Vappupeppujuttu

Peppukuvat ovat muotia! Iltapäivälehti kertoi tämän tiedon ja vahvisti viestiä julkaisemalla  peppukuvan - sellaisen, jossa tiukkoihin farkkuihin pukeutunut nuori nainen on selkä notkolla kuvannut arvoisan takapuolensa. Jos normaali omakuva on selfie, niin peppukuva lienee sitten persie?

Vanha täti se taas sanoo, ettei tajua. Vanha täti muistelee aikoja, jolloin oli pikkutyttö, ihan hirveän ujo pikkutyttö. Varoituksen sana: nyt seuraa muutama pyllyjuttu ujon tytön vinkkelistä.

Istuin potalla (sorry, niin lapset usein tekevät). Isä katsahti minuun päin ja minä kivahdin isälle, että kato ommaan mekkoos. Sittemmin olen huomannut, että se on oikeastaan aika filosofinen ilmaisu. Huolehdi omista asioistasi, ennen kuin ryhdyt muita neuvomaan.

Joku ajattelematon ihminen oli ostanut minulle noin 20 senttiä korkean muovisen nuken, jonka sinisten housujen henkselit olivat pettäneet. Housut lököttivät takapuolen alla. Minä huusin ja paruin äänen ja osoitin etusormella nukkea. Lopulta äiti tajusi, että Lökä Pöksynen pitää kääntää hyllyllä takapuoli nurkkaan päin. (Tämä nukke tuli minulle elävästi mieleen, kun Putous-näyttelijä Aku Hirviniemi imitoi Jäbä Leissonia telkkarissa. Katsoin telkkaria sormien välistä ja haparoin kaukosäädintä olohuoneen pöydältä.)

Vaikka olin jo lapsena täysverinen kissahöperö, kissoilla oli mielestäni kiusallinen tapa: ne kävelevät häntä pystyssä, niin että kun ne kulkevat ihmisen edellä, niin ihminen näkee niiden... no tiedätte minkä. Yritin kääntää kissan häntää alaspäin ja selitin kissalle, ettei tuo nyt ole ihan sivistynyttä.


Niin että en minä noita persieitä oikein ymmärrä. Minusta takapuolen kuvaaminen on banaalia. Paitsi jos se liittyy jotenkin Torinon käärinliinaan. Tutkija Juha Hiltunen on kirjoittanut aiheesta ja otsikoinut bloginsa yllättävästi: Jeesuksen peppu todistaa.
Bingo! Sainpa tungetuksi Torinon käärinliinan tähänkin juttuun.

Kuvittele itsellesi maisema

Jos kesken työkiireen tai sosiaalisten tilanteiden alkaa ahdistaa, palauta mieleesi oma mielipaikkasi ja kuvittele itsesi sinne, kuuluu neuvo tunteiden hallintaan. Jotkut valitsevat tietokoneen näytönsäästökuvaksi kauniin, rauhoittavan tai muuten rakkaan maiseman kuvan, jota voi työpäivän kuluessa vilkaista. Työhuoneen seinälle voi teipata kuvan metsäpolusta tai kalastuskoskesta, jonne voi ajatuksissaan pujahtaaa.

Muumipappakin tiesi kuvittelun voiman, jo silloin, kun hän hän ei vielä ollut Pappa vaan nuori seikkaileva hurjapää.  Muumi turvautui tähän keinoon, kun Muumin, Fredriksonin, Juksun ja Hosulin Merenhuiske-alus joutui hirveään myrskyyn. Aallot paiskelivat laivaa ylös alas, ja rauhoittaaksen itseään Muumi kuvitteli itsensä pieneksi muumilapseksi Hemulin tädin puutarhakeinuun. Ylös alas, ylös alas kävi keinu... Kun myrsky rauhoittui ja kaikki oli hyvin taas, Muumia tosin hävetti moinen regressio, eikä hän kertonut siitä kenellekään.

Minun turvapaikkojani, joihin "maadoitan" itseni, ovat muun muassa sileät merenrantakalliot, jotka tuntuvat turvallisilta ja ikivanhoilta. Kuvittele itsesi silokalliolle, jota aurinko on koko päivän lämmittänyt. Laita silmät kiinni ja kuule laineiden iskeytymistä rantaan; jokainen laine on omanäänisensä - loiva tai nopeanterävä. Toinen turvapaikka on metsäpolku, joka kiemurtelee mäntykankaalla ja vie turvallisesti metsänpeittoon.

Taannoin elämässäni oli jakso, jolloin jouduin suhteellisen usein turvautumaan sosiaalisissa tilanteissa samankaltaiseen eskapismiin. Tämä Kuvittele itsellesi turvapaikka ja mene mentaalisesti sinne -ajattelu on hiukan ristiriitainen nykyään korostetun tietoisen läsnäolon kanssa - vai onko? En tiedä. Joka tapauksessa, kuvittelin ikävissä tilanteissa itseni hiekkarannalle Ateenan lähettyvillä olevalle Eginan saarelle. Kun hirveän varmat ihmiset puhuivat isoilla kirjaimilla "TÄMÄ ON EHDOTTOMASTI" tai "MISSÄÄN TAPAUKSESSA EI" niin minä katselin liplattavaa merta ja siniseen utuun katoavia vuorenhuippuja meren takana. Onneksi eläytymisessäni oli joku raja, niin etten kertaakaan sanonut kesken palaverin "yksi rommicola, kiitos".

Se Musta Lintu

Jokaisen tuttavapiirissä on varmaan ainakin yksi ihminen, joka alkaa jo toukokuussa höpöttää, että ensi kuussa se alkaa päivä lyhetä. Juhannuksena se sanoo, että kesä on puolessa välissä ja kohta jo ohi. Heinäkuussa se nuuskii ilmaa ja sanoo, että elokuulta tuoksuu.

Itsekin olen muuttumassa sellaiseksi. Vuosi vuodelta aiemmaksi hiipii pelko, että kohta on syksy ja pimeys, se kaikenkattava pimeys.

Aamulla hain postia. Aurinko paistoi, kuului pikkulinnun tirinää ja tirskutusta. Kuului variksen muistutus: kraah. Olen täällä minäkin. Olen täällä minäkin, jonka lentää vaapun syksyt ja talvet.
Kävelin rantatietä töihin. Juuri vapaaksi päässyt järvi väreili. Kuului taas pikkulintujen tirinää, tirskutusta ja siipien suhinaa. Mutta koivun oksassa istui se Mykkä Musta Lintu.
- Kun nuo ovat lähteneet, minä jään, minä jään.

Normaali Ihminen

Positiivista ajattelua pumppaavat työelämävalmentajat neuvovat ajattelemaan uuden työn tai uuden oppimisen äärellä, että minä onnistun, minä onnistun. Se on kuulemma oikea asenne, jonka avulla tentti menee läpi, Suomi voittaa Ruotsin jääkiekossa ja työntekijä saa neuvotelluksi itselleen palkankorotuksen.

Mutta eihän Normaali Ihminen noin ajattele. Normaali Ihminen yrittää välttää kaikkea intoilua ja hybristä, sillä hän tietää alitajuisesti, että joku määrittämätön mahti maailmassa tulee ja tukistaa  kuuseen kurkottajaa ankaralla kädellä. Määrittelemätöntä mahtia voi huijata, kun yrittää olla hissukseen ja hihkumatta. Kun se Ruotsi sitten kuitenkin voittaa Suomen, niin Normaali Ihminen saa sanoa että mitäs minä sanoin. Jos Suomi  voittaa, Normaali Ihminen kuittaa sen mutisemalla jotain että "no tämän kerran" ja että "sokeakin kana jyvän löytää".

Lapseni pelasivat pieninä tietokoneella alkeellista Tetristä ja höpöttivät pelin loppusuoralle asti "tää ei mee läpi tää ei mee läpi" - jessss se meni läpi! Mistä alle kouluikäinen on jo oppinut, että Normaali Ihminen ajattelee noin?
Kun minä olin lapsi, en pelannut tietokonepelejä. Sen sijaan saatoin tavoitella hyppynarulla sadan hypyn katkeamatonta putkea: 70 - kohta takerrun naruun - 71 - kohta kompastun - 72..... 98, 99, 100... Lällällää Kohtalo, enpä kompastunut.

Meidät äänekoskiset (niin ja myös MEIDÄT suolahtis-äänekoskiset) yllätti eilen tieto jättipotista: Metsä Groupiin kuuluva Metsä Fibre suunnittelee Äänekoskelle Suomen metsäteollisuuden historian kalleinta investointia. Lippu salkoon työttömyyden kourissa kituneessa pikkukaupungissa! Kotikaupunkia ja sen syrjäperiä voi nyt katsella uusin silmin. Lähetänkö jo tekstarin kaupunginjohtajalle: Suolahden uimahallia ei sitten tarvitsekaan sulkea?
Ja kun ajattelen tulevien tehdastyöläisten uusia autoja, niin samalla mielessäni väikkyy lupaus katukuoppien korjaamisesta ja teiden kunnostamisesta: kuka muka voisi ajaa uudella bemarilla/foordilla/toijotalla jne jne niin kuoppaisilla kaduilla. Ei kukaan.

Normaali Ihminen kuitenkin sanoo, että antaas katsoa. Ja etsii haudattua koiraa. Huomauttelee keskustelupalstoilla, että uutisessa sanottiin, että SAATTAA investoida tai että TOIVOTTAVASTI se tehas tulee. Näin me kaikki yhdessä rakennamme tulevaisuutta.

Kauan eläköön pinnallisuus

Kaksi miestä makaa sairaalasängyissä pitkäaikaisosastolla. Toinen on seinänvieruspaikalla, toinen ikkunan vieressä. Ikkunan vieressä makaava kuvailee ikkunanäkymää huonekaverilleen. Männyt huojuvat tuulessa, linnut pyrähtelevät pesiinsä ja pesistä pois, koivuihin ilmestyy hiirenkorvia, jotka kasvavat isoiksi lehdiksi, pilvet muodostavat kuvioita...
Seinänvieruspaikalla makaava tulee kateelliseksi. Tavalla tai toisella - en nyt muista miten tarina sen kertoo - hän saa aikaan sen, että ikkunan vieressä poteva kuolee. Mies vaatii päästä hänen paikalleen - ja huomaa, että ikkunasta näkyy pelkkää naapuritalon betoniseinää.

Kirjailija Kari Hotakainen kirjoittaa Helsingin Sanomien esseevieraana pääsiäisen lehdessä. Hän kertoo miehestä, joka makasi neljä vuotta liikuntakyvyttömänä sairaalasängyssä.  Hän näki harmaan seinän, johon oli teipattu kaksi postikorttia. Niissä toivotettiin hyvää joulua ja hyvää pääsiäistä.
Hotakainen ei usko kahden euron aforismiin, joka kuuluu: "Kärsimys jalostaa". Jalostamisen sijaan kärsimys pinnallistaa ja kutistaa. Maailma kapenee kivun ympärille ja kärsivä rakastuu pintaan. Kärsivää ilahduttaa kaikki se, minkä voi silmin nähdä, Hotakainen kirjoittaa. "Pinta on hänen syvyyttään", Hotakainen tiivistää.

Ei se kärsimys jalostakaan. Jos se jotain lahjoittaa, niin sen, että kärsivä voi parhaassa tapauksessa tulla myötätuntoisemmaksi ja empaattisemmaksi. Kolhiintuminen opettaa, että elämässä kaikki ei ole omissa käsissä, omassa vallassa. Hyvätkin ennakkosuunnitelmat pettävät, laskelmat osoittautuvat  ontoiksi eikä varovaisuuskaan aina auta. Kolhujen jälkeen - jos siis hyvin käy - ihminen voi olla vähemmän valmis neuvomaan toisia ja enemmän altis kuuntelemaan ja asettumaan toisen asemaan.

Ja se pinnallisuus - eipä auta siitäkään moittia. Jos elämän ennakoimattomuus on kärsivän mielestä kuin ympärillä kuohuva koski, jonka yli pitäisi kuitenkin päästä, niin pienet pinnalliset asiat voivat olla ne kosken kivet, joiden kautta loikkimalla kärsivä ylittää kuohut.
Eläköön muotikengät, uudet tapetit, kevätruohon ihastelu, koivuihin puhkeaviin hiirenkorviin rakastuminen.

Kissa - tuo pääsiäisen eläin?

Facebook-kavereideni keskuudessa vallitsee suuri epätietoisuus perheeemme kissaoloista. Nyt hälvennän epätietoisuuden ja esittelen lähipiirini kissaeläimet.

Jalo kissaeläin, musta pantteri, musta paholainen, pasta muholainen...

Kissaeläin numero yksi on mutimusta Muksu, jonka mustuuden keskellä vilkkuvat vihreät silmät ja lirpahtaa vaalenpunainen kieli. Muksu muutti meille laillisessa luovutusiässä, siis noin kolmikuisena. Sen piti olla kokonaan tyttäreni kissa, mutta tyttärelläni oli tuolloin kolme gerbiiliä, jotka ahdistuivat kissan yöllisestä tuijotuksesta. Muksu kökötti terraarion päällä ja vahti hermostuneita gerbiilejä herkeämättä. Niinpä tytär kippasi Muksun minun sänkyyni, ja sinne se jäi. Nyt Muksu on kolmivuotias, ujo ja vetäytyvä nuoriherra, joka säikkyy vieraita ja joskus tuttujakin ihmisiä. Iltaisin se tulee edelleen mahani päälle nukkukehräämään. Jos en älyä mennä nukkumaan sen seuraksi, kissa maukuu vaativalla äänellä, juoksee aulan matolla makuuhuonetta kohti ja kääntyy katsomaan taaksepäin: tule jo, tule jo! Muksu on ruokakranttu. Pienet muikut kelpaavat; ensin sen pitää tosin tapsuttaa niitä tassullaan ja heitellä ilmaan. Ruokapussien myötä olen oppinut, että Coelho tarkoittaa kania. Se on kissamme tämänhetkinen mieliruoka. I am so sorry, Paulo Coelho.

Jos pikkurouva Kati saisi päättää rahankäytöstä... kuvassa se esittää rahakukkaron haltijaa.

Kissaeläin numero kaksi on tyttäreni harmaa Kati. Se oli lopetusuhan alainen, sillä se hyökkäili silloisen perheensä pikkulapsen kimppuun. Kati oli tuolloin kahden kissapesueen äiti, mikä varmaan lisäsi sen hyökkäävyyttä. Tai siis puolustavuutta, kissan näkökulmasta. Kati kävelee ihmisten perässä, keikuttelee päätään sivulta toiselle ja kehrää heti, kun sen nostaa syliin. Ja auts! ihan varoittamatta se puraisee, lujaa ja tosissaan.
Kati on täysharmaa, aikuisenakin vain noin puolivuotiaan kokoinen pikkurouva. Kun se näkee muita kissoja, siitä lähtee pahaenteinen murina kuin kaukaisesta ukkospilvestä. Sen kynsinen etutassu heilahtaa herkästi, kun se tirvaisee kissakavereita kuonoon. Se pystyy siihen jopa kesken juoksun, ilman että juoksemisen rytmi häiriintyy.
Äksyilystä vähän miinuspisteitä, mutta ystävällisestä kehräämisestä ja pään keikuttelusta runsaasti plussaa.

Tiikelii. Ilveksii. missä oleet? Niin kutsun mestaripiiloutujaa, joka karkaa kun näkee kuljetuskopan.

Kissaeläin numero kolme on Kiki. Se on tyttären toinen adoptiotapaus, joka tuli hänelle ihan muutaman viikon ikäisenä. Pikkuilveksen elämän alkuvaiheet ovat hämärän peitossa. Nostan hattua tyttärelle, joka osasi ja jaksoi syöttää ja juottaa pienellä kikisevällä äänellä kommunikoineelle lapselle pieniä annoksia monta kertaa päivässä. Ensimmäisen sukuesiintymisensä Kiki suoritti siskontytön hääjuhlissa; se oli pakko ottaa mukaan, sillä se ei olisi kestänyt niin pitkää aikaa syömättä. Kiki oli juhlien sankari - heti hääparin jälkeen tietysti.
Kun Kiki tuli tyttärelle, ajattelin, että se herättää Katin äidinvaistot. Kattia kanssa! Kati sähisi ja antoi sille kuonoon kuin tasavertaiselle taistelukaverille. Nyt tilanne on onneksi tasaantunut. Kun Kiki kyläilee meillä, pojat Kiki ja Muksu painia jytistävät yöllä sängyn alla niin että sängyn pohja kopisee. Sylipoikaa siitä ei saa millään.

Kiiraskeskiviikkona ajattelin Valtaojaa

Keskiviikkona elämystyin Kiasmassa. Chileläisen Alfredo Jaarin valokuvat ja installaatiot saivat tuon hetken tuntumana pyhältä, aidolta hiljaisen viikon illalta, vaikken kirkossa ollutkaan.
Näyttelyssä mieleeni tuli kolumni, jonka Esko Valtaoja on tuoreeltaan kirjoittanut Turun Sanomissa. Kirja tekee ihmisen. Jess. Tästä olen samaa mieltä: kaunokirjallisuuden lukeminen auttaa asettautumaan toisenlaisen, toisenlaisissa oloissa elävän ihmisen asemaan.
- Millaista on olla köyhä, lapsi, muukalainen, orja tai nainen? Kirjaa lukiessa joutuu jakamaan toisen ihmisen maailman, ajatukset ja tunteet, irrottautumaan hetkeksi omasta pienestä itsekeskeisyydestään, Valtaoja siteeraa Harvardin  yliopiston professori Steven Pinkeriä.
Valtaoja muistuttaa, että ajatustapamme ovat muuttuneet nopeasti.
- Ei ole kauan siitä, kun orjuus oli täysin hyväksyttävää ja luonnollista, suorastaan jumalallisesti määrättyä. Rikollisia poltettiin roviolla, ja jos heitä ei ollut tarjolla, koko kylä kokoontui nauraen katsomaan kuinka kissa kidutettiin hengiltä nuotiossa.

Kissan äitipuoli järkyttyi. Kun taju palasi, aloin inttää Valtaojan kanssa. Miten niin orjuus ei ole enää hyväksyttyä? Orjia on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan maailmanhistoriassa. Eikä se aiheudu ihmisten tietämättömyydestä tai taikauskoisuudesta vaan välinpitämättömyydestä, ahneudesta ja kohtuuttomuudesta. Tavallinen järkevä kuluttaja ostaa sen halvimman paidan, vaikka tietää tekstiiliteollisuuden uhreista halpatuotantomaissa. Järkevä kuluttaja ostaa tarjoussuklaata, vaikka olisi edellisiltana katsonut dokumentin kaakaopapuja poimivista lapsiorjista Afrikan länsirannikolla.
Länsimainen, tietoa ja koulutusta hankkinut ihminen kuljettaa Afrikkaan Nigeriaan tonneittan myrkyllistä kemikaalijätettä, jonka  käsittely myrkyttää, tappaa ja sairastuttaa rutiköyhiä afrikkalaisia.

Alfredo Jaarin installaatiossa on yli 60 isoa tynnöriä täynnä vettä.
Veden pintaan heijastuu afrikkalaisen Kokon kylän asukkaita.
Italialaistankkerit toivat kylään tonneittain kemikaalijätettä,
joiden käsittely aiheutti paikallisille vakavia vammoja.
Myös näyttelyvieraan kasvot heijastuvat veden pinnasta.

Ihminen katsoo päältä, kun kansanmurha kehittyy Ruandassa. Hillitön propaganda kutsuu alakynnessä olevaa osapuolta torakoiksi, jotka saa tuhota. Myrkyn kylvö tuottaa tulosta.

Alfredo Jaar vieraili Ruandassa ja  kuvasi pakolaisleirillä pojan,
joka oli nähnyt vanhempiesnsa surman. Tässä installaatiossa on isolla
valopöydällä miljoona diakuvaa, jotka kaikki esittävät  pojan säikähtyneitä silmiä.
Miljoona diakuvaa edustaa sodassa kuollutta miljoonaa ihmistä

Anteeksi, olen pahoillani, pardon, very sorry, mutta varsinkin hiljaisella viikolla on vaikea uskoa ihmisluonnon huikeaan kehitykseen. Toivottavasti ensi viikolla menee paremmin.

Aito kopio ja todellinen Lumikki

Miten jokin voi olla yhtä aikaa aito ja kopio? Sitä olen viime aikoina miettinyt, kun olen ollut tekemisissä Torinon käärinliina -näyttelyn kanssa. Se on nyt Jyväskylässä, mutta näin sen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Savonlinnassa. Da Vinci -koodi on ihan turha kirja ja tosi laimea stoori verrattuna käärinliinaan oletettuihin ja tutkittuihin vaiheisiin kristittyjen vainojen, ristiretkiritarien, katolisen kirkon kiistojen, sotien ja tulipalojen keskellä.

Näyttelyssä nähtävä "aito kopio" esittää Jeesuksen käärinliinaa, johon uskomuksen mukaan  piirtyi ylösnousemuksen hetkellä Jeesuksen kuva.
 

Näyttelyn on rakentanut dosentti ja sindonologi Juha Hiltunen, joka on myös kirjoittanut aiheesta kirjan. Käärinliinaa on pidetty milloin aitona esineenä, milloin tarkoitushakuisena väärennöksenä. Aitouden puolustajat vetoavat siihen, että aiemmat tutkimukset on tehty keskiajalla tehdystä paikkauskohdasta, ei alkuperäisestä paikkaamattomasta kankaasta. Vanhin kohta kankaasta sisältää siitepölyhiukkasia, jotka viittaavat parintuhannen vuoden takaiseen Palestiinaan, samoin kuin kankaalle tehty vanilliiniajoitus.

Savonlinnassa näkemäni aidon kopion jälkeen aito ja tosi sekoittuvat lisää. Näin oikean Lumikin – the Real Snow White - Retretin näyttelyssä. Videolla Pilvi Takala oli pukeutunut Lumikiksi: musta tukka, kultainen hiuspanta, sininen prinsessamekko - ihan täydellinen paketti siis. (Paitsi että käsilaukku oli mielestäni prinsessalle liian iso.) Hän jonotti Pariisin Disney Worldiin ja jakeli lippuluukun edustalla nimikirjoituksia lapsille, kunnes kookas vartija keskeytti puuhan. ja ilmoitti, että tuossa asussa ei ole huvipuistoon menemistä.
- Emme tiedä, mitä aiot tehdä. Sinä voit syödä tai käydä vessassa tai… Oikea Lumikki ei tee sellaisia asioita, ja lapset saattaisivat hämmentyä, mies perusteli.
- Mitä, eikö oikea Lumikki syö ja käy vessassa, Lumikki-Takala kysyi tekoviattomana.
Mietin hetken ajan, miten itse voisin toteuttaa samantapaisen tempauksen. – tai siis kopion siitä. Raamatun henkilöiksi pukeutuminen Jerusalemin matkalla ei taitaisi osoittaa kovin hyvää makua?
Katso tuo linkittämäni video, saat kokea aitoja tunteita, kuten myötähäpeää!

Kolmas toden ja tarun välimaasto sijaitsi Putkinotkossa, kirjailija Joel Lehtosen huvilassa. Hän asutti paritaloa velipuolensa perheen kanssa, Muhosia olivat. Perheestä tuli sittemmin Putkinotko-romaanin Käkriäisiä ja Lehtosesta itsestään kirjakauppias Aapeli Muttinen. Tosi ja sepite sekoittuvat niin iloisesti, että osa Muhosen sukua on vieläkin kirjasta käärmeissään ja asiantunteva opas – Joel Lehtonen -seuran jäsen ja kirjailijasta gradun tehnyt aikuinen nainen – myönsi itsekin melkein sekoittavansa aidon ja kuvitellun elämän Putkinotkon tilalla.

Putkinotko, se talo, jossa Joel Lehtonen asui velipuolensa kanssa.
Siitä syntyi kuuluisa romaani.

Kun toissakesäisen lomareissun päätteeksi palasin tiedotusvälineiden ääreen, uutisissa kerrottiin, että kaivattu ja etsitty Higgsin hiukkanen on sitten löydetty. Ehkä. Todennäköisesti. Täydellistä.

Väärin surtu

- Semmosta se on, valssi kesällä, sanoi vanha sukulaismies kirkossa, ennen kuin ehdin suutani avata ja esittää surunvalitteluni.
Olimme kokoontuneet saattamaan viimeiselle matkalle hänen poikaansa, noin viisikymppistä miestä. Mies itse on kahdeksankymmenen hujakoilla. Hän on joutunut hautaamaan viimeisten vuosien aikana vaimonsa ja seitsemästä lapsestaan kolme.
Puristin vanhan miehen pehmoista väsynyttä kättä ja tajusin, että kuulin taas omalle suvulleni tyypillisen kommentin: kun pitää yrittää pysytellä koossa, surun suuruus on piilotettava kuoren alle, ja tunteiden läikehdintä naamioidaan puolikoleaan hymähdykseen. (Semmosia iloisia itäsuomalaisia.)

Katselemme kuin kuvastimesta ja niin vähän ymmärrämme.

Kun isäni kuoli, olin sisareni luona kylässä. Läksimme oitis lapsuudenkotiini, ja tajusin automatkalla ajattelevani ihan sopimattomia asioita. Vastaan mopoili isäni ikäinen mies, ja ajattelin, että ajapa siskonmies tuo ukkeli kumoon tuosta pörräämästä. Mikä oikeus sillä on kesäpäivänä mopoilla, kun minun isäni ei enää Soliferiaan käynnistä.
Kotona katselin ikkunasta ulos, kun äiti naputti tikkoja tauluun - siellä se leski nyt suree.
Opin, että ei ole väärää tapaa surra. Jokainen tekee sen tavallaan, ja ulkopuolisilta ei kaivata tyylipisteitä.

Vähän manipuloitu kuva tuoreen lesken heittotuloksesta.

Lähinuori puuskahti, että hänelle ei sitten hautajaisia järjestetä. Hän haluaa säästää läheisensä moiselta vollotusjuhlalta. Perustelin hautajaisten merkitystä rituaalien viisaudella. Että jokainen kulttuuri kehittää omanlaisensa rituaalit menetyksen surun osoittamiseksi ja rajakohdaksi; ja että hautajaisten jälkeen suru muuttaa luonnettaan. Ja että hautajaiset on surevien lohduksi, kuitenkin.
- Miten niin ikävä juhla voi ketään auttaa? Eikö niitä voisi järjestää muistelujuhlana sitten, kun se sukulais- ja kaveripiiri on jo vähän tottunut ajatukseen? Sitten voisi pitää iloisemman juhlan, jossa voi muistella iloisia asioita vainajasta.
Lopetin opettamisen. Käskin lähinuoren pitää huolta, ettei kuole ennen minua.

Ensi vuonna Torinossa?

Pari viimeistä viikkoa olen ollut aivan kääryleenä käärinliinassa. Henkisesti siis. Jyväskylässä on huhtikuun ajan Torinon käärinliinaa esittelevä näyttely. Sen on koonnut dosentti ja sindonologi Juha Hiltunen, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin.

Mitä pitää ajatella esineestä, josta ollaan kahta mieltä. Tai, no, kolmea: 1) se on aito, 2) se on väärennös, 3) mikä käärinliina?
En ole muodostanut kantaa, vaikka lauantaisen seminaarin jälkeen kellahdin taas pikkuisen enemmän sille puolelle, että uskon esineen aitouteen. Erityisesti liikutti professori emeritus Tuomo Martikaisen esitys siitä, kuinka Jeesuksen kasvot - konkreettinen kasvokuva - on vaikuttanut Suomenkin salomailla. Nimittäin Mikael Agricolan rukouskirjan kautta. Vanhoissa rukousteksteissä puhuttiin runnellusta miehestä ja ilmaistiin rakkautta hänen haavoitettuja käsiään, läimittyjä poskiaan ja verihaavaista otsaansa kohtaan.
Melkoinen oivallus oli sekin, että kun käärinliina kulkeutui kristittyjen mukana Jerusalemista Edessaan ja sieltä Konstantinopoliin (nykyistä Turkkia molemmat), se oli muun muassa Kristus Pantokrator -kuvan esikuva. Ja ortodoksithan puhuvat käsittätehdystä ikonista. (Sen esikuvana tosin saattoi olla eräs toinenkin kangas, johon Jeesuksen kasvokuva on painautunut.

Olen lupautunut muutamaksi iltapäiväksi näyttelyvahdin hommiin. Mielenkiintoista seurata, millä ajatuksin näyttelyvieraat sinne tulevat. Yhtään kovaa skeptikkoa lienee turha odottaa, he ovat jo pauhanneet sanomalehti Keskisuomalaisen keskustelupalstalla.
Parin päivän kokemuksella: olen nähnyt jo kaksi naista, jotka ovat käyneet katsomassa aitoa kangasta Torinossa.

Aito käärinliina on, ihan tiedoksenne vaan, esillä taas ensi vuonna. Siis kesällä 2015. Sorry vaan Luther, tiedän, että reliikkihöperyys sai sinut tuohtumaan. Mutta minä olen jo alkanut katsella tarjouslentoja. Lisäksi kuulin, että käärinliinan esilläpito Torinossa tarvitsee vapaaehtoisia talkoolaisia. Niin?