Kuolema kuittaa lentopelot

- Olen aina pelännyt lentämistä. Olen istunut lentokoneen tuolissa ihan paniikissa, laitoin sormet korviin ja luin kirjaa koko lennon ajan, että en muistaisi olevani koneessa. Mutta sinä kesänä istuin tyynenä koneessa, kun se alkoi rullata ja lähti nousukiitoon. En jaksanut jännittää, kun olin nähnyt lähinuorten anoreksiat niin läheltä. Sekä mehustunut työpaikan ikävissä tilanteissa. Lentopelko tuntui turhalta.
- Minä olen kammonnut lentämistä, mutta pelko jäi leikkauspöydälle. Ehkä se tuntemani pelko osittain johtui ihan fyysisestä oireilusta ja sairaudesta. Syöpäleikkaus, siihen se pelko unohtui.
- Yksi tuttava on potenut aivan hirveää lentopelkoa, joka esti häntä matkailemasta ja näkemästä maailmaa. Sitten hän sairastui syöpään, joka on ärhäkkää lajia, ja johon hän tulee kuolemaan. Sairastumisen jälkeen lentopelko on pikkujuttu. Hän toivoo pääsevänsä maailmanympärysmatkalle ennen kuolemaansa.

Pieni seurue on koolla ja keskustelee lentopelosta. Kukaan seurueen jäsenistä ei ollut vielä siinä vaiheessa kuullut juttua yhden halpalentoyhtiön lentäjästä, jolta koneen laskeutumisvaiheessa irtosi käsi. Kyllä, käsi - tai siis käsiproteesi. Hän ei kuitenkaan suostunut siihen, että varamies olisi tuonut koneen maan pinnalle. Eikä hän myöskään ollut muistanut mainita proteesista työtä hakiessaan.

Keskustelua kuunnellessa tuli mieleen eräs muumitarina, jota alituisena tavarankerääjänä ja tapoihini juuttuneena olen useissa yhteyksissä ajatellut.
Nipsu, tuo parantumaton tavaran kerääjä, sureskelee pientä posliinikoiraansa Sedrikiä, jonka hän oli tullut luvanneeksi jollekin pikkuötökälle. 
Nuuskamuikkunen kertoo hänelle opetustarinan sukulaistädistä, jolla menee henkeen kananluu. Täti luulee kuolevansa ja jakelee pois kaiken omaisuutensa, kaikki omistamansa ihanat esineet. Kuolo ei kuitenkaan heti korjannut häntä, joten täti vietti kavereidensa kanssa iloisia juhlia talossaan, jossa oli nyt paljon tilaa. Yksissä bileissä tätiä nauratti niin hereästi, että kananluu singahti hänen henkitorvestaan. Iloinen täti sai jatkoaikaa ja harrastaa nykyään syvänmeren sukellusta, Nuuskamuikkunen päätti tarinansa.
- Täti parka, Nipsu puuskahti. - Hän luopui tavaroistan ihan turhaan!

Muumipeikko, minä NIIN ymmärrän sinua

Toissa yönä tein junamatkaa, ja seurassani oli kehitysvammainen pikkutyttö, erään tuttavani tytär. Aluksi matka sujui kuin unennäkö, juttelimme ja hymyilimme toisillemme, ja muut matkustajat nyökyttelivät ystävällisinä.

Näen usein junaunia, joissa pitää vaihtaa junaa ja juosta asemilla laitureilta toiselle. Niin piti nytkin, ja yhdessä junan vaihdossa tyttö oli muuttunut kahdeksi pieneksi lemmikkieläimiksi. Hukkasin eläimistä toisen, sen pienemmän, noin vaaksan mittaisen. Huomasin sen loikkivan rautatieasemalla. ja koukkasin sen nopeasti kouraani juuri ennen kuin junan ovi sulkeutui. Se oli kulunut melkein karvattomaksi vaaleanpunaiseksi mytyksi. Vieras lapsi torui minua lemmikin huonosta hoidosta, ja minä puolustauduin, että se on kastunut ja että kyllä se siitä pörhistyy kun kuivuu.

Silmänräpäyksessä pikkueläin muuttuikin pieneksi lohikäärmeen poikaseksi, joka loikki voimakkailla takajaloillaan karkuun ja hyppeli puun oksalta toiselle. Minä kiipeilin puussa enkä saanut sitä kiinni. Puun latvassa tajusin, että eihän se ole mikään holhousta tarvitseva reppana, vaan se oppii kohta omin siivin lentämään.

Jo unessa muistin muumijutun, jossa Muumipeikko löytää lohikäärmeen poikasen. Muumipeikko sulkee sen ihastuksissaan lasiastiaan ja vie huoneeseensa. Lohikäärme suutahtelee herkästi ja päästää suustaan tuli- ja savupöllähdyksiä, niin että Muumipeikon tassut ja kulmakarvat ovat kärventyä. Peikko esittelee löytönsä Nuuskamuikkuselle. Verhotangolle istahtanut Lohikäärme lennähtää hetkessä Nuuskamuikkusen olkapäälle ja alkaa kehrätä. Tilanne on Nuuskamuikkuselle kiusallinen. Muikkunen häätää ihailijan tiehensä ja lähtee ulos. Lohikäärme lentää ikkunaan katsomaan Nuuskamuikkusen selkää ja muuttaa väriään kauniin kirjavasta kaihon harmaaksi.

Traagista. Muumipeikko hyysäsi löytöeläintä ihastuksissaan, mutta se ei luonut häneen silmäystäkään. Miksi välinpitämätön Nuuskamuikkunen voitti sen luottamuksen? Kumpi lohikäärmeen lopulta vapautti, sitä en muista - olisiko ollut Nuuskamuikkunen. Enkä edes kunnolla tajua, mikä oli tarinan opetus. Sekö että kiintymystä ei voi pakottaa?