Ne vievät meidät - they will deport us!

Ne vievät meidät - they will deport us!
Kolmen turvapaikanhakijan parahdus Facebookviestissä saa höysteekseen vuolasta kyynelvirtaa itkevän hymiön. Turvapaikanhakijat odottavat säilössä pakkopalautusta Irakiin, jossa heidän tulevaisuudennäkymänsä ovat synkät.

Maahanmuuttovirasto kyllä todeksi myöntää, että turvapaikanhakijat ovat lähteneet kotimaastaan vaaraa ja kuolemaa pakoon. Kyllä kyllä. Mutta päätöksessään maahanmuuttovirasto piirtää ruusuista ei-yhtään-tästä-maailmasta kuvaa siitä, kuinka palautettavat turvapaikanhakijat voivat asettautua suureen Irakin maahan, vaihtaa ammattia, piiloutua tappajiltaan.

Ja sitäpaitsi, oikeastaan:
”Pelkosi ei siten ole objektiivisesti perusteltua. Tappouhkaus voi sinänsä olla laadultaan ulkomaalaislain 87 a §:ssä tarkoitettu vainoksi katsottava teko. Lopetettuasi työsi ja muutettuasi toiselle alueelle tappouhkauksen jälkeen et ole enää saanut uusia uhkauksia tai kokenut muitakaan oikeudenloukkauksia. Näin ollen yksittäistä tappouhkausta ei voida toistuvuudeltaan vainoksi katsottavana tekona. Auton polttamista omaisuuteen kohdistuvana tekona ei luonteeltaan voida pitää sinuun kohdistuneena vainoksi katsottavana tekona.”

Yhtä ruusuista kuvaa maahanmuuttovirasto maalaa myös Talebanien nimeltä mainitsemille turvapaikanhakijoille: nuori mies, menet Afganistaniin, muutat muuanne, et kotiseudullesi, vaihdat ammattia, eivät ne sinua sitten tapa. (Talebanien kanssahan voikin tunnetusti käydä pitkiä neuvotteluja sovinnosta. Sellainen sori sori -anteeksipyyntö on kuulemma tehokas.)

Ja entäs se poika, jonka isä on poliittisesti aktiivinen, ja jonka perheeseen varoitukseksi hyökättiin ja jonka perheenjäsenet sokaistiin?
Onneksi maahanmuuttovirasto näkee: vastaava hyökkäys ei uhkaa sinua, joten voit palata kotimaahasi.

Elämme pelottavia aikoja. Valheellinen logiikka ja suoranaiset valheet, joihin nojaten suomalaiset viranomaiset lähettävät turvapaikanhakijoita varmaan kuolemaan, syö lainkuuliaisuutta. Päättäjät, viranomaiset – oletteko ajatelleet sitä? Julmuudella ja korvattomuudella on kerrannaisvaikutuksensa laajemmin yhteiskunnasa: jos turvapaikanhakijaa voi kohdella noin, jos irakilaisen, afganistanilaisen jne ihmishenki ei ole arvokas, niin miksi suomalaisen henki on?

Jos viitsisimme ottaa selkoa, millaisilla perusteilla turvapaikanhakija käännytetään kuolemaan, alkaisimme pelätä. Jonain päivänä sama kylmyys voi kohdata minua, silloin kun olen avuton ja toivon saavani ihmisen kohtelun.

Ne vievät meidät! Ne jyrää meitin!

Perusteellisempaa tietoa absurdeista päätöksistä voit lukea osoitteesta
Migrileaks.

Tervetuloa, turvapaikanhakija.
Istu kaikin mokomin ja nauti
vieraanvaraisuudesta.

Tähti tähdistä kirkkain - loista nyt meillekin

Loppiaiseen ajoittuu kertomus kolmesta itämaan tietäjästä, jotka lähtivät kirkkaan valoilmiön perässä vaivalloiselle matkalle. Mikä se valoilmiö oli, siitä on olemassa monta teoriaa.
Ja ketä ne tietäjät olivat – siitäkin on monenlaista puhetta ilmassa. Kuninkaita? Jotain astrologiaa ja astronomiaa yhdisteleviä aikansa tiedemiehiä?

Ihan sama mikä se tähti oli. Ihan sama, ketä ne tietäjät olivat. En sotkeudu selityksiin, tietoon enkä tiedon puutteeseen. Matteuksen Syyriassa kirjaama kertomus tähden perässä kulkeneista tietäjistä on ollut minulle aina tärkeä. 
Että ihmiset saattoivatkin sanoa: katso tähteä, nyt pitää lähteä. Että heillä oli rohkeus ottaa ensimmäinen askel, jatkaa vaivalloista matkaa, vaikka taivas varmasti olikin välillä pilvessä, niin että siellä ei loistanut yhtäkään tähteä: taivaan kannen yli riekalehtavat pilvet kätkivät suunnan, piilottivat valon.

Voi miten minä kaipaankaan sitä tähteä, joka näyttäisi suunnan: mene tuonne, mene vaikka pelottaa. Tee niitä tekoja, jotka johtavat perille, oikeaan päämäärään.
Joka valaisisi tien: kävele tästä, älä kompastu, ja jos kompastutkin, nouse.
Voi tähti, voi tähti. Nyt sinun valoasi tarvitaan, kun tarvomme taas sumussa, taivaalla on synkät pilvet, ja moraalinen kompassimme on kadoksissa.

Minunkin kaipauksestani kertoo Vexi Salmen Tähti tähdistä kirkkain -laulu. Jos lapsen vahvan uskon vielä löytäisi, niin joulun tähti loistais vieläkin...
Samaa kaipausta soi myös Koska valaissee kointähtönen -virsi. Koska päättyy matka yöllinen - on yhä hämärää.
Niin hämärää. Mutta valoa vaikken näekään, sen tiedän loistavan.

Loppiaisena minun on pakko kuunnella Kolmen kuninkaan marssi, monta kertaa peräkkäin. Sen sävelkulussa on jotain, joka nostaa kyynelet silmiin. Näin sen laulaa Anna Erikson.

Muutama huikea versio laulusta löytyy myös ranskankieliseltä alueelta. Monessa katolisessa maassa joululahjat annetaankin loppiaisena, itämaan tietäjien muistumana.
Katso tämä - eiköhän aleta puuhata tällaista kolmen kuninkaan näytelmää ensi jouluksi Jyväskylään. Kompassillahan meillä jo on se tähti.

Kolmen kuninkaan - ei kun tietäjän - kamelit yön levossa. Pipariversio.

Perimätieto kertoo kolmesta tietäjästä. Heitä saattoi sittenkin olla täysi tusina, kuten kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko N. Martikainen uskoo.
Tietäjät tulivat kyllä kolmena kulkueena, mutta heitä oli 12. Ainoastaan kulkueiden päämiehet ovat jääneet elämään taiteessa. Heitä pidetään läntisessä perinteessä kuninkaina. Martikainen uskoo, että he eivät olleet kuninkaita vaan persialaisia ruhtinaita.
Suosittelen lukemaan kiintoisan artikkelin tästä linkistä.

Yksi legenda tukeutuu perimätietoon kolmesta tietäjästä, mutta lisää siihen neljännen, joka myöhästyi pahasti lähdöstä, joutui luopumaan lahjoiksi varaamistaan aarteista, koska halusi pelastaa ahdinkoon joutuneita ihmisiä, ja työskenteli suolakaivoksissa. Hän saapui parahiksi perille, kun Joulun Lapsi oli varttunut Pitkäperjantain Mieheksi, joka kantoi ristiäään Jerusalemissa.

Kun kaikki muuttui kertaheitolla - ei ku

Uusi vuosi, uudet numerot. Vuoden vaihtumiseen liittyy kaksi uskomusta, jotka riemastuttavat minua. Vanha kansa sanoo, että jos uudenvuoden yönä näkyy paljon tähtiä taivaalla, on tulossa hyvä marjavuosi. Seurasin rakettien räiskymistä tuulisella rannalla ja tähyilin samalla tähtiä – ja näkyihän niitä, pilvettömällä taivaalla. Poimuri ja marjasangot eivät  jää toimettomina naulaan tänäkään vuonna.
Toinen vinha uskomus sanoo, että muistutat koko vuoden sitä eläintä, jonka näet ensimmäisenä vuoden ensimmäisenä päivänä. No niin, kissa teitä tervehtää. (Tuliko yllätyksenä?)

Vuoden vaihtuminen houkuttelee näkemään numeroiden vaihtumisessa jonkinlaisen käännekohdan. Teininä kirjasin pellavakantiseen päiväkirjaan toiveita tulevalle vuodelle ja vähän lupauksentapaistakin. (Anne Frank – älä pelkää. Päiväkirjasi uniikki maine ei ole uhattuna. Vaikka kyllähän sinäkin kirjoitit välillä jotain poikaystävistä.)
Uuden vuoden alkaessa teemme listoja ja lupauksia lisääntyvistä liikuntaharrastuksista. Kymmenen kyykkäystä ekana päivänä, 20 seuraavana… onneksi kukaan ei jaksane vuoden viimeiseen päivään asti.
Minä valitettavasti istuin bussin penkille yhtä painavana kuin ennenkin. Elämänkokemus saa olettamaan, että asiaan ei tule suurempaa muutosta.
Ymmärrän varsin hyvin aamuisen Hesarin Lasse ja Leevi -sarjakuvan pikkupoikaa, jolle vuoden vaihtuminen tuli pienoisena pettymyksenä. Tulevaisuus tuli, mutta ei tarpeeksi toisennäköisenä. Ei näy robottiautoja, ei ole perustettu siirtokuntaa kuuhun.
(Ei näy ratkaisua pakolaiskriisiin. Ei ole onnistuttu tunkemaan riidanhaastajia rakettiin ja ampumaan niitä avaruuteen tappelemaan keskenään. Toim. huom.)

Elopainoa enemmän huolestuttaa se, että vuoden ensimmäisen työmatkan aikana ajatukseni olivat yhtä huolestuneita kuin viime vuonna. Facebookissa eräs ystävä muistutti, että vuodenvaihde ei tosiaankaan ole mikään maaginen käännekohta. Kun esimerkiksi ihmisoikeuskysymykset olivat viime vuonna menossa huonommalle tolalle, vuosiluvun viimeisen numeron vaihtuminen ei käännä kehityksen suuntaa – vaikka miten juhlisimme isänmaamme #Suomi100 –vuotisuutta. Jos ihmisoikeuksien kaventuminen ja huonommassa asemassa olevien lajikumppanien (ja eläintenkin) tilanne huolettaa, työtä asioiden parantamiseksi tai edes huonon kehityksen hidastamiseksi on jatkettava, niin että juhlavuosi saisi siltä osin katetta.

Lupauksia?
1. Jatkan elämässäni kaikkea hyvää. Kuten afgaaniruoan syömistä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
2. Tulin epähuomiossa liittyneeksi Facebookissa ryhmään, jossa luvattiin lukea Raamattu läpi vuoden sisällä. Toivottavasti ryhmäpaine auttaa.

Se vähän tylympi jouluposti lennättää kuolemaan

Posti on tuonut mieltä ilahduttavia joulukortteja. Valitettavasti moni ystäväni on saanut paljon huonompaa postia. Vastaanottokeskuksissa ja alaikäisten ryhmäkodeissa Suomeen kotoutumista ja suomea vuoden ajan opiskelleet nuoret ovat saaneet tylyn viestin: mene takaisin Afganistaniin.

Olen toiminut heidän parissaan vapaaehtoisena ystävänä, oppinut tuntemaan heidän elämäntarinaansa, kuullut heidän pelkojaan ja toiveitaan, nähnyt heidän toiveikkuuttaan, ponnekkuuttaan – ja tänäistä murhettaan, kun Suomi haluaa lähettää heidät Afganistaniin kuolemaan. Moni heistä ei tiedä, minne siellä Afganistanissa mennä, sillä heidän sukunsa ja perheensä työskentelee paperittomina Iranissa tai Pakistanissa – he itse ovat asuneet Afganistanin väkivaltaisilla seuduilla viimeksi ehkä viisivuotiaina.
Afganistanissa heitä odottaa työttömyys ja rahattomuus – ehkä Talebanien uhka, ehkä terroristijärjestön pakkovärväys. Amnestyn vuosiraportti viime keväältä kertoo, että Afganistanissa on jo nyt toista miljoonaa maan sisäistä pakolaista eläimellisissä oloissa.

Nuorten ahdistus ja pelko on käsinkoskelteltavaa. Yksi kertoo, että hänen vanhempansa ovat kuolleet, väkivaltainen asemiesten ryhmä on hyökännyt kotikylään, sitonut hänet käsistä ja jaloista ja uhannut aseella. Sitten asemiehet raiskasivat hänen isotsiskonsa.

Kaiken tämän jälkeen hänelle sanotaan: voit palata turvallisesti Afganistaniin.
Toinen nuori on saanut henkilökohtaisia tappouhkauksia Talebaneilta. Hazaraheimoon kuuluva nuori saa kuitenkin kuulla, että häneen ei kohdistu uhkaa Afganistanissa.

Linkissä lääkäri Leena Kaartinen kertoo siitä, kuinka hazarat komennetaan bussista ulos ja ammutaan – vain koska ovat hazaroita.

Vuosi sitten kun turvapaikanhakijat tulivat Suomeen, ajattelin, että me selviämme tästä moraalisina ihmisinä. Nyt luottamukseni on romahtanut. Suomi voi kohdella avuttomia kuolemanvaarassa olevia ihmisiä nimettömänä massana, teuraskarjana.

Se on pelottavaa jo sinänsä, mutta se on pelottavaa myös siksi, että sama kylmyys voi koska tahansa kohdistua kehen tahansa Suomen kansalaiseen – tauti leviää. Emme voi luottaa siihen, että ihmisoikeuksia kunnioitetaan kenenkään apua tarvitsevan kohdalla Kuka meistä voi olla turvassa tällaisessa asenneilmastossa?

Suomen viranomainen saattaa sanoa, että hazaroiden ihmisoikeustilanne on parantunut. Ihmisoikeusjärjestöt todistavat toisin. Kuten Human Rights Watch.

Millaisin silmälasein suomalainen viranomainen katsoo Afganistania? Miten meidän moraalimme tämän kestää? Miten meitä arvioidaan muutaman vuosikymmen kuluttua, kun me lähetämme ihmisiä kuolemaan, tietäen mikä heitä odottaa.
Tekisi mieleni kirjoittaa enemmän kristityn etiikasta, mutta en halua taklata ihmisiä Jeesuksella. Siksi viittaan siihen vain tällä yhdellä lauseella.

Rakkaudelle töitä

Rakkaudella on pitänyt viime aikoina kiirettä.
Rakkaus on käärinyt hihat ja jakanut leipää, riisiä ja piparkakkuja.
Se on seisonut Pelastusarmeijan joulupadan vierellä kauppakeskuksessa.
Rakkaus pakkaa jouluaattona ruoka-apua kauppojen lahjoituksista.

Rakkaudella on tarkka näkö.
Rakkaus tietää mitä tehdä, kun on hätä.
Se osaa toimia kysymättäkin, mutta se osaa tehdä myös oikeat kysymykset.

Rakkaus puhuu totta, kun ympärillä valehdellaan.
Se näkee osattomuuden ja köyhyyden taakse. Rakkaus tietää, että työttömyys ei ole ”oma vika”.

Rakkaus sanoo, että on ihan ok, jos lapsiperheen joulupukki puhuu suomea dariksi murtaen.
Rakkaus on istunut vastaanottokeskuksen asukkaiden huoneissa ja syönyt riisiä ja kanaa pehmeällä matolla istuen.
Rakkaus on laittanut ruokaa vastaanottokeskuksen ahtaassa keittiössä ja tarjonnut ruokaa suomalaisille ystäville.
Rakkaus on leiponut afgaanileipää vastaanottokeskuksen keittiössä ja tuikannut lämpimän leivän suomalaisille ystäville.

Rakkaus sanoo: haluan oppia teidän kulttuurin

 

Rakkaus on iloinnut jokaisesta oleskeluluvasta.

Se on itkenyt kielteisen päätöksen saaneen kanssa.

Rakkaus ei valehtele. Se etsii totuutta.
Rakkaus uskaltaa korottaa äänensä, kun valtaapitävät vääristävät kuvaamme maailmasta.

http://www.kytkin.fi/kirkko-ei-voi-hyvaksya-paperittomien-kriminalisoimista-ja-valvontayhteiskunnan-syntya/

http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/12/22/kavipa-helposti/

Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.