Turvaton kaukalo eli vauvauutisia

Hups, ajantaju petti, sisäinen jouluihmiseni pakotti julkaisemaan tämän tekstin, vaikka pahasti myöhässä.

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana
Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.
Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien aktivistien parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. Aktivistit sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.

Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen aktivistien sanat ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.
Ja Joosof, Mariam ja heidän lapsensa vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Turvapaikanhakijakristityn ahdas portti

Lauantaina Helsingissä on mielenosoitus kristityiksi kääntyneiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sen järjestää Hätähuuto - Upprop. Sitä ovat järjestämässä Espoon vapaaseurakunnan afganistanilaisten ja iranilaisten turvapaikanhakijoiden parissa tehtävästä työstä vastaava Jaana Koivunen ja muutama muu aktiivi. Lisää taustoja Kirkko & Kaupunki -lehden jutussa. Suosittelen lukemista.
 
Mielenosoitus on monen mielestä - jopa minun - vähän kontroverssi. Joku harmittelee sitä, että kaikki kristilliset toimijat eivät ole siinä mukana. Mutta meillähän on monia seurakuntia, ja niiden välillä eroja toimintamalleissa. Ei anneta sen häiritä!
Joku harmittelee sitä, että tässä puolustetaan vain kristittyjä tai kristinuskoon kääntyneitä - syrjivätkö suomalaiset seurakunnat ja yksittäiset kristityt muslimeja, jotka ovat yhtälailla turvapaikan tarpeessa?
Eivät. Apua ja tukea on seurakunnissa annettu uskontoon ja muuhun vakaumukseen katsomatta.
Jos tämäkin mielenosoitus herättää huomaamaan, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva on horjuva ja sattumanvarainen, niin se sataa yhteiseen laariin.



Ja tästä eteenpäin: blogiteksti on sama, jonka olen julkaissut helmikuun alussa. Sisältää hyviä linkkejä.

Taannoin Helsingin Sanomat kertoi, kuinka turvapaikkahakemuksiin ilmestyy valitusvaiheessa tieto kristinuskoon kääntymisestä. Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Revon
kommenteista on luettavissa epäilys, että kääntymys ei ole aito. Repo käyttää ilmaisua "uuskristittyinä esiintyvät afgaanit". Mitä ovat uuskristityt? Miten he "esiintyvät"?
Revon kommenti ”enpä muistanutkaan, unohtui ensimmäisessä hakemuksessa mainita tämä lisäsyy” (kristinuskoon kääntymisestä) kuulostaa yhtä halveksuvalta ja yliolkaiselta.

Repo kuvailee, kuinka maahanmuuttovirasto tekee kristinuskoon ja kääntymiseen liittyviä tarkentavia
kysymyksiä, ja päätöksessä tulee arvioida hakijan kertomuksen ja esitettyjen perusteiden uskottavuus.
Kristityiksi kääntyneiden turvapaikanhakijoiden ja heidän tukihenkilöidensä mukaan tämä
”uskontokuulustelu” voi kestää tuntikausia. Kysymykset saattavat olla niin vaikeita, että ikänsä
kristinuskon vaikutuspiirissä eläneet suomalaiset eivät osaisi niihin vastata. Jopa luterilaisen kirkon papitovat joutuneet selailemaan Raamattujaan pohtiessaan oikeita vastauksia turvapaikanhakijoille tehtyihin kysymyksiin – klassikko lajissaan on kysymys Matteuksen ja Markuksen evankeliumien ehtoollisoppien eroista. Miten kuulemisissa otetaan huomioon se, että kaikkien ajattelu ei ole kovin käsitteellisellä tasolla?

Kuusi riviä, viisi rivienväliä, jotka Tirsa Forssel täyttää
lukuisilla selityksillä ja poikkeuksilla. Ne vesittävät
hänen lausumansa.

 Lisäksi Maahanmuuttovirasto voi kävellä kastepappien lausuntojen yli turvapaikanhakijoiden vakaumusta arvioidessaan, huolimatta siitä, että pappi ja seurakunnan muut työntekijät ovat nähneet sen sitoutumisen, jolla kristinuskoon kääntyneet ovat osallistuneet seurakunnan toimintaan, vaikka se on riskialtista.
Tästä kirjoitti Porin Teljän kirkkoherra Kaisa Huhtala julkisessa Facebook-päivityksessään, josta sitten Yleisradio teki jutun,
Korkealle nostettua rimaa hämmästeli myös pastori Jari Rankinen blogissaan Suomen Teologisen Instituutin sivulla.

Revon mukaan kristinuskoon kääntyminen oli vielä viime keväänä Suomessa yleisempi peruste
hakemusten uuteen käsittelyyn kuin muissa Pohjoismaissa. Hän sanoo, että nyt ilmiö on tullut
laajemminkin Pohjoismaihin ja muihin EU-valtioihin. Itse löysin syksyllä 2015 julkaistun lehtijutun, jossa kerrottiin, kuinka uudet turvapaikanhakijat yllättivät Saksan kirkkojen työntekijät kertomalla, että haluavat kasteelle. Ihan uudesta ilmiöstä ei siis ole kyse.

Miedostikin kristittynä ihmisenä minua hävettää tämä Jeesuksen väärinkäyttö. .
Helpompi on kamelin käydä neulansilmästä kuin turvapaikanhakijakristityn läpäistä Maahanmuuttoviraston ahdas portti?

Lopuksi kiitokset arkkipiispa Kari Mäkiselle ja Suomen Pakolaisavun toiminnanjahtaja Annu Lehtiselle,jotka vaativat Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla pakolaispolitiikan uudelleen tarkastelua.

Päivän sana on passiivimalli

Verbimuodot jaetaan kahteen pääluokkaan: aktiiviin ja passiiviin. Harva tietää, että passiiviluokassa on useita hienosyisiä alalajeja.

Valtiomiespassiivilla ilmaistaan kansansuosiota (josta kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita). Tunnetaan myös nimeltä väyryspassiivi joka voi aiheuttaa kuulijoissa aggressiivin käyttöä.
Minua on pyydetty asettumaan presidenttiehdokkaaksi. Minua on pyydetty puoluejohtajaksi.
En eroa puoluejohtajuudesta, koska minua on pyydetty jatkamaan tehtävässä.

Puolustautuva passiivi on käytössä, kun ihminen haluaa puolustaa laiminlyöntiään. En palauttanut kirjoja ajoissa, koska minua ei muistutettu laina-ajan päättymisestä.
Meitä ei varoitettu aktiivimallin karikoista.

Kärttypassiivi on käytössä kun äiti/isä tulee kotiin töistä, ja nuoriso on unohtanut, mitä aamulla sovittiin.
Täällä ei ole taaskaan siivottu. Taas täällä on levitelty vaatteet pitkin lattioita. Eipä ole muistettu lajitella sukkia, vaikka se oli teidän homma.

Syyttelypassiivi toisten ihmisten laiminlyöntien yhteydessä. Syytösten kohde istuu korvat punaisina, vaikka hänen nimeään ei mainita.

Taas on auton lämmityslaitetta ropeloitu eikä ole laitettu asetuksia ennalleen.
Eipä ole muistettu laittaa sakseja paikalleen.

On taas syöty minun joululahjasuklaat melkein kokonaan.

Hellittelypassiivia käytetään lemmikeistä ja pikkulapsista puhuttaessa.
Voi kun täällä on levitelty vessapaperit pitkin lattioita. Kukas se on vähän riehunu, kuka.

Tuonpuoleispassiivi ilmaisee, että ihminen kokee olevansa tuonpuoleisten voimien johdatuksessa. Kaikkein jyhkein passiivin alalaji liittyy Herran pelkoon ja toisen käskyn selitykseen Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu. 

Minua on johdatettu. Minua on varjeltu. (Samanaikaisesti luodaan dramaattinen katse hitaasti ylöspäin.)

Valtion siivillä vainoon

Presidenttiehdokkaat ovat saanee asennelapaset, joissa lukee "Keep calm and help the refugees". Lapasten saatteena he saivat onnettomasti päätyneitä pakkopalautustarinoita. Kuten Hannah, joka laitettiin lentokoneeseen vielä 32. raskausviikolla. Ja Haider, joka heitettiin koneesta ulos Bagdadin lentokentälle ilman mitään papereita.

 













Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari aloittaa mieluusti puheensa sanoilla "äitinä minä toivon, äitinä olen huolestunut. Tässä on toisen äidin elämäntarina, hänkin on huolestunut lapsistaan.

Nigerialainen Hannah tuli miehensä ja Ranskassa pakomatkalla syntyneen pienen poikannsa kanssa Suomeen vuonna 2014. Näin hän kertoo.
Pakenin poliittisesti aktiivisen suvun jäsenenä toisinajattelijoihin kohdistuvaa vainoa. Halusin normaalin elämän lapsilleni ja perheelleni. Kaikki vuoden Suomessa elimme vastaanottokeskuksessa. Poikani on kasvanut siellä kaaoksen, vaihtuvien ihmissuhteiden ja kielten kakofonian keskellä.  Vaikka pääsimme neuvolaanvälillä, ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, ettei poika kehity normaalisti. Kaikki ajattelivat sen johtuvan olosuhteista. Kun poikaan liittyviä huoliamme viimein kuultiin, hän oli jo kolmevuotias. Saimme pojan tutkimuksiin, ja hänet todettiin vaikeasti kuulovammaiseksi. Hän pääsi päiväkotiin ja sai avustajan ja elämämme muuttui. Pojan kehitysvammaisuuden tutkimiseksi varattiin aika. 

Tulin uudelleen raskaaksi, ja koska en enää ole aivan nuori, olin hyvin onnellinen tästä. Samaan aikaan oleskelulupatilanteemme kiristyi. Saimme negatiivisen toisensa jälkeen, myös mieheni työlupahakemukseen, koska työnantaja oli tehnyt jotakin hakemuksessa huonosti. Mieheni on työpaikallaan pidetty työntekijä ja työnantaja olisi halunnut korjata asian. Päätös oli kuitenkin täytäntöönpanokelpoinen. Maastapoistamispuhuttelussa poliisi vasta huomasi raskauteni, joka oli seitsemännen kuukauden lopulla. He pyysivät todistuksen terveydentilastani vastaanottokeskuksesta. Kävin myös naistenklinikalla, ja erikoislääkäri piti lentämistä raskausviikolla 32 vaarallisena. Ensimmäistä kertaa minut tutkittiin todella huolellisesti raskauden osalta. 

Meidät palautettiin lopulta pakolla. Poliisi ei halunnut katsoa erikoislääkärin todistusta eikä antaa sitä lentokoneen henkilökunnalle. Meitä kohdeltiin matkalla kammottavan huonosti. Huusimme välillä apua, mutta kukaan ei auttanut meitä.
Lento kesti melkein 20 tuntia välilaskuineen, ja meillä oli mukana myös poika, jonka kanssa ei kuurouden ja muiden oireiden takia osaa kommunikoida muut kuin me itse ja asiaan perehtyneet henkilöt. 
Nyt olen jo Nigeriassa. Uusi vauva syntyi onneksi terveenä. Elämämme on täynnä huolia. Vanhempi poikani ei todennäköisesti koskaan saa tarvitsemaansa tukea oppimiseen ja kehitykseen.

Hayder (nimi muutettu) oli joutunut Irakissa työnsä takia militioiden kidnappaamaksi ja raa'asti kiduttamaksi kahden kuukauden ajan. Kidutuksesta oli lääkärintodistus, ja Migri totesi, että tapaus on totta. Migri mukaan Hayder ei kuitenkaan ole vaarassa kotikaupungissaan Bagdadissa, koska kidnappaus ei tapahtunut siellä, vaan matkalla vanhempien luota Bagdadiin. Julkinen oikeusavustaja ei kyennyt auttamaan Hayderia riittävästi, vaan tämä sai negatiivisen päätöksen myös hallinto-oikeudesta. Hän valitti siitäkin ja haki käännytyksen toimeenpanon kieltoa.

Poliisi ei jaksanut odottaa päätöstä tähän, vaan haki Hayderin aamuvarhain vastaanottokeskuksesta, huonekavereiden katsoessa kauhuissaan. Häneltä otettiin puhelin pois ja hänet suljettiin poliisivankilaan. Häneen ei saatu yhteyttä, vaikka suomalaiset tukijat yrittivät lukuisia kertoja. Häntä ei päästetty tapaamaan vankilaan. 

Parin päivän päästä kuulimme, että hänet oli pantu käsirautoihin ja sidontavyöhön ja raahattu Bagdadiin, jossa hänet heitettiin ilman henkilöpapereita lentokentälle; henkilöpapereita poliisi ei muistanut antaa hänelle. Hänellä oli mukanaan vain passi. 

Hänellä ei ollut Bagdadissa ketään sukulaisia eikä läheisiä ystäviä. Hän piileskeli joitakin viikkoja ja rahaa saatuaan yritti paeta lentäen, mutta lentokenttävirkailijat turmelivat hänen passinsa. Hän onnistui lopulta pakenemaan ja elää nyt toisessa maassa, jonne hänen perheensä oli paennut jo aiemmin. Hän on erittäin katkera Suomelle, etenkin Suomen poliisille ja Maahanmuuttovirastolle, joka ei välittänyt lainkaan hänen hengestään.

Postia presidenttiehdokkaille

Tänään postitin viidet lapaset ja niiden mukana viisi kirjettä. Posti lähti presidenttiehdokkaille. Lapaset ovat sinivalkoiset, ja niiden selkämyksessä lukee Keep calm and help the refugees. Kämmenpuolella on pieniä Suomen lippuja. Loput kolme lähtevät huomenna.
Lapaset ovat terveiset turvapaikanhakijoiden tukihenkilöiltä.  Me toivomme, että turvapaikkaa hakeneet saavat oikeutta Suomessa. Lähettämissäni saateteksteissä kerron lähinnä pakkopalautettujen kohtelusta ja kohteluista.
Jo pakkopalautetut turvapaikanhakijat lähtevät välittömästi uudelle pakomatkalle heti kun se on mahdollista. Osa heistä on joutunut ihmiskaupan uhreiksi, osaa kidutettu.

Suomi pystyisi parempaaan.

 

 






















"Naapurikaupungin vastaanottokeskuksessa oli hazarapariskunta vauvansa kanssa. Hekin olivat ilmoittaneet, etteivät voi Afganistaniin mennä, henkilökohtaisen vainon vuoksi, ja sen vuoksi, että hazarat ovat Afganistanissa vainottu vähemmistö.
Heitä ei otettu todesta, vaan heidät palautettiin pakolla. Varmuuden vuoksi heitä noutamaan piti lähettää monta poliisipartiota. Pelokas vaimo piikitettiin rauhalliseksi, ja koko perhe lennätettiin Kabuliin. Muutaman viikon jälkeen he kahdessa erässä pääsivät livahtamaan takaisin Iraniin, mistä he Suomeen olivat tulleet. Kai siinä jonkinlaisen palautuskiintiön täyttämisestä oli kysymys. Perheillähän se saadaan nopeammin täyteen. Palautus turvalliseen kotimaahan oikeusvaltiosta?
Minä pelkään näiden tutuiksi ja rakkaiksi käyneiden ihmisten puolesta. Pelkään myös rakkaan Suomeni puolesta. Sanomme olevamme osa länttä ja sen arvomaailmaa. Jostakin syystä ihmisoikeuskysymyksiin malli kuitenkin otetaan Unkarista, Slovakiasta ja Puolasta. Suomi väittää olevansa oikeusvaltio. Ihmisoikeuksien osalta ei aina ole. Mutta teen tässä tarjouksen. Kun olin pikkupoika, sanottiin, että suomalainen vastaa kymmentä naapurimaan asukasta. Vastaisikohan yksi iäkäs suomalaismies viittä Afganistanista paennutta hazaraa? Lähettäkää minut heidän sijastaan! Minusta ei ole enää paljon hyötyä, heistä hyvin pian olisi. Elävinä, Suomessa."
(Tämän kirjoitti eräs mies Refugees Hospitality Clubin facebook-ryhmässä)



Afganistanilaiset hazaravähemmistöön kuuluvat AliReza ja Fatime tulivat Suomeen syksyllä 2015. He olivat avioituneet Iranissa sukujensa vastustuksesta huolimatta ja joutuivat pakenemaan suvun tappouhkauksia. Perheen vauva syntyi Suomessa. Kotimaassa odottavasta tappouhkasta huolimatta perhe pakkopalautettiin Heinolan vastaanottokeskuksesta kesällä 2017 vauvan ollessa kymmenkuinen. Äiti meni palautustilanteessa shokkiin (hän pelästyi muun muassa poliisikoiria) ja sai sairaalahoitoa vielä Kabulissa.
Tappouhka oli edelleen ajankohtainan, ja pian Kabuliin palautuksen jälkeen perhe lähti uudestaan pakoon Iraniin, jossa he joutuvat elämään paperittomina ja turvattomina ja tienaamaan elantonsa orjatyöhön verrattavissa oloissa. Perheen suomalaiset ystävät eivät ole kuulleet heistä viime aikoina.
Me suomalaiset kysymme usein, miksi turvapaikanhakijat ovat nuoria terveitä miehiä. Sitten me sanomme: lapsiperheitä me kyllä haluaisimme auttaa. Afgaaniperheen kohtelu osoittaa tuonkin lauseen ontoksi. Me keksimme tekosyitä, jotta meidän ei tarvitsisi auttaa ketään.
Tämä  ei ole yksittäistapaus vaan valtavirtaa, kun Suomi käännyttää ihmisiä vainoon ja terroriin. 

Suomessa olen minä syntynyt,
tuolla vastaanottokeskuksessa.

Jawadin perhe pakeni Talebanien vainoa Afganistanista Iraniin kun hän oli nelivuotias. Vanhemmat hakivat turvapaikkaa Australiasta ja heille myönnettiin se, mutta he eivät uskaltaneet ottaa sitä vastaan, koska päätöksessä ei ollut mainittu heidän lapsiaan. Jawad kasvoi nuorukaiseksi Iranissa. Hän joutui siellä vaikeuksiin hazarataustansa vuoksi; hänet lavastettiin huumekuriiriksi ja kiristettiin lähtemään Syyrian sotaan Afganistaniin palautuksen uhalla. 16-vuotiaana hän joutui Syyrian-rekryytiksi sotilasleirille, mistä hän pakeni käyttäen tekosyynä äidin sairautta. Hän lähti välittömästi kohti Eurooppaa. Jawad on hiljainen ja ujo, kiltti ja avulias. Suomessa hän ensi kerran vapautui ja löysi luotettavia ystäviä. Kielen hän oppi nopeasti sujuvaksi. Hänen avustajakseen osui surullisenkuuluisa lakimies yhtä surullisenkuuluisasta toimistosta. Puhuttelu oli pinnallinen, eikä monia olennaisia asioita kysytty. Hallinto-oikeus kuitenkin katsoi, että hänen asiansa on käsitelty perusteellisesti, mikä ei selvästikään pidä paikkaansa. Viimeksi pikkulapsena Afganistanissa eläneen nuorukainen katsottiin voivan palata kotiin, joka ei ole koti, maahan, josta koko hänen perheensä on paennut. Saatuaan hallinto-oikeuden kielteisen päätöksen Jawad lähti Suomesta, johon hän oli jo ehtinyt kiinnittyä monin sitein. Nyt hän on jälleen uudessa, vieraassa maassa, uudessa kulttuurissa, yksin.

Afgaaniperheen vanhemmat koettavat salata pelon kolmelta koulua käyvältä lapseltaan. Joskus kahden kesken itketään hysteerisesti. ”Afganistaniin me emme voi mennä!” Maahanmuuttovirasto piti heille puolentoista tunnin puhuttelun, jossa ei avustajaa ollut. Isä oli ollut tehtävässä, jossa joutui terroristiryhmän silmätikuksi, vangittiin, pahoinpideltiin, painostettiin sen palvelukseen ja uhkailtiin koko perhettä. Päätökseen nämä eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Kielteinen! Lapsilla, joista nuorin on kotimaassaan elänyt vain vuoden, väitetään olevan kotimaahansa vahvat siteet.
Olin varma, että hallinto-oikeus korjaa Migrin virheet ja vähintäänkin järjestää uuden puhuttelun, koska ensimmäisessä oli ilmeisiä puutteita. Joululahjaksi perhe kuitenkin sai uuden kielteisen turvapaikkapäätöksen. Hallinto-oikeus ei yrittänytkään korjata Migrin virheitä. Se oli pyytänyt lakimieheltä vastinetta, jota tämä ei ollut toimittanut. Lakimiehen laiminlyönti kaatui turvapaikanhakijoiden syyksi. Perheen äiti on romahduksen partaalla. Koska tahansa poliisiauto voi ilmestyä oven eteen ja toinen hakemaan lapsia koulusta. Puhelimet takavarikkoon ja ihmiset Konnunsuolle ja sietlä Kabulin koneeseen. Ihmiset pitää palautettaa”kotimaahan”, josta he ovat olleet paossa monia vuosia ja joka ei pysty takaamaan heidän turvallisuuttaan.(Tämän kirjoitti eräs mies Refugees Hospitality Clubin facebook-ryhmässä)

Lapset odottavat äitiä ja isää. Ehkä he tulevat tänäänkin kotiin,
ehkä itsemurhapommittaja ei ole tappanut heitä.

Ali sai lakimiehekseen huijarin, jonka tarkoitus oli vain kerätä valtion rahat kouluttamattomien pakolaisten avulla. Hän yritti saada turvapaikkaperusteitaan lakimiehen tietoon, mutta ei kaikista yrityksistään huolimatta saanut. Isä ja isoveli oli jo tapettu, seuraavana vuorossa olisi Ali, perheen viimeinen mies. Siskon perheen luona Afganistanissa käytiin häntä etsimässä säännöllisesti koko kahden vuoden ajan, jonka Ali oli Suomessa. Sisko raiskattiin ja siskon mies pahoinpideltiin. Siskon mies kuoli vammoihinsa.

Migri ei ottanut aidosti käsiteltäväkseen Alin tapausta, vaan katsoi, että tarina oli ”selvästi epäuskottava”, kun hän haki toisen kerran turvapaikkaa kunnollisen lakimiehen kanssa. Migrin mukaan asia olisi pitänyt hoitaa ensimmäisellä kierroksella, sillä aikaa oli kyllä ollut riittävästi. Valitettavasti Ali oli tutustunut liian myöhään suomalaisiin vapaaehtoisiin, jotka tarkistivat hänen turvapaikkaprosessinsa kulun. Ali palautettiin nopeutetusti, sillä hänen katsottiin olevan vaaraksi Suomelle. Hänet oli nimittäin otettu pari kuukautta Suomeen tulonsa jälkeen poliisivankilaan yöksi, kun hän oli yrittänyt palauttaa panttipulloa huonolla suomenkielellään. ”Anteeksi, myydä pullo?” -kysymys kaupassa vaihtui epäilyyn seksipalvelujen ostoyrityksestä. Poliisitutkinta toki päätettiin heti alkuunsa, mutta migrille se oli yhä syy kahden vuoden maahantulokiellon asettamiseen.

Nyt Ali on paennut jälleen. Vaikka toimeentulo Kabulissa olisi suomalaisen ystäväringin avulla mahdollistunut, ei Talebanin tappotuomio ole kadonnut. Uuvuttavan pakomatkan jälkeen hän työskentelee nyt orjatyön kaltaisissa oloissa naapurimaassa 6 päivänä viikossa 15 tuntia päivässä, saamatta palkaksi muuta kuin nukkumapaikan tehtaan lattialla ja joskus ruokarahaa.

Turvatalo Kabulissa. Huomaa kaikki viihtyisyystekijät.

Viattomat lapset

Tänään luin kaksi painokasta tekstiä, joissa puhuttiin lasten oikeuksista.
Yhden niistä kirjoitti ulkoministeri Timo Soini plokissaan. Hän muistelee tekstissään, kuinka kouluikäisenä kuuli puhuttavan ei-toivotuista lapsista. 

- Kuka meistä voi sanoa jonkun toisen olevan ei- toivottu? Kenellä sellainen valta on ja mistä saatu?
Ensimmäinen ihmisoikeus on oikeus elämään.

 

Äidyin sekä kiittämään että kommentoimaan tästä tekstistä. Julkaisen ulkoministerille lähettämäni sähköpostin omassa blogissani, tässä ja nyt.

Kiitos painokkaasta blogitekstistänne, jonka kirjoititte Viattomien lasten päivänä. Kirjoititte kauniisti "Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä ja muistetaan erityisesti tänä päivänä".

Se on äärimmäisen totta. Samana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin lastenpsykiatri, emerita tutkimusprofessori Tytti Solantauksen yleisönosastoteksti, joka käsitteli turvapaikanhakijanuorten pakkopalautuksia, eritoten yksintulleiden nuorten pakkopalautuksia Afganistaniin, jossa he eivät ole ehkä koskaan asuneet.
- Suomessa olevat turvapaikkaa hakevat lapset ja nuoret – oli perhettä mukana tai ei – ovat hekin viattomia kotimaansa väkivaltaan. Myös heitä tulisi muistaa tänään. Miksi he eivät saisi turvapaikkaa maasta, joka on vauras ja turvallinen maa? Miten olisi käynyt, jos Egypti olisi karkottanut Joosefin perheen takaisin Betlehemiin, Solantaus vetoaa hänkin Raamattuun.

 

Saman päivän uutisissa kerrottiin itsemurhaiskusta shiiojen kulttuurikeskukseen Kabulissa. Se kohdistui vähemmistöheimo hazaroihin, joita vainotaan Afganistanissa vain siksi, että he ovat hazaroita. Suuri osa Suomeen tulleista afgaaneista kuuluu juuri tähän vainottuun etniseen ryhmään.

"Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä." 

 

Valitettavasti Suomi ei kunnioita, vaan pakkopalauttaa nuoria ja lapsiperheitä - Suomessa syntyneitä viattomia lapsia - sodan ja terrorin keskelle. He joutuvat alttiiksi ihmiskaupalle, ja jos he ovat niin onnekkaita, että heitä ei myydä, osteta tai tapeta, he lähtevät uudelle pakomatkalle, paperittomiksi ja oikeudettomiksi piileskelijöiksi Iraniin.

Moni palautusuhan alainen nuori - jonkun äidin ja isän lapsi - miettii itsemurhaa, joka tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin pakkopalautus maahan, jossa hänellä ei ole mitään eikä ketään. Moni perheen äiti ja isä yrittää viimeisillä voimillaan huolehtia lastensa hyvinvoinnista, peläten vainoon ja sotaan lähettämistä.

Suomi pystyisi parempaan. Viattomien lasten päivänä, juhlavuonnaan, kaikkina päivinä, kaikkina vuosina.

Tämän kuvan piirsi nuori afgaanipoika. Saippuakuplat ilmentäkööt toivoa.

Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.