Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.

Hyvä ihminen ostaa joululahjan

Varoitus. Seuraava teksti sisältää tuotesijoittelua.

Hyvä ihminen ahdistuu kauppojen jouluruuhkassa. Hyvä ihminen on kiusallisen tietoinen siitä, kuinka hyväosainen hän itse on. Kun hyvä ihminen ostaa lapselleen luistimet, hän muistaa välittömästi, että kaikilla ei ole edes kenkiä. Kun hän hankkii suklaata, mieleen tulee aliravitun aleppolaislapsen kuva.

Hyvä ihminen haluaa minimoida omaa ahdistustaan. Hän päättää, että tulevan joulun lahjat tekevät tuplaten hyvää: hän hankkii ne myyjäisistä, kirpputoreilta ja avustusjärjestöjen nettikaupasta. Huono omatunto, vaikene.

Niinpä perheen poika saa paidan (Amnesty), jossa lukee Suvakkihuo… no siis jotain ylenpalttiseen maahanmuuttajien hyysäämiseen viittaavaa. Tytär kuorii paketista Lapsen oikeudet -hupparin (Pelastakaa Lapset ry). Isälle pukki ojentaa hölskyvän lahjan (itse pullotettu), jossa on suomalaista hanavettä ja kirje, joka muistuttaa, kuinka eräs ylikansallinen yhtiö tyhjentää köyhien intialais­kylien pohjavedet pullottaessaan sitä kaupallista sokerilientään. Hyvä ihminen ei unohda itseäänkään. Hän hankkii kympin lahjakortilla nepalilaistytölle oikeuden kuulua ammattiliittoon (SASK).

Iloisin lahjastaan on mummo, joka saa vuohen (Kirkon Ulkomaanapu). Ilo ja huojennus syntyvät, kun mummo tajuaa, että vuohi menee Afrikkaan, eikä hänen kaupunkiasuntonsa parvekkeelle.

Hyvä ihminen käärii lahjat kierrätyspaperiin tai sanomalehteen.
Myös katmandulais- tai bogotolaisnaisten tekemä huokoinen ja repeilevä paperi sopii hyvin.



Hyvän ihmisen joulupöydässä riittää empatiaa varpuselle jouluaamuna ja porsaalle ympärivuotisesti. Seitan-kinkku on joulupöydän kunkku. Jälkiruoaksi on kitkerää tummaa suklaata, jossa on sentään reilu sivumaku.

Hyvän ihmisen perhe ei pääse unohtamaan, että hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.

Hormonilla herätykseen

Sama hormoni, joka saa äidin kiintymään vastasyntyneeseen lapseensa, saattaa lisätä ihmisessä hengellisiä tuntemuksia ja vähentää ahdistusta ja pelkoa. Tutkimustulos julkistettiin Duken yliopistossa Yhdysvalloissa. Hengellisiä väristyksiä aiheuttava hormoni on oksitosiini, joka tunnetaan myös rakkaushormonina.

Duken yliopiston tutkimuksessa 83 miespuoliselle koehenkilölle annettiin joko oksitosiinia tai lumelääkettä. Hormonia saaneet kokivat hengellisyyden itselleen tärkeämmäksi ja tunsivat elämänsä mielekkäämmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin lumelääkettä saaneet.

No niin. Tämähän avaa ihan uusia ulottuvuuksia kirkon ja myös kirkon diakonian toimintaan. Jatkossa hengellisyyttä voi hoitaa määräaikaisrokotuksin. Kutsu rokotukseen singahtaa tekstarina kirkkoherranvirastosta pari viikkoa ennen edellisen rokotuksen vaikutuksen päättymisaikaa.

Näen sieluni silmillä diakonian vastaanoton hyllyn, joka on täynnä rokotepulloja. Aulassa asiakkaat odottavat hihat käärittyinä, ja vastaanotolla diakoniatyöntekijä tuikkaa käsivarteen oikean annostuksen kullekin asiakkaalle räätälöityä hengellisyyttä.

– Ja teidän kanssannehan oli puhetta, että laitetaan tätä vähän tömäkämpää karismaattisuutta.

– Just, sinun kanssasi kokeiltiin viime kerralla sitä uutta agnostikko ja viidesläisyys -yhdistelmää. Tuntuikos se hyvältä vai säädetäänkö annostusta?
– Olikos se körttiläisyyden aste oikea vai lisätäänkö ahdistusta?
– Ja teillä oli tilanne semmoinen, että perhesyistä haluatte kokeilla Hiljaisuuden ystävät -rokotetta? Kun te asutte siinä kerrostalossa ja naapurit valittivat ylistysveisuista?

Kuva: wikipedia

Pahinta avokonttorissa on hiljaisuus

Jos googlaat hakusanoilla "avokonttori terveys", saat pitkän listan avokonttorin aiheuttamia terveyshaittoja. Avokonttori nostaa verenpainetta, heikentää kuuloa, syö keskittymiskyvyn. Päivä avokonttorissa vastaa yhden promillen humalaa, eikä sen jälkeen autonrattiin ole asiaa – ei kun anteeksi, se olikin yön valvominen, joka vastaa humalatilaa. No mutta silti.

Avokonttorissa samoihin neliöihin kootaan ihmisiä, jotka eivät muuten olisi samassa huoneessa. Se on siis täysin vastoin luomisjärjestystä – lue vaikka Mooseksen ensimmäistä kirjaa, siellä ei mainita avokonttoria. Ääniavaruuskin on luonnoton. Sermin (jos sellainen on suotu) takana yksi työkaveri käy puhelimessa myyntineuvottelua. Osa aivolohkoistani on kuulolla ja yrittää arvailla, mitä se vastapuoli puhuu. Yksi kopsuttaa korkokengissä, ja kenkäfriikki minussa kuuntelee ääntä kateellisena. Ranskalaiset korot. Toisen sermin takana kilisee, se on Whats App, työkaverin lapsi kyselee taas, saako pakastimesta ottaa jäätelöä. Konttorin keskivaiheilta kuuluu hihitystä. Kissavideo menossa, luulen. Mikrotauko, niitähän ne käskevät pitää.

Yksi aivastelee, joku köhii. Joopa joo, flunssa-aalto sieltä ryömii vääjäämättä kohti.

Pahinta avokonttorissa on silti hiljaisuus. Ilmastointi humisee, ehkä lamppu särisee. Istut ja keskityt kirjoittamiseen ja on taivaallinen rauha. Sermin takaa kuuluu tasaista näppäimen napsutusta, ehkä niiskaisu. Nyt saa keskittyä!

Paitsi että ei saa. Koska olet tottunut yleishälyyn, hiljaisuus piinaa. Siinä sitä istut jännittyneenä kuin neulatyynyllä peläten seuraava työkaverin innostunutta hihkaisua tai keskustelun aloitusta. No, aloittakaa jo, ei tätä odotusta kestä.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)

Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.