Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari aloittaa mieluusti puheensa sanoilla "äitinä minä toivon, äitinä olen huolestunut. Tässä on toisen äidin elämäntarina, hänkin on huolestunut lapsistaan.
Nigerialainen Hannah tuli miehensä ja Ranskassa pakomatkalla syntyneen pienen poikannsa kanssa Suomeen vuonna 2014. Näin hän kertoo.
Pakenin poliittisesti aktiivisen suvun jäsenenä toisinajattelijoihin kohdistuvaa vainoa. Halusin normaalin elämän lapsilleni ja perheelleni. Kaikki vuoden Suomessa elimme vastaanottokeskuksessa. Poikani on kasvanut siellä kaaoksen, vaihtuvien ihmissuhteiden ja kielten kakofonian keskellä. Vaikka pääsimme neuvolaanvälillä, ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, ettei poika kehity normaalisti. Kaikki ajattelivat sen johtuvan olosuhteista. Kun poikaan liittyviä huoliamme viimein kuultiin, hän oli jo kolmevuotias. Saimme pojan tutkimuksiin, ja hänet todettiin vaikeasti kuulovammaiseksi. Hän pääsi päiväkotiin ja sai avustajan ja elämämme muuttui. Pojan kehitysvammaisuuden tutkimiseksi varattiin aika.
Tulin uudelleen raskaaksi, ja koska en enää ole aivan nuori, olin hyvin onnellinen tästä. Samaan aikaan oleskelulupatilanteemme kiristyi. Saimme negatiivisen toisensa jälkeen, myös mieheni työlupahakemukseen, koska työnantaja oli tehnyt jotakin hakemuksessa huonosti. Mieheni on työpaikallaan pidetty työntekijä ja työnantaja olisi halunnut korjata asian. Päätös oli kuitenkin täytäntöönpanokelpoinen. Maastapoistamispuhuttelussa poliisi vasta huomasi raskauteni, joka oli seitsemännen kuukauden lopulla. He pyysivät todistuksen terveydentilastani vastaanottokeskuksesta. Kävin myös naistenklinikalla, ja erikoislääkäri piti lentämistä raskausviikolla 32 vaarallisena. Ensimmäistä kertaa minut tutkittiin todella huolellisesti raskauden osalta.
Meidät palautettiin lopulta pakolla. Poliisi ei halunnut katsoa erikoislääkärin todistusta eikä antaa sitä lentokoneen henkilökunnalle. Meitä kohdeltiin matkalla kammottavan huonosti. Huusimme välillä apua, mutta kukaan ei auttanut meitä.
Lento kesti melkein 20 tuntia välilaskuineen, ja meillä oli mukana myös poika, jonka kanssa ei kuurouden ja muiden oireiden takia osaa kommunikoida muut kuin me itse ja asiaan perehtyneet henkilöt.
Nyt olen jo Nigeriassa. Uusi vauva syntyi onneksi terveenä. Elämämme on täynnä huolia. Vanhempi poikani ei todennäköisesti koskaan saa tarvitsemaansa tukea oppimiseen ja kehitykseen.
Hayder (nimi muutettu) oli joutunut Irakissa työnsä takia militioiden kidnappaamaksi ja raa'asti kiduttamaksi kahden kuukauden ajan. Kidutuksesta oli lääkärintodistus, ja Migri totesi, että tapaus on totta. Migri mukaan Hayder ei kuitenkaan ole vaarassa kotikaupungissaan Bagdadissa, koska kidnappaus ei tapahtunut siellä, vaan matkalla vanhempien luota Bagdadiin. Julkinen oikeusavustaja ei kyennyt auttamaan Hayderia riittävästi, vaan tämä sai negatiivisen päätöksen myös hallinto-oikeudesta. Hän valitti siitäkin ja haki käännytyksen toimeenpanon kieltoa.
Poliisi ei jaksanut odottaa päätöstä tähän, vaan haki Hayderin aamuvarhain vastaanottokeskuksesta, huonekavereiden katsoessa kauhuissaan. Häneltä otettiin puhelin pois ja hänet suljettiin poliisivankilaan. Häneen ei saatu yhteyttä, vaikka suomalaiset tukijat yrittivät lukuisia kertoja. Häntä ei päästetty tapaamaan vankilaan.
Parin päivän päästä kuulimme, että hänet oli pantu käsirautoihin ja sidontavyöhön ja raahattu Bagdadiin, jossa hänet heitettiin ilman henkilöpapereita lentokentälle; henkilöpapereita poliisi ei muistanut antaa hänelle. Hänellä oli mukanaan vain passi.
Hänellä ei ollut Bagdadissa ketään sukulaisia eikä läheisiä ystäviä. Hän piileskeli joitakin viikkoja ja rahaa saatuaan yritti paeta lentäen, mutta lentokenttävirkailijat turmelivat hänen passinsa. Hän onnistui lopulta pakenemaan ja elää nyt toisessa maassa, jonne hänen perheensä oli paennut jo aiemmin. Hän on erittäin katkera Suomelle, etenkin Suomen poliisille ja Maahanmuuttovirastolle, joka ei välittänyt lainkaan hänen hengestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti