Hormonilla herätykseen

Sama hormoni, joka saa äidin kiintymään vastasyntyneeseen lapseensa, saattaa lisätä ihmisessä hengellisiä tuntemuksia ja vähentää ahdistusta ja pelkoa. Tutkimustulos julkistettiin Duken yliopistossa Yhdysvalloissa. Hengellisiä väristyksiä aiheuttava hormoni on oksitosiini, joka tunnetaan myös rakkaushormonina.

Duken yliopiston tutkimuksessa 83 miespuoliselle koehenkilölle annettiin joko oksitosiinia tai lumelääkettä. Hormonia saaneet kokivat hengellisyyden itselleen tärkeämmäksi ja tunsivat elämänsä mielekkäämmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin lumelääkettä saaneet.

No niin. Tämähän avaa ihan uusia ulottuvuuksia kirkon ja myös kirkon diakonian toimintaan. Jatkossa hengellisyyttä voi hoitaa määräaikaisrokotuksin. Kutsu rokotukseen singahtaa tekstarina kirkkoherranvirastosta pari viikkoa ennen edellisen rokotuksen vaikutuksen päättymisaikaa.

Näen sieluni silmillä diakonian vastaanoton hyllyn, joka on täynnä rokotepulloja. Aulassa asiakkaat odottavat hihat käärittyinä, ja vastaanotolla diakoniatyöntekijä tuikkaa käsivarteen oikean annostuksen kullekin asiakkaalle räätälöityä hengellisyyttä.

– Ja teidän kanssannehan oli puhetta, että laitetaan tätä vähän tömäkämpää karismaattisuutta.

– Just, sinun kanssasi kokeiltiin viime kerralla sitä uutta agnostikko ja viidesläisyys -yhdistelmää. Tuntuikos se hyvältä vai säädetäänkö annostusta?
– Olikos se körttiläisyyden aste oikea vai lisätäänkö ahdistusta?
– Ja teillä oli tilanne semmoinen, että perhesyistä haluatte kokeilla Hiljaisuuden ystävät -rokotetta? Kun te asutte siinä kerrostalossa ja naapurit valittivat ylistysveisuista?

Kuva: wikipedia

Pahinta avokonttorissa on hiljaisuus

Jos googlaat hakusanoilla "avokonttori terveys", saat pitkän listan avokonttorin aiheuttamia terveyshaittoja. Avokonttori nostaa verenpainetta, heikentää kuuloa, syö keskittymiskyvyn. Päivä avokonttorissa vastaa yhden promillen humalaa, eikä sen jälkeen autonrattiin ole asiaa – ei kun anteeksi, se olikin yön valvominen, joka vastaa humalatilaa. No mutta silti.

Avokonttorissa samoihin neliöihin kootaan ihmisiä, jotka eivät muuten olisi samassa huoneessa. Se on siis täysin vastoin luomisjärjestystä – lue vaikka Mooseksen ensimmäistä kirjaa, siellä ei mainita avokonttoria. Ääniavaruuskin on luonnoton. Sermin (jos sellainen on suotu) takana yksi työkaveri käy puhelimessa myyntineuvottelua. Osa aivolohkoistani on kuulolla ja yrittää arvailla, mitä se vastapuoli puhuu. Yksi kopsuttaa korkokengissä, ja kenkäfriikki minussa kuuntelee ääntä kateellisena. Ranskalaiset korot. Toisen sermin takana kilisee, se on Whats App, työkaverin lapsi kyselee taas, saako pakastimesta ottaa jäätelöä. Konttorin keskivaiheilta kuuluu hihitystä. Kissavideo menossa, luulen. Mikrotauko, niitähän ne käskevät pitää.

Yksi aivastelee, joku köhii. Joopa joo, flunssa-aalto sieltä ryömii vääjäämättä kohti.

Pahinta avokonttorissa on silti hiljaisuus. Ilmastointi humisee, ehkä lamppu särisee. Istut ja keskityt kirjoittamiseen ja on taivaallinen rauha. Sermin takaa kuuluu tasaista näppäimen napsutusta, ehkä niiskaisu. Nyt saa keskittyä!

Paitsi että ei saa. Koska olet tottunut yleishälyyn, hiljaisuus piinaa. Siinä sitä istut jännittyneenä kuin neulatyynyllä peläten seuraava työkaverin innostunutta hihkaisua tai keskustelun aloitusta. No, aloittakaa jo, ei tätä odotusta kestä.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)

Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.

Mene sinne mistä tulitkin - siis minne?

Suomi noudattaa epäinhimillisen kovaa linjaa turvapaikanhakijoita kohtaan.
Itse olen tavannut vapaaehtoisena erityisesti nuoria turvapaikanhakijoita ja -tarvitsijoita. He ovat nyt peloissaan ja epätoivoisia, eikä monella ole faktisesti paikkaa, minne mennä.
- En ole saanut moneen kuukauteen yhteyttä vanhempiini Bagdadissa. En tiedä heistä mitään. Migri sanoo: menee Bagdadiin, kertoo juuri 18 vuotta täyttänyt poika ja katsoo minua hätäisin silmin.
Enkä voi häntä auttaa.
Suomen käännytysprosentit irakilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla ovat murskaavat.

Moni afgaaninuori tuli Suomeen oleskeltuaan perheensä kanssa paperittomina pakolaisina Iranissa. Kun he saavat negatiivisen päätöksen, niin minne he menevät? Joillakin ei ole enää perheenjäseniä elossa, koska Taleban on heidät tappanut. Iraniin ei voi palata, koska heillä ei ole virallista lupaa olla siellä. Afganistanissa heillä ei ole enää ketään – minne he siis menevät? Millainen paluu heitä odottaa?

Suomesta turvapaikkaa hakevat muun muassa hazara-kansaan kuuluvat ihmiset. He ovat Afganistanissa syrjitty vähemmistö, joka on muille heimoille vapaata riistaa. Näin heidän kohteluaan kuvaa maassa lääkärinä työskennellyt Leena Kaartinen:
– Kaksi vuotta sitten, kun olin Afganistanissa, bussi oli pysäytetty maantien varrella. Kaikki matkustajat oli käsketty ulos bussista. Henkilöllisyystodistukseen joutuu laittamaan heimonsa. Kaikki, joilla oli hazaran paperit, murhattiin tienvarteen. Heitä oli 14. Muut matkustajat säästyivät. Tällaista tapahtuu hazara-väestön asuttaman alueen koko ajan, kertoo Lahdessa nyt eläkepäiviään viettävä Kaartinen.
Kaartinen huomauttaa, että maansisäinen pako on hazaroille mahdottomuus, sillä joskus hazara-nuorenkin pitäisi lähteä ns. turvalliselta kotiseudultaan esimerkiksi opiskelemaan tai tekemään työtä.

Vertaus on tylsä ja ehkä vähän väärä, mutta muistutan kuitenkin juutalaisvainoista. Heidän ahdinkoaan ei haluttu nähdä silloin, kun ehkä heidän hyväkseen olisi voitu toimia. Nyt länsimaiden valtionpäämiehet käyvät esittämässä anteeksipyyntöjä ja laskemassa kukkalaitteita juutalaisten muistomerkeille.

Olisiko nyt meidän hetkemme nähdä turvapaikanhakijoiden ahdinko ja toimia sen mukaisesti? Muistetaanko suomalaiset nykypäättäjät tulevaisuudessa valtiomiesteoista avuntarvitsijoiden hyväksi? Vai käyvätkö meidän valtionpäämiehemme laskemassa nolousseppeleitä ja esittämässä takautuvia anteeksipyyntöjä joskus puolen vuosisadan kuluttua?

Leena Kaartisen haastattelu hazara-kansan tilanteesta löytyy oheisesta linkistä. Hän on silminnäkijätodistaja.

http://yle.fi/uutiset/afganistanin_vainottu_vahemmisto_hakee_turvaa_suomesta__kaikki_joilla_oli_hazaran_paperit_murhattiin/9119508

No nyt ei ole yksinäistä

- Apu-aa! Apuu-aa!, huutaa iäkäs nainen kuuluvalla äänellä.
- Huutavan ääni erämaasta, toteaa pyörätuolissa eteenpäin rullaava mies.
- Apu-aa! Millon saan apua?
- Oo hiljaa siinä, edellä mainittu mies tuiskahtaa käreällä äänellä.
- Tuo mies kiroilee koko ajan, se sanoo, että hänen elämässään ei ole aihetta muuhun kuin kiroiluun, puheeseen puuttuu kolmas henkilö.
- Hei, sinä kun olet vieraana täällä: ei tarvitse huolestua, kyllä me autamme häntä. Emme vain ole vielä saaneet lääkitystä tasapainotetuksi, hoitaja sanoo minulle ja työntää apua huutavaa naista pyörätuolissa.

Joko arvaatte, missä olen? No terveyskeskuksen sillä osastolla, jossa hoidetaan elämän ehtoopuolelle ehtineitä. Olen tapaamassa yhtä heistä. Hän on päätynyt vuodeosastolle kuperkeikkansa jälkeen, nökötettyään muutaman öisen tunnin naamallaan yksiönsä lattialla ja könyttyään siitä aamupuuron keittoon. Ikäihminen kertoo osin uskottavaakin tarinaa öisestä kaatumisestaan, ja myöntelen käännekohdissa. Niin. Niin. Ai että. Ääneni käy kireämmäksi, kun ikäihminen myöntää, ettei ehkä saattanut painaa sitä turvapuhelimen nappia.
- Kun niillä on saattanut olla kiire jonkun enemmän apua tarvitsevan kanssa niin joudinhan minä siinä oottamaan.
- Voi elämä. Kun sinä maksat siitä turvapuhelimesta montakymmentä euroa kuussa. Ja se on sitä varten, että soitat, kun kaadut.
Keskustelukumppanin suupielessä väreilee, taitaa olla  tulossa jotain napakkaa. Lopetan inttämisen. Tästä saisi kyllä hyvänkin periaatteellisen mittelön, mutta kokemus on opettanut, että se olisi turhaa.

Viikonloppu vuodeosastolla näyttää tehneen ikäihmiselle hyvää. Yksinäinen yksiö on vaihtunut hetkellisesti eloisaan huiskeeseen, kun lääkäri sanoo tätä, hoitaja puhuu tuota ja huonomuistinen huonekaveri höpäjää niitä näitä. Ihan posket punehtuvat ja pyöristyvät sosiaalisuuden tiimellyksessä.

Vaan minun on lähdettävä. Heipatellaan. Kuljen hoitajien huoneen ohi. Ovat siirtäneet pyörätuolissa apu-aa huutaneen naisen toimistoonsa. Toinen hoitajista yrittää pärjätä tietokoneohjelman kanssa, toinen silittää ohutihoista kättä. Nainen laulaa tummalla äänellä:
- Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä.
Nainen keskeyttää laulun: eikö ne tykkää, anteeksi kun häirihen.
- Ei kun jatka vaan, kauniisti laulat, sanoo hoitaja, ja minäkin nyökkään.
- Kaikki on turhuutta auringon alla, kukkaset niityn vie tuoni ja halla, nainen jatkaa.

Menen ulos kostein silmin. Joku on kirjoittanut vastapäisen kaupan seinään: Muista hymyillä.

Syysahdistujan pikaopas

Minulla on kaksi vuodenaikaa. Ne ovat kesä ja ei-kesä. Tai neljä vuodenaikaa. Ne ovat kesä, kesästä luopuminen, kauimpana kesästä ja kesän odottaminen.

Niin että ihan turha tulla selittämään, kuinka kaunis ja raikas vuodenaika syksy on. Minä otan kaiken irti syksystä omalla tavallani, ja minulla on oikeus siihen. Synkistelemällä. Ohessa opastusta sille, joka haluaa synkistellä tehokkaasti.

Tuijota aamukahvilla puoli seitsemän maissa keittiön ikkunasta mustuuteen. Katulamppu yrittää parhaansa, eikä se ole paljon. Jotta et myöhästy sesongista, pimeyttä kannattaa alkaa pelätä  heinäkuussa.

Vertaa syksyä ihmisen elämään. Puiden lehdet kellastuvat vääjäämättömästi kuin vanhenevan ihmisen hiukset harmaantuvat. Yhtä luopumista tämä elämä. Muista ajatella oman kehon rupsahtamista ja kuolemaa aina, kun siihen tarjoutuu pieninkin mahdollisuus.

Koivun lehti leijuu tuulen mukana maahan. Muista, että oikeasti se ei ole hauskaa. Kyseessä on sen raukan ensimmäinen ja viimeinen lento. Pahaa-aavistamaton lehtiparka nautiskelee ja luulee oppineensa lentämään. Maahan jää ja maassa pysyy. Hetken aikaa se siinä taistelee, ja sitten siitä ei ole lehtiruotiakaan jäljellä.

Kun puun oksassa kimaltelee sadepisaroita, muista, että ne eivät  ole sadepisaroita. Ne ovat syksyn kyyneleitä. Tai puun itkua.

Pysähdy tuijottamaan punaisena hehkuvan aroniapensaan lehtiä tai villiviiniköynnöksiä. Älä nauti vaan keskity ajattelemaan, että kahden viikon päästä siinä on pelkkä rujo ranka, jonka värihehku on tipotiessään. Sama pätee vaahteranlehtiin. Latvus on kohta tyhjä. Ja koivujakin palelee, kun ne riisuuntuvat lehdistä ja jäävät pohjoistuuleen värjöttelemään. Hrrrr. Ajattele pohjoistuulta. Sekä luoteis- ja koillis-.

Lämpiminä syksyinä jotkin kukat erehtyvät kukkimaan toisenkin kerran. Tienpientareilla voit nähdä myöhäisen voikukan, kalenterista horjahtaneen juhannuskukan, ääritapauksessa jopa kukkivan mansikan. Älä iloitse niistä, oikea tunne on sääli. Ettepä tekään ehtineet oikeaan sesonkiin, yöpakkaset tulevat ja nujertavat. Ai mutta tuoltahan löytyi vielä yksi ahomansikka, syyskuussa. Älä myönnä, että se on hyvää. Siinä on myöhäsyksyn katkera sivumaku.

Ai mutta kylläpä työhuoneen ikkunasta näkyy kauniita punaisia vaahteroita. Ja tuo sateenkaari! Ihanaa. Ei ku..