyt saivat kävellä noin 30 askelen ympyrää, jonossa, pää alas painettuna. Ulkoilua oli ohjelmassa noin joka kymmenes päivä.
Kellarikerroksessa on myös monen pidätetyn matkan pää: huone, jossa heidät kuulustelujen päätteeksi ammuttiin.
- Kuvitelkaa, keskellä kaupunkia, opas korostaa.
Ne jotka saivat säilyttää henkensä, kyydittiin Siperiaan. Tarkkaa tietoa talossa tapettujen määrästä ei ole.
Matka oppaan kintereillä jatkuu. Katutason sisäänkäyntiaulassa on kauniin metallitaoksen koristama hissi, mutta me kävelemme. Ylempien kerrosten huoneet ovat toimineet kuulusteluhuoneina. Niiden ikkunat oli varustettu kaltereilla, jotta kuulusteltavat eivät olisi voineet tappaa itseään hyppäämällä ulos.  
Uusklassista rakennustyyliä edustava, vuonna 1912 valmistunut kuusikerroksinen talo oli alun pitäen itsenäisen Latvian valtion hallintorakennuksia. Neuvostoliiton ja sota-aikaisen Natsi-Saksan miehityksen aikana talon kauniit yksityiskohdat olivat tylyssä ristiriidassa siinä harjoitettujen julmuuksien kanssa. Rakennuksen alkuperäisestä tarkoituksesta kertoo rekonstruoitu huone, jossa työskenteli Latvian ensimmäisen itsenäisyyden ajan rajavartiolaitoksesta vastannut kenraali Ludvigs Bolsteins. Kesällä 1940 Latvian valloittanut Puna-armeija vaati häneltä yhteistoimintaa. Kenraali ampui itsensä työhuoneessaan ja jätti jälkeensä viestin: Olemme rakentaneet yhdessä uuden rakennuksen – oman valtion. Vieras valtio vaatii meitä tuhoamaan sen. En voi osallistua sellaiseen toimintaan.
Stura Maja toimi KGB:n talona Latvian toiseen itsenäistymiseen asti. Valtion itsenäistyttyä talo tyhjeni – niin perusteellisesti, että suuri osa arkistoistakin kuljetettiin Moskovaan. Epämiellyttävä lähihistorian pyykinpesu on siis tekemättä, huomauttaa oppaamme.
Talo on auki vierailijoille ensimmäistä kesää, ja tällä erää sen ovet sulkeutuvat lokakuun lopussa. Taloon kootut näyttelyt esittelevät muun muassa latvialaisen matkalaukun – siis sen, mitä maasta muuttaneet ovat pakanneet muistoksi kotimaastaan (kuka leivänjuuren, kuka vatupassin), ja piirroksia ja maalauksia vuosilta, jotka Latviasta kyyditetyt viettivät Siperiassa pakkotyöleireillä; piirrokset esittävät kuljetuksia karjavaunuissa, rankkaa metsätöitä lumisisissa metsissä – ja jopa joulun viettoa karkotusoloissa.
Stura Maja toimii Latvian miehitysmuseon alaisuudessa; miehitysmuseo puolestaan on keskeisellä paikalla vanhassa kaupungissa, Mustapäiden kiltatalon läheisyydessä. Stura Maja on auttamattoman huonossa kunnossa; seinärappingit putoilevat lattioille, ikkunapuitteiden maalit irtoilevat levyinä. Mitä talolle tapahtuu, sitä ei tässä vaiheessa kukaan tiedä.
Vierailijoita riittää; päivittäin siellä järjestetään noin kuusi latviankielistä opaskiertuetta ja 2-3 englanninkielistä.

Kiertueemme on päättymässä, seisomme parvekehuoneessa, jonka ikkunasta avautuu näkymä nykyiselle Itsenäisyydenkadulle (Brivibas iela). Katu on kokenut nimenvaihdoksia: se on ollut välillä Lenin-, välillä Hitlerkatu. Opas keventää tunnelmaa kertomalla vitsin. Mies kysyy toiselta, tietääkö tämä, mikä on Riian korkein talo. No, se on Stura Maja, sillä sen parvekkeelta näkyy Siperiaan asti.

Lippuluukulta ostan kaksi muistilehtiötä ja KGB-mukin. Jo ostaessani mietin, onko se huonoa huumoria. En varmaankaan pystyisi kulauttamaan aamukahvejani keskitysleirimukista – mahtaako KGB-sumppi maistua?   

 

Selfie Riian esikaupunkialueella. Noita kiskoja pitkin 
 kulkivat kyyditysjunat. Kyyditysten muistoksi on jätetty yksi pieni härkävaunu aseman viereen.