Kinaattivelli ja muuta arkiruokaa

Kesän toista lipstikkakeittoa keittäessäni totesin vaatimattomasti, että onhan tämä ihan hyvä sillointällöin-ruoka. No siitäpä tuli mieleen keksiä ruokalajien nimiä, jotka kertovat enemmän sulLioisista ruokahetkistä kuin ruoan aineksista. Näitä ei löydy grillien eikä lounasravintoloiden ruokalistoilta. Ainakaan vielä.

Kadelmakiisselin ainekset odottamassa.

Kadelmakiisseli. Miksi naapurin  ruokavieraat nauravat enemmän kuin meidän?

Kinaattivelli. Ruokaseura saa ruoan kuin ruoan kuulemma maistumaan paremmalta, mutta joskus lautaset tyhjenevät vähemmän sopuisissa merkeissä.

Oliivi-tomaattirasta. Kun perheen pitkätukka unohti leivontamyssyn sittenkin keittiön alakaappiin.

Sitä saa mitä tulee -paistos. Jääkaapin jämistä kotiinpaluun ja jalkapalloharjoituksiin lähdön välillä valmistettu pikainen pelastus. Sukua Arvaa mitä -keitolle.

Déjà vu. Vielä torstaiksikin elvytetty sunnuntainen juhla-ateria.

Ethän tee tätä enää ikinä -vuoka. Kun perheen pikkuväki ei arvosta äidin kulinaarisia aherruksia, joihin sentään tuhraantui valtaosa sunnuntaista. Meillä tuppaa olemaan tätä usein.

Nyhtöriisipuuro. No, aina sitä ei muista laittaa kattilaa hitaalle levylle. Aina ei myöskään ole aikaa pysähtyä hämmentämään. Parin sentin pohjaan palanut riisi-ja maitokerros sen todistaa.

Grillit puurossa. Kuka täällä on viimeksi grillannut ja mitä? 

Tätä syödään vielä huomennakin -muhennos. Kun kotikokki sekoitti desilitrat ja litrat.

Ohisoppa. Aina ei ole kalaonnea ihmisellä.

Eikä sitten tarvitse kuvitella, että olisin jotenkin  huono ruoanlaittaja. Puolisokin toteaa usein ja painokkaasti, että kyllä sinä taas sopan keitit.

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.




Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.

Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.
Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?

Yksin

Tilastot kertovat, että Suomessa on noin miljoona yksin asuvaa ihmistä. Noin 5,5 miljoonan kokoisesta populaatiosta se on aika paljon. Aiheesta kirjoitti  muun muassa Helsingin Sanomat.
- Yksin asuvat ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä pienituloisempia. Ainoastaan yksinhuoltajilla tulot riittävät elinkustannuksiin huonommin kuin yksin asuvilla. Enemmistö yksin asuvista tulee kuitenkin tuloillaan hyvin toimeen, kertoo jutun faktalaatikko.

Yksin asutaan monista syistä. Opiskelijat muuttavat lapsuudenkodista valmiiten ruokapatojen äärestä itsenäistymään ja omia pasta- ja tonnikalaruokiaan syömään.
Avioerot tuottavat yksin asumista. Leskeytyvät elävät yksin. Ikääntyvät elävät pääsääntöisesti yksin.

Näetkö kuvassa sydämen? Ovatko kivet yksinäisiä?

Kerroin trendistä - ja tilastoista - nuorille turvapaikanhakijoille, joiden kanssa olen käynyt puhumassa suomea. Eniten kieltä oppineet pukivat ajatuksiaan sanoiksi.
- Miksi asuvat yksin? Afganistanissa ollaan perheessä iloinen.
Jaa-a. Me nyt vaan ollaan sellaisia. Tykkäämme pitää ihmisiä vähintään käsivarren mitan etäisyydellä. (Ellemme sitten likistä omaa kumppania siihen vankilaan, jonka olemme hänelle varanneet: sinun pitää ajatella niin kuin minä sanon. Ja sekään asenne ei yhtään vähennä yksinäisyyttä, ei sitten yhtään. Ehkä silläkin tavalla yriteään epätoivoisesti hoitaa yksinäisyyttä.)

Yksinäisyydestä on moneksi. Joillekin yksinäisyys on vankila, elämäntilanne, jota ei ole itse valittu. Esimerkiksi Helsinki Missio muistuttaa, että yksinäisyys tappaa. Varsinkin ikäihmiset joutuvat istumaan päivä- hyvä ettei viikkokaupalla ikkunasta ulos tuijottaen: josko sieltä piipahtaisi joku muukin kuin ruoan tuoja, joka jättää valmiin annoksen pöydälle ja pyrähtää saman tien seuraavaa ikäihmistä "kohtaamaan". 
Itse ehdin testata ei-valittua yksinäisyyttä siinä kolmenkympin molemmin puolin. Ikäläiseni olivat perheellisiä, ja kaikki heidän ajatuksensa ja menonsa kytkeytyivät perheeseen. Viikonlopun ruokaostoksilla  häpesin omaa nuivaa kärryäni, kun perheellisten ostoskärryt täyttyivät kaikesta siitä, mikä lupasi mukavaa yhdessäoloa, grillaamista, retkeilyä... Joskus oli pakko turvautua perinteiseen arvonkieltoon: kyllä nuokin joskus riitelevät, väsyvät, toivovat omaa rauhaa.

Ja nuo ryökäleen rakkauslukotkin vielä. Parisuhde rulettaa - pah!

Hurjinta on se, että jo moni lapsi kokee musertavaa yksinäisyyttä. Kun ei ole ketään. Yksinäisyys määrittää joka viidennen lapsen elämää, kertoo tutkimus.
- Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.

Yksinäisyydellä on myös toisenlaiset kasvot: saan päättää omista menemisistäni neuvottelematta kenenkään kanssa. Saan aloittaa lauantaiaamuni ilman kähjäämistä siitä, mitä viikonloppuna tehdään. Saan maalata olohuoneen seinään vaikka vihreitä pilkkuja, eikä kukaan motkota tyylin puutteesta.
Luulenpa, että kovin moni nykysuomalainen ei hirveästi kaipaa suurperheaikoja -  että saman katon alla asuu vanhempia, isovanhempia, aikamiespoikia ja -tyttöjä, tätejä, setiä enoja. En minä ainakaan. Perinteiset anoppi-miniä -asetelmat eivät houkuta.
Ja ennen kuin suljen silmät ja, otan nenästä kiinni ja hyppään ihannoimaan vanhoja hyviä aikoja. muistan muutama kesä sitten lukemiani kansanrunoja, joissa opastettiin häihin valmistautuvaa nuorta naista.
"Niin neiti ison ko’issa, Kun kuningas linnassansa;
Niin miniä miehelässä, Kun vanki Wenäehellä."

Tuskin haluaisin aikamatkalle sinne Ennenvanhaan. Yksinäisyysriskistä huolimatta.

Älä sano näitä sanoja lomalla

Kesäkuun ensimmäinen viikko ja kesäloma. Vähän riskaabeli yhdistelmä täällä päin maailmaa. Varsinkin kun matka suuntautuu hulluna pohjoiseen.
Lomamatka opetti, mitä lomalla ei kannata sanoa.

"Pikkuisen on kylmää, mutta onneksi sentään aurinko paistaa tunturin lappeeseen eikä tuule kovin paljoa."
(Makaan maassa, koska yritän kuvata kurjenkanervaa. Löytyi.)

"Siis pohjoisesta puhaltaa, mutta onneksi ei sentään sada."
(Pykeija, se Jäämeren puolimmaisempi ranta.)

"No nyt se sade sitten alkoi, mutta onneksi se on kuitenkin vettä eikä lunta."
(Neidenin kirkolla, sade muodostaa ihmeellisen kuvion tuulilasiin.)

Ihan sanaton. Aura-auto tuli vastaan perjantaina 10. päivä kesäkuuta Lemmenjoen tiellä ja pärskäytti juhlallisen lumiloskan tuulilasiin. Ei valitettavasti saatu videolle.

Viimeinen kommenti säästettiin kotipihaan.
"Onneksi sentään auto ei hajonnut esimerkiksi siellä Norjassa Suomen päälaen yläpuolen kuumaisemassa."

Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Puutkin nukkuvat - ja jotkut niistä tanssivat

Twitteristä pisti silmään pieni tiedeuutinen, jonka mukaan puutkin nukkuvat. Tai lähinnä nuokkuvat.
- Koko puu nuokahtaa yön aikana. Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Koivikko alkaa heräillä. Hohhoijaa. Ei jaksa.

 













No jopas, ajattelin. Ketähän tuo nyt voi kiinnostaa. (Paitsi minua, joka olen parantumaton pienten ja ei-tärkeiden uutisten bongaaja.) Yllättäen uutinen nousi esille monen tutun Facebookin ja Twitterin uutisvirrassa. Moni löysi sisäisen puunsa kohdasta ”aamulla puut palautuvat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa”. Ehkä se lohduttaa hitaisiin aamuihin taipuvaisia ihmisiä.
Minä löysin sisäisen kontrollifriikkini, kun näin jo itseni taputtelemassa takapihan koivunrunkoja kuin taannoin perheen teinejä: Herätyys! Kuka se vielä nukkuu! Aurinko on jo ylhäällä! Hopi hopi ja yhteyttämään siitä. (Teinit eivät enää ole teinejä eivätkä asu kotona, joten minulla on nyt aikaa suunnata koko tarmoni puihin. Ne eivät edes pääse karkuun.)

Aloin miettiä omaa suhdettani puihin. Pari viikonloppua sitten kävin sukuni syntysijoilla ja näin isäni isän istuttamat lehtikuuset pihatien alussa. Pihaa ja taloa ei enää ole, mutta komeat kuuset muistuttavat oppimattoman mutta sydämen sivistystä hankkineen kansanmiehen kauneudenkaipuusta. Saisikohan sieltä pienen taimen omalle tontille?

 

Ukkiani en ole nähnyt, hänen istuttamansa lehtikuuset ovat tässä.

 
Viime keväänä pidättelin kyyneleitä, kun huomasin, miten pahoin jänikset olivat runnelleet vajaan metrin mittaista tammen alkua takapihallamme. Onneksi itku muuttui iloksi, kun tammi kesän mittaan vain pörhistyi käsittelystä.

Lapsena ajattelin, että havupuut ovat poikia ja lehtipuut tyttöjä. Pikkutytön päässä oli jostain syytä päässyt sikiämään rooliajattelu, jonka mukaan jyhkeät ja piikkiset puut ovat miehekkäitä, kun taas leppeästi havisevat ja oksiaan tuulessa keinuttelevat lehtipuut ovat heleissä vihreissä mekoissaan peräti naisellisia. Pieniä koivuneitoja otin käsistä ja tanssitin heitä. Syksyllä minua suretti, kun tuuli riisui kylmässä värisevät puut vaatteettomiksi. Nyttemmin olen alkanut ajatella pieniä kuusia tyttöinä ja isoja kuusia niiden äiteinä. Äidit katsovat korkeuksistaan, kun pikkutytöt iloitsevat vaaleanvihreistä kerkkäpitseistä, joita kevät virkkaa niiden helmoihin.

Kevään pitsiä, kuusen kerkkiä.

 


















Lapsuudenkotini lähellä, joen takana, kasvoi korkeita kuusia, joiden hahmot piirtyivät iltataivasta vasten. Niissä kuvittelin näkeväni sisareni ja hänen parhaat ystävättärensä viettämässä kahvikekkereitä.
Puiden kaataminen oli mielestäni todella surullista. Kotini lähellä oli humiseva harju, ja sen parturointi sai minut ihan pois tolaltani.

 

Lapsena ihailin mäntyjä tästä perspektiivistä sammalella leväten.

Tapaamani maahanmuuttajanuoret ovat häkellyksissään Suomen metsäisyydestä. He eivät puhu metsästä – forest – vaan käyttävät sanaa viidakko – jungle. Se kuulostaa vähän huvittavalta. Autossa istuvien nuorten päät kääntyilevät vasemmalta oikealle: eikö täällä näe muuta kuin pelkkää metsää?
– Kun meillä jossain kasvaa puu, ihmiset menevät sen luo ottamaan siitä kuvia, yksi nuorista kertoi.
Niinpä. Hyvin monelle suomalaisellekin puu on kaikkea muuta kuin kiintokuutiometriä ja selluloosan raaka-ainetta. Tutun puun kaataminen tai jo kaatamisaikeet saavat meidät tuohtumaan, ja kaupungin tai seurakunnan puisto-osasto saa tarkkaan selittää, miksi joku vaahtera tai lehmus on tullut tiensä päähän.

Tutkimusten mukaan jo kymmenen minuutin oleskelu ja liikkuminen metsässä kohentaa ihmisen mielialaa ja laskee verenpainetta. Puiden läheisyys todella rauhoittaa. Muistan kun olin menossa eräisiin hautajaisiin, ja olin paikalla hiukan liian aikaisin. Kävelin hautausmaalla ja stressasin sitä, että tapaan sukulaisten lisäksi minulle etäisiä ja tuntemattomia ihmisiä – ja kun ne hautajaiset eivät yleensä ole kovin rentoja kekkereitä muutenkaan. Äkkäsin hautausmaan laidalta ison kuusen, jonka oksat riippuivat suojaavana telttana. Pujahdin puun juurelle, maadoitin itseni sen juuristoon, nojasin runkoon, hengitin hitaasti ja syvään. Ja katso: pian olin valmis kohtaamaan lajitovereitani.

Puu joutuu joskus koville. Niin ihminenkin.

Matkalaukkuvauva

Tämän ajan kuumottavin esine on matkalaukku. Tai mikä tahansa kantoväline, johon ihmiset voivat tunkea tärkeät tavaransa, jos joutuvat lähtemään äkisti kotoaan kohti tuntematonta määränpäätä.

Regina_Zulauf/Pixabay

Niin kävi laittomasti Iranissa asuneelle afgaaninaiselle ja hänen puolisolleen. Lähtöhetkellä nainen joutui valinnan eteen: kumman lapsistaan hän ottaa, kumman jättää. Järkisyyt sanoivat: ota tyttövauva, hän ei pysy elossa ilman rintamaitoa. Kaksivuotias poika jäi vilkuttamaan kotiovelle kuin tietäen, että tältä matkalta äiti ei palaa. (Olethan katsonut Sofien valinta –elokuvan, olethan? Siinä juutalaisnainen joutuu päättämään, kumpi lapsista jää eloon, kumpi joutuu kaasutettavaksi.)

Pakolaiset seurasivat salakuljettajaa lumisille vuorille. Sudet ulvoivat, matkaa tehtiin yöllä, päivisin oli piileskeltävä. Vauva itki, salakuljettaja uhkasi ampua hänet, ja äiti lupasi hyssyttää vauvan hiljaiseksi. Salakuljettaja antoi vauvalle rauhoittavaa lääkettä, ja vauva hiljeni. Muutaman päivän jälkeen hän oli eloton. Äiti laittoi vauvan matkalaukkuun ja veti laukkua perässään. Isän mielestä taakka oli turha, joten hän kantoi matkalaukkuvauvan vuorenrinteeseen ja kasasi päälle kiviröykkiön. Äiti ei suostunut jättämään lasta. Hän purki röykkiön ja otti vauvan mukaansa. (Isän kunniaksi on mainittava, että hän raahasi väsynyttä puolisoaan pitkin vuoren rinteitä, kun hän ei jaksanut kävellä.)

Yhtenä päivänä nainen avasi matkalaukun: ja katso – vauva tuijotti häntä nappisilmillään ja hengitti. 

Naisen tarinassa on enemmänkin ihmeellisiä käänteitä. Hän asuu Ruotsissa ja on saanut poikansa luokseen. Toive tavata sukulaisia sai hänet epävarmalle matkalle Iraniin, jossa hänet pidätettiin. Uhkana oli usean vuoden vankeus. Oikeusistunnossa nainen sanoi hiljaa mielessään: Jeesus, jos pelastat minut, käännyn kristityksi. Tuomari näytti syytettä ja kysyi: mitä sanoisit, jos revin tämän paperin ja vapautan sinut. 

Kuin sadusta. Mutta nainen kertoi elämästään Suomen televisiossa, ruotsinkielisellä kanavalla. Hän työskentelee nyt pappina Ruotsin kirkossa.

Enkä sitten tarkoita, että maahanmuuttajatarinassa tarvitaan aina Jeesus kirsikaksi kakkuun. Että tarina saa onnellisen lopun, kunhan vain joku turvapaikanhakija kääntyy kristityksi. Tarkoitan vain, että elämä on, ja että matkalauluista on moneksi. Ja äidinvaistosta.