Universumi tarvitsee kumoa-komentoa

Huolestuneet tädit ja sedät ovat nyt niin mielensä pahoittaneet, kun nykylapset ja -nuoret ovat malttamattomia hökäleitä. Malttamattomuuden syykin on löydetty: puhelinten ja tablettien kosketusnäytöt.

Museoissa vierailevat lapset eivät malta odottaa näyttötaulujen kuvan vaihtumista (12 sekuntia) vaan yrittävät etusormellaan pyyhkäistä seuraavan kuvan esiin. Perinteisiä valokuviakin yrittävät kuulemma kuva-albumissa vaihtaa samalla menetelmällä. On nämä suku- ja kesälomakuvat niin nähty, vauva-aikojen noloista kuvista puhumattakaan.

Voin kertoa salaisuuden: keski-ikäinen täti huomaa sortuvansa samantapaiseen käytökseen. Kun sitä tekee päivät pitkät työtä tietokoneella ja oppii käyttämään cancelia eli kumoa edellinen toiminto -nappia, se siirtyy helposti myös live-elämään.

Kannat viikattuja lakanoita, ja jostain syystä pino leviää käsistäsi lattialle. Alat vilkuilla universumin suurta kumoa-toimintopainiketta – missä se on, miksei sitä löydy täältä kodinhoitohuoneesta?

Neulot kirjoneulelapasia, ja huomaat viisi kerrosta sitten tekemäsi virheen kuviossa. Kumoa, kumoa, kumoa. Ei kun.

Kahvinsuodatinpussi leviää keittiön lattialle. Kumoa. Ei pussi vaan toiminto.

Tuttava puhuu hermostuttavan hitaasti ja laveasti. Tarvitaan nopeuta-toimintoa.

Tuttava puhuu liian hiljaisella äänellä. Mielikuvissasi osoitat häntä television kaukosäätimellä ja painat volyyminappia.

Tuttava puhuu liian kovalla äänellä eikä osaa lopettaa selostustaan. Kaukosäädin käteen ja mute-toimintoa painamaan. Ai että olisi kätevä, tällä pelastettaisiin monta pitkää bussimatkaa ja tylsää palaveria.

Katumus on piste, tulevaisuus on viiva

"Laittakaa silmät kiinni ja ajatelkaa sellaista paikkaa, jossa te rauhoitutte. Olkaa aivan hiljaa seuraavat yhdeksän minuuttia ja keskittykää siihen paikkaan."
Anglikaanipappi Henry Morgan opastaa hiljaisuuteen ja läsnäoloon Kirkkopäivillä ja kirkon tiedottajien päivillä Kouvolassa. Laitan silmät kiinni ja siirryn lapsuuteni, puhaltelemaan saippuakuplia jokirannan laiturille. Kuplat osuvat vedenpintaan, pomppivat muutaman pompun ja sulautuvat yhdeksi virtauksen kanssa.

Ajatukset vaeltavat joenjuoksun mukana mutkittelevaa uomaa pitkin koskelle, jossa virtaus nopeutuu kiihkeäksi ja vaahtoisaksi kiireeksi. Pohjan leväkasvuston pitkä tukka huljuu veden myötä.
Istun suurelle rantakivelle ja tarkkailen vaahtokuplien ja kaarnanpalojen pyörteistä matkaa. Veden kohinaan alkaa sekaantua yksittäisiä ääniä. Dilp dilp dilp... vettä sataa? Kosken pisarat pärskyvät?
Ei, vaan Morgan annostelee meille Arvo Pärtin meditoivaa musiikkia.

Koskenrantakivi ja siihen kaivertunut ympyrä. Kuka kaiversi ja koska?
Kivelläkin on salaisuutensa.

#Nyttekisintoisin, #tätäkohti ja #tätätoivon. Sellaisilla tunnisteilla sai rakentaa somessa yhteisötaideteos Liinaa, joka sai lopullisen muotonsa kirkkopäivillä Kouvolassa. Yhteisötaiteilijat Ulla Remes ja Tero Annanolli kattoivat kauppakeskuksen aulaan pitkän pöydän ja pöydälle liinan. Ryhmä tulipalossa tuhkaksi palaneen kouvolalaiskoulun oppilaita oli piirtänyt liinaan kuvioita, mutta liinan tyhjät kohdat kutsuivat ohikulkijoita piirtämään tusseilla katumuksiaan ja unelmiaan. Ohjeet olivat yksinkertaiset: katumus piirretään pisteinä, toiveet ja eteenpäin pyrkiminen viivoina.
Yleisö tarttui haasteeseen, ja päivän mittaan liinaan ilmestyi pisteistä, pompuloista ja viivoista muodostuvia rantamaisemia, lintusia, perhosia ja abstrakteja kuvioita. Ulla Remes, Tero Annanolli ja opiskelijaryhmä saivat olla uniikin äärellä, kun piirtäjät kertoivat samalla, mitä piirrokset heille merkitsevät.

Liinaan ilmestyi erään opiskelijan piirtämä voikukka hahtuvineen.
Pisteitä ja hahtuvaviivoja, kasvua.

Silmäilin katumus- ja toivotekstejä, joita some - lähinnä Twitter - sekä Yle Kymenlaakson tarjoama nimettömyyteen perustuva keskustelufoorumi olivat tuottaneet. Katumuksen aiheita on siellä vielä luettavissa. Pikaisen ja epätieteellisen tilastoinnin perusteella voin päätellä, että katumuksen aiheita oli kirjattu enemmän kuin toiveita ja odotuksia. 
Ja se, mikä on takanamme, se mitä kadumme tai mikä on satuttanut, ei päästä meitä vapautumaan, jos pakenemme sen käsittelemistä, anteeksi antamista tai pyytämistä.
Eivätkä väärät valinnat silti meitä jätä, eikä katumus ole kertalaakista elämän muuttava juttu. Teemme vääriä valintoja harva se päivä, toivottavasti opimme niistä. Elämämme piirrokseen ilmestyy sekä katumuksen pompuloita että etenemisen viivoja, joka päivä.

Morganin ohjaamaa läsnäoloharjoitusta ja yhteisötaideteos Liinaa yhdisti mielessäni se, että ne kuljettivat minun ajatukseni menneeseen. On helpompi ajatella konkreettisia ajatuksia siitä, mikä on jo takana, elettynä. Se mikä meitä odottaa, on kuvailtavissa ja piirrettävissä hatarammin piirroin.
Jäin miettimään, miten paljon se mennyt on taakka. Pitäisikö edes yrittää kääntää katsetaan siihen, mitä on tulossa. Miten minä menneen jahnuaja ja tavarahamsteri sen osaan? Enhän pystynyt kuvittelemaan edes Morganin ohjaama yhdeksän hiljaisen minuutin aikana maastoa, johon tutustun ehkä ensi kesänä, enkä piipahtanut edes tämän päivän maastoon. Lapsuuteni jokivarteen oli mentävä. Ja Liinaan piirsin hehkeän rykelmän katumuksen pisteitä, mutta kynä pysähtyi, kun piti kuvitella, minne tulevaisuuteni viivat johtavat.

Kokemusten jälkeen jäin pohtimaan, onko minun laitettava ankaraksi ja tiedostetuksi tavoitteeksi: löydä turvapaikka polkusi varresta, tästä päivästä! Yritä edes, älä pakene menneeseen. Sellainen #tätäkohti minulle.