Universumi tarvitsee kumoa-komentoa

Huolestuneet tädit ja sedät ovat nyt niin mielensä pahoittaneet, kun nykylapset ja -nuoret ovat malttamattomia hökäleitä. Malttamattomuuden syykin on löydetty: puhelinten ja tablettien kosketusnäytöt.

Museoissa vierailevat lapset eivät malta odottaa näyttötaulujen kuvan vaihtumista (12 sekuntia) vaan yrittävät etusormellaan pyyhkäistä seuraavan kuvan esiin. Perinteisiä valokuviakin yrittävät kuulemma kuva-albumissa vaihtaa samalla menetelmällä. On nämä suku- ja kesälomakuvat niin nähty, vauva-aikojen noloista kuvista puhumattakaan.

Voin kertoa salaisuuden: keski-ikäinen täti huomaa sortuvansa samantapaiseen käytökseen. Kun sitä tekee päivät pitkät työtä tietokoneella ja oppii käyttämään cancelia eli kumoa edellinen toiminto -nappia, se siirtyy helposti myös live-elämään.

Kannat viikattuja lakanoita, ja jostain syystä pino leviää käsistäsi lattialle. Alat vilkuilla universumin suurta kumoa-toimintopainiketta – missä se on, miksei sitä löydy täältä kodinhoitohuoneesta?

Neulot kirjoneulelapasia, ja huomaat viisi kerrosta sitten tekemäsi virheen kuviossa. Kumoa, kumoa, kumoa. Ei kun.

Kahvinsuodatinpussi leviää keittiön lattialle. Kumoa. Ei pussi vaan toiminto.

Tuttava puhuu hermostuttavan hitaasti ja laveasti. Tarvitaan nopeuta-toimintoa.

Tuttava puhuu liian hiljaisella äänellä. Mielikuvissasi osoitat häntä television kaukosäätimellä ja painat volyyminappia.

Tuttava puhuu liian kovalla äänellä eikä osaa lopettaa selostustaan. Kaukosäädin käteen ja mute-toimintoa painamaan. Ai että olisi kätevä, tällä pelastettaisiin monta pitkää bussimatkaa ja tylsää palaveria.

Tarvitaan isäm maallisia huoneen tauluja

Oliko kotonasi risti-, laaka- tai muin pistoin kirjottuja huoneentauluja, joissa koreili ylevä elämänohje?
Rukoile ja työtä tee.
Sortumatta souda, vaikka ois vastatuuli.

Viel´ uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Ajattelin muutama vuosi sitten kirjoa uusia huoneentauluja, joiden tekstit olisivat tämän päivän someviisauksia, kannustuksia ja… ööh... latteuksia.

Tsemiä, Jaxuhali, OMG, Aikuisten oikeesti, Näillä mennään

Huoneentaulu – uhka vai mahdollisuus?

Kuvittelin koomisuuden, joka syntyisi banaalin lausahduksen ja perinteisten juhlallisten kirjontakirjainten välisestä kuilusta. Ostin kirppareilta palttinasidoksisia puuvilla- ja pellavapöytäliinoja hanketta varten. Ideahan olisi moninkertaisesti kierrätetty: vanhat huoneentaulutekstit olisi korvattu uusilla, materiaalikin olisi kierrätyskamaa.

Tekemättä jäi, toistaiseksi, mutta  kankaat ovat kaapissa päivää parempaa odottamassa.
Onneksi (tai harmikseni) joku toinenkin oli keksinyt saman idean. Se oli lähtenyt liikkeelle työpaikan organisaatiouudistuksesta. Katso Pujoliivin kirjotut taulut täältä.

Maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden parissa työskennelleet tai vapaa-aikaansa käyttäneet ihmiset ovat viime aikoina saaneet kokea suomalaista sanataituruutta. Yksi niistä ympyröistä tuttu päätti tempaista ja otti itsestään MV-kuvasarjan Facebookiin. MV ei tässä tarkoista mustavalkoista vaan MV-lehteä. Hän laittoi muovivadin päähänsä ja oli sitten vatipää. Hän kiskoi hammashoitolan ovenripaa, ja kuvateksti sanoi: mene hoitoon, suvakki!
Iltalehti teki tempauksesta jutun.

Minä aloin suunnitella kirjottuja huoneentauluja samalla otteella, samasta teemasta. Kuvitelkaa, miten hienon taidenäyttelyn niistä saisi! Kauniit, perinteiset ja huolellisesti kirjotut kirjaimet julistaisivat Suomi ensin -porukan ja muiden ihmisvihaajien sanomaa, lauseita, joita netin vihasivut pursuavat.
Suvakkih...a

Matupatja

Toivottavasti joku matu raiskaa sinut
Nee...in patukkaa odottaa
Erityisesti visualisoin huoneentaulua, jossa suomalainen sauna öyh(ött)ää savua lauantai-illassa, ja saunaa kehystää varsi- ja laakapistoin kirjottu teksti ”Saunan takana on tilaa”.

Taidenäyttelyn avajaisten kunniavieraita olisivat muun muassa ulkoministeri Timo Soini, joka on hellinyt entisessä puolueessaan vihapuhetta, sekä sisäministeri Paula Risikko, tuo peukalo-Paula, jonka intresseihin ei näydä mahtuvan väkivaltaisen hörhöporukan mielenosoituksen suitseminen.

Sairauslomaa sadepäivästä!

Tämä kesä on ankea. Lomakausi varsinkin. Säiden kannalta siis varsinkin. Syksyllä työpaikkojen kahvihuoneista onkin luvassa kovaäänistä valitusta. (Työn alkaessa ottakaa mukaan kuulosuojaimet.)
Virkaehtosopimuksia selaillaan ja lakipykäliä luetaan: kuka korvaa surkeat lomasäät, kun suomalaiset rahjustavat työpaikoilleen kalvakka naama vesisateen huuhtelemana, eikä käsivarsiinkan ole tullut yhtään rusketusraitoja rannekellosta.

Erään lääkärin mukaan suomalaiset ovat äityneet hakemaan sairauslomia huonojen säiden vuoksi.
- Sairauslomaa pyydetään pääsääntöisesti hyvin perustein – mutta ei aina. Minulta on vaadittu sairauslomatodistusta huonon sään takia pilaantuneen lomamielen vuoksi, kirjoitti liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukka Helsingin Sanomien kolumnissa.

No niin. Onhan se ymmärrettävää näillä leveysasteilla. Kesää on odotettu viime elokuusta lähtien. Mökkejä varattu ja veneitä hankittu. Ja sitten sataa ja myrskyää. Näin kesäihmisenä ajattelinkin laatia selkeän taulukon korvausvaatimusten ja sairauslomien tueksi.
Koko lomapäivän mittaisesta tihkusateesta saa yhden päivän sairauslomaa, jonka saa pitää ensimmäisenä aurinkoisena työpäivänä. Rankemmasta sateesta napsahtaa kaksi päivää, ja ukkosmyrskylle on omat kertoimensa, jotka tosin ovat niin monimutkaisia, että eivät mahdu näin pieneen tilaan. Se on pienellä tekstillä siinä lomakkeessa.

Tästä lomapäiväsateesta saa kyllä kaksi sairauslomapäivää. Pakko.

Raesade on siinä ja siinä, sillä se on kuitenkin erikoinen luonnonilmiö, jonka ihailu voi pikemminkin piristää kuin pilata lomapäivän. Sairauslomaa haettaessa ei myöskään kannata kertoa, että näki jossain vaiheessa sateenkaareen. Siinä näet tulee paljastaneeksi, että paistoihan se aurinko sittenkin hetkisen.

Lisäksi on otettava huomioon ns. Pekka Pouta -kerroin, Huutos-Matti
 -bonukset ja Kerttu Kotakorpi -lisä.  Jos he tulevat luvanneeksi auringonpaisteista viikonloppua, mutta sen sijaan tuleekin vettä kuin saavista, sairauslomapäivien määrä lisääntyy yhdellä.

Syksyn tullen Kikytunnit on syytä unohtaa, sillä tällaisen kesän jälkeen niistä tulee kapina.

Säiden pilaaman lomamielen vuoksi voi pyytää korvauksia ja sairauslomaa myös talvella. Onhan se ihan pirullista, jos olet varautunut hiihtämään ja laskettelemaan, mutta monot ja sukset jäävät käyttämättöminä suksiboksiin koska nollakeli ja tuhnea räntäsade.

Pakkopalautukset ovat epäinhimillisiä

Turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten tahti on kiihtynyt. Afganistanin pakolaisasioista vastaavat ministerit ovat vedonneet, että Eurooppa lopettaisi pakkopalautukset. He toteavat, että maa ei pysty huolehtimaan Euroopasta palautettavista. Maassa on nyt noin 1,8 miljoonaa maansisäistä pakolaista. Iran ja Pakistan ovat alkaneet käännyttää sinne paenneita.
Myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kehottaa lopettamaan pakkopalautukset.

Valtaosa Suomeen tulleista afgaaneista kuuluu vainottuun hazaravähemmistöön. Jo pelkästään hazarakansaan kuuluminen riittää tappamisen syyksi. Nuoret turvapaikanhakijat joutuvat Afganistaniin yksin, sillä suku ja perhe on Iranissa tai Pakistanissa. Miten 19-vuotias voi tulla toimeen maassa, jossa kaikki työpaikan löytämisestä lähtien toimii tutunkauppana? He joutuvat terroristien maalitauluiksi tai pakkovärväyksen kohteiksi.

Kabuliin pakolaisleirille vietiin myös lapsiperhe, jossa on 10 kuukauden ikäinen vauva. Se ei voi olla YK:n Lasten oikeuksien sopimuksen mukaista.

Moni palautettava on Maahanmuuttoviraston hutiloinnin uhri. Migri on käyttänyt heidän kohdallaan maatietoja vuosilta 2012–2015. Sen jälkeen Taleban ja noin 20 muuta terroristijärjestöä ovat vallanneet lisää alueita.
Myös tulkkaus on huonoa. Reilut 11 000 suomalaista vetosi 20.6., että Maahanmuuttovirasto korjaisi toimintatapojaan. Nyt on aika vastata tähän vetoomukseen ja säästää ihmishenkiä.

(Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoitukseni 10.7. Tekstiä oli hieman lyhennetty, tässä alkuperäinen.)

Afgaaniystävän piirtämässä kuvassa lapset odottavat, tulevatko
äiti ja isä kotiin torilta tai työstä. Terroristien hallitsemilla alueilla
mikään ei ole varmaa.

Sanahelinä

-Anteeksi, äiti, mutta minä poltan taas tupakan.
Juuri 19 täyttänyt poika käärii sätkää toisensa perään ja pahoittelee sitä Suomi-äidilleen.
- Tämä auttaa kun mua hermostuttaa
Poika on poissa tolaltaan, sillä hän pelkää käännytystä lähtömaahansa.
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Haluan lohduttaa häntä ja vyörytän esiin sen isoimman lohdun jonka siinä nyt tiedän – lainauksen Schindlerin lista -elokuvasta.
- Toisessa maailmansodassa ihmisiä otettiin vangiksi. Heidän piti tehdä paljon työtä ja moni kuoli. Joku heistä sanoi, että haluaa kuolla. Hänen kaveri sanoi: et voi kuolla, et voi tehdä itsemurhaa. Jos teet, et voi tietää, miten tämä kaikki päättyy.

Poika ei kuullut selitystäni, saati ymmärtänyt sitä. Hän toisti sanomansa konemaisesti
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Minä vaikenin. Se lohtu, jota olin luullut tyhmyyttäni luullut auttaviksi sanoiksi, murtui sanahelinäksi totuuden edessä.

Ja parempaan en pystynyt. Onneksi älysin edes vaieta.

Sanahelinää on nyt tässä maassa kuultu. Sanahelinällä on määritelty sotaa käyvät alueet turvallisiksi alueiksi, joihin vainottu vaoi palata.
Päättäjät puhuvat turvapaikanhakijoiden arvostavasta ja ihmisarvoisesta kohtelusta prosessin joka vaiheessa.
No, moni oikeusoppinut on huomauttanut Maahanmuuttoviraston käytäntöjen ongelmista, kuten huonoista tulkeista, jotka eivät pysty tuomaan ilmi turvapaikanhakijan varsinaista huolta ja turvan tarvetta. Laatu on työskentelyssä korvautunut määrällä, eikä yksilöllinen kohtelu toteudu.

Säilöönotoissa ja pakkopalautuksissa ihminen muuttuu logistiikkaongelmaksi, jonlla ei ole ihmisarvoa ja jota ei tarvitse kunnioittaa.

Päättäjät kertovat, kuinka palautettavasta turvapaikanhakijasta otetaan koppi, ja jokin paikallinen organisaatio tai viranomainen paikan päällä saattelee hänet säälliseen elämään.
Ja siellä se pakkopalautettu kuitenkin piileskelee uhkaaijian ja kiduttajiaan ja lähettää suomalaisille ystävilleen kaoottisia pelokkaita viestejä.

Sanahelinä tyynnyttää meistä ne, joiden on helpompi nukkua yönsä, kun saa uskoa, että kaikki tapahtuu laadukkaasti ja paragrafien mukaan.

Sanahelinä loukkaa meistä monia, jotka ovat nähneet, mitä tässä maassa nyt oikeasti tapahtuu.

Olisi, hyvät päättäjät, rehellistä tunnustaa, että ei kuulkaa kiinnosta yhtään, miten niille siellä lähtömaassa käy – millaisiin loukkoihin he joutuvat, kenen käsiin päätyvät, kuolevatko vai elävätkö. Kunhan tämä Suomi 100 -juhlasali vain saadaan tyhjennetyksi ei-toivotuista vieraista ja salin pariovet lukituiksi. Sitten pestään kädet ja aletaan juhla.

Sentään Suomi ensin.

Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.

Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.

Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.

Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.

Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.

Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?

Kevään voimalla

Takapihalla sattuu ja tapahtuu. Kielojen lehtitötteröt ovat ilmestyneet koivun juurelle. Sininen kukka – scilla? - on varmaankin karannut naapurin kukkapenkistä. Keltaiset kevätesikot kukkivat valtoimenaan. Voikukat näyttävät hyvinvoivilta; ajatellaan siitä positiivisesti - saan lehdistä ilmaiset salaattiherkut. Jostain on ilmestynyt ahomansikoita, jotka oikovat lehtiään tontin rajalla.

Takapihamme on villi ja kuriton, kaikilla muilla kasvu lienee ruodussa ja hallinnassa.

Onko tämä scilla?

Kasvun voima yllättää. Luonnon voima yllättää. En pysy vauhdissa mukana. Joka kevät kukat kukkivat aikaisemmin ja aikaisemmin. Motkotankin niille kuin teini-ikäiselle paljastaviin vaatteisiin pukeutuneelle tyttärelle, että älä kiirehdi, kyllä tuosta vielä kerkiit kaunistumaan.

Vaikuttaako luonto ihmisiin eri tavoin eri iässä? Jos tästä vielä enempi herkistyn, niin tulevina keväinä vedän kaihtimet ikkunaan enkä mene ulos kuin aurinkolasit silmillä.
(Arno Kotro sanoo tästä jotakin toimittaja Olga Ketosen haastatelussa.)

 

Varokaa vaan, voikukanlehdet. Vielä minä teidät syön.

Oma äitini (ikä 97 v) asuu nykyään kirkonkylässä pienessä vuokrayksiössä. Ikkunaan näkyy valkoinen varastorakennus, vastapäisen talon tiiliseinä ja katto. Luontoelementit ovat vähissä: mänty, taivas milloin sininen milloin pilviharmaa, tallaantunut nurmikko, vastapäisen talon katolla hyppivät harakat. Ulkomuistista äiti tietää, että ikkunan alla kasvaa vuorenkilpeä ja akileija.

Ajatuksissaan äiti liikkuu vanhassa kotitalossa, jossa tuli asuneeksi reilut 60 vuotta. Kun käyn hänen luonaan, hän kyselee kukista ja pensaista. Onko juhannusruusu kunnossa? Vieläkö tuvan ikkunan alla kasvaa se talvikki, joka ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä? Ja olikos se paimenmatara vai mikä se hörsykukka ojanvarressa? Kasvaako raparperi?
Talvella piti rauhoitella, että ei kuki, ei kasva, siellä on vielä metri lunta. Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti hän elää kevään tulon ja kukkien kasvun myötä.

Kielojen kevätrullat

 

Äänetön kevät. Se Rachel Carsonin kirja teki minuun lukiovuosina suuren vaikutuksen. Kirja kertoo ympäristötuhoista ja herätti ihmiset ympäristötietoisuuteen. Kaikkea Carsonkaan ei tiennyt, kuten sain äskettäin lukea. Hän suositteli esimerkiksi nikotiiniyhdisteitä DDT:n tilalle – jotka taas vaarantavat pölyttäjien ja sitä kautta myös ihmiskunnan hengen. 

Kirjan luettuani katsoin keväitä uudella tavalla. Olin Hyvin Ahdistunut Nuori. Levitin silmäni niin isoiksi kuin mahdollista, jotta saisin nauttia heleästä vihreydestä – kenpä tiesi, milloin se lysti loppuu.

Tänä keväänä olen yrittänyt vastustaa kevättä. Onneksi myös kevät itse on älynnyt jarrutella tuloaan. Pelkään enenevää valoa, kasvavia lehtiä ja silmiin käyvää vihreää. Se muistuttaa ajan kulusta ja surullisista asioista, joiden kohtaaminen on vääjäämättä edessä. Esimerkiksi sitä, että joudun hyvästelemään turvapaikanhakijaystäväni. Tasan ei mene nallekarkit. Minulla turvallinen elämä, heillä ei. Tämä kuolemaan karkotettava kurdimies ei ole tuttujani, mutta hänenkin kohtalonsa satuttaa. 

Paljon saa kevätvaloa tulvia, että saan itseni iloon kiskotuksi.