Je suis #suvakki - vai sittenkin #rasisti?

Olen tässä suunnitellut, että teetän itselleni paidan, jossa lukee Je suis #suvakki. Suvakkihan on se sellainen löysästi ajatteleva sinisilmä, joka suosii mamuja omien maanmiestensä kustannuksella. Mitä oudompi ja eksoottisempi mamu, sen parempi suvakin mielestä. Lisäksi naispuoleinen suvakki jahtaa intohimoisesti mustan miehen... no sanotaan että mustaa makiaa. Varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan.

Suvakki tulee adjektiivista suvaitsevainen, mikä puolestaan tulee verbistä suvaita. Kyllä nauratti, kun inkeriläinen tuttavamme sanoi venäläisestä puolisostaan, että "a Sergei niin suvahtoo lapsia". Siellä päin suvaitseminen vissiin merkitsee vieläkin vahvempaa tunnetta - tykkäämistä, ettei peräti rakastamista.

Mutta olenko minä aito suvakki? Olenko sittenkin rasisti? Näiden kiivaiden keskustelujen aikana kannattaa perata oman ajattelunsa pohjamudat, ennen kuin polskauttaa suorin vartaloin keskustelun aallokkoon ja alkaa sättiä ihmisiä, joita pitää vastapuolena tai peräti vihollisena.
Mitä minä suvaitsen? Missä kohtaa ajatusmaailmassani ja asenteissani tulee vastaan ajatuskulkuja, joita voi pitää selkeästi rasistisina? Millainen ihminen saa minut  vaivihkaa varmistamaan, että ööh, onkos se kukkaro enää taskussa ja kännykkä tallessa? Ja lykkäämään niitä huomaamatta syvemmälle taskun pohjille
 

No olethan sinä vähän erinäköinen kuin minä. Haittaakse?

Rasismi taitaa kuulua ihmisluontoon - vieraan karsastaminen ja epäileminen. Liiallinen sinisilmäisyys voi koitua vaaraksi. Rasismia on varmasti kaikkialla. Me töllötämme mustaihoista (minun esimerkiksi tekisi kovasti mieli koskettaa jonkun afrotaustaisen mustaa kikkaratukkaa, kun se näyttää niin erilaiselta - sen on pakko myös tuntua eriltä). Afrikassa taatusti tuijotetaan valkonaamaa ja nauretaan sen omituisille tavoille ja osaamattomuudelle. Kerran valkotukkainen tyttäreni jäi japanilaisturistien piirittämäksi ja valokuvaamaksi Hämeenlinnan leikkipuistossa, eikä se tuntunut hänestä kivalta.
Kun myönnän, että minussa asuu taipumus rasismiin - ettei peräti pieni tai keskikokoinen rasisti - asiasta voi tehdä parannusta. 

Hei, miten täältä ajatusten vankilasta pääsee pois?

Muistan, kun minä ja minun kaverini - ei kun nykyään pitää sanoa, että minun kanssani samassa kuplassa oleskelevat - olimme iloisia, kun USA valitsi presidentikseen Barack Obaman. Ajatella, musta presidentti! Me Setä Tuomon tupa ja Kuin surmaisi satakielen -kirjojen kyllästämät kukkahatut taputimme käsiämme  afrikkalaisessa työpajassa valmistetut kirjavat rannekorut kilisten. Nyt on rasismi voitettu! Tämä on käänne ihmiskunnalle!
Tuliko kenellekään mieleen, milloin meillä voisi olla presidenttiehdokkaana oman vähemmistömme edustaja - vaikkapa romani? Jos tuli, niin tuliko samanaikaisesti mieleen jo pari näppärää mannevitsiä? - Hai sie Putinin poika, puhuttaisi presidenttimme itänaapurin isäntää.

Nyt Suomessa on syntynyt katala tilanne. Meillä tapahtuu kaksi tosi ikävää asiaa yhtäaikaisesti. Tuloerot kasvavat, ja monen heikosti toimeentulevan elämä kurjistuu entisestään - samalla kun jotkut kärräävät omaisuuttaan verottajan ulottumattomiin. Ja sitten tämä pakolaisten huikea määrä samaan syssyyn. Johonkin mittaan asti voi ymmärtää katkeruutta, joka purkautuu maahanmuuttajia kohtaan. Yksi pilakuva havainnollisti tilannetta: Rikkaan eliitin edustaja kahmii pöydässä itselleen yhdeksän leipää ja jättää vähävaraiselle (pätkätyöläiselle?) yhden leivän. Ja sanoo sitten, että varo, tuo maahanmuuttaja tulee varastamaan leipäsi!
 
Suomalaisia johdetaan edestä. Hmmm. Talous- ja polittiisen eliitin pitäisi nyt johtaa edestä muutenkin kuin käymällä näyttämässä selfiekännykkäänsä (Stubb!) turvapaikanhakijoille vastaanottokeskuksessa. Luopua eduistaan, antaa omastaan, majoittaa turvapaikanhakijoita?

Mustikkamindfulness

Mindfulness tarkoittaa hyväksyvää läsnäolo tai tietoisuus- ja läsnäolotaitoja. Se tarkoittaa keskittymistä kulloinkin meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen. Näin mindfulnessin selittää Mielenterveysseuran nettisivu. 

Mindfulnessia voi opiskella kursseilla, sitä voi treenata netistä löytyvien ohjeiden avulla. Kirkon koulutuksessakin sitä on tarjolla – mikä taas saa jotkut huolestumaan, että buddhalaisuus astuu kirkkoon läsnäolotaitojen treenaamisen myötä. 
Tästä keskustelivat antoisasti uskontokasvatussihteri Pekka Y. Hiltunen ja mindfulness-tekniikan Suomeen tuonut Leena Pennanen Horisontti-ohjelmassa. Se on vielä kuunneltavissa Areenalla.

Mindfulness on tunnettu jo tuhansia vuosia itämaisessa meditaatioperinteessä. Niiden länsimainen soveltaminen sai tuulta purjeisiinsa 1970-luvulta, kun amerikkalainen Jon Kabat Zinn alkoi ohjata tietoisuustaitoihin perustuvaa stressinhallintaa kroonisesti sairaille ja kipupotilaille.

 

 

Jos voit mennä marjametsään kiireettä ja ilman tulospainetta, mindfulness on sinun lajisi! Pyörittele marjaa käsissäsi, katso sen pyöreyttä, tunnustele sen vahamaista pintaa. Aurinkoisella aholla poimittu mustikka on auringon lämmittämä. Tunnet sen napakan muodon, kun marja pyörähtää kämmenkoppaasi.

Toista samaa liikettä tuhansia kertoja. Poimi marja, laita se astiaan. Poimi marja, laita se astiaan… (Häädä hyttysiä ja säikähdä oksan risahdusta – karhuko?) Jatka samaa rataa: poimi marja, laita se astiaan.

Jossain vaiheessa ajatuksesi alkavat karkailla. Anna karata. Mustikkamindfulness voi tuottaa mieleesi vaikkapa kiitollisuutta. Voit ihan itse päättää, paljonko tällä kertaa keräät ja millä tahdilla. Keruureissun jälkeen voit mennä omaan kotiisi ja päättää, mitä marjoille teet – syöt, leivot vai

 

Sinua ei ole kuljetettu tuhansien kilometrien päästä Thaimaan riisipelloilta suomalaisten hyttysten syötiksi metsään epävarman saaliin perään. Jos äitisi ja hänen äitinsä ja muut vanhat sukulaistädit valtaavat mielesi ja ilmestyvät muistuttamaan, että raada, ihminen, raada, täältä ei vajaalla astialla lähdetä, voit teljetä heidät aivojesi suljetuimpaan lokeroon. Poimi marja, laita se astiaan – nauti siitä, että aurinko lämmittää sinua ja mustikkaista ahoa.

Hmmm… ehkä seurakunta voisi järjestää uutena toimintamuotona mustikkamindfulnessia aloittejlijoille?

Uudet kengät Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle

Kolme kaverusta vertailee kenkiään. Kiilto on kulunut, kannat lintassa, nauhat rispaantuneet, pohjan kuviointi jo ihan sakkorajalla. Kenkäkauppaan on mentävä, toteavat Usko, Toivo ja Rakkaus.

Paljon niillä kengillä on taas edellisen vaihdon jälkeen kävelty. Usko on pysähdellyt jututtamaan puistonpenkille kuukahtanutta huumeidenkäyttäjää. Toivo on saapastellut viikonloppuisin puistoissa, joissa nuoret tapaavat kokoontua. Rakkauden kengät ovat kaikkein risaisimmat, sillä hän vaihtoi omat kenkänsä kerjäläisen varvassandaaleihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenkien hankinta on kaveruksille aina yhtä tuskaisaa. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat tallanneet maanplaneettaa tuhansia vuosia, ja kenkämallit ovat vaihdelleet tuohivirsuista ja nahkakurpposista kosteutta hylkiviin vaelluskenkiin, jotka ovat enemmän tiedettä kuin teollisuustuotantoa.
Hirveitä paikkoja on tullut nähdyksi, muun muassa keskitysleirit, joissa vangeilta otettiin kengät jalasta ja lähetettiin parempaan käyttöön parempiin jalkoihin. Siellä oli Toivokin jo tovin aikaa kengätönnä. 
Ihanissakin paikoissa on kenkiä kulutettu. Kuten häitä tanssittu – ja häihin pitää jalkineet muodistaa, käyttää suutarilla tai vähintään nyt kiillottaa.

 

 

 

Mikä on tärkein valintakriteeri? Olisihan se kiva, että kengät olisivat tyylikkäät, ehkä jopa muodikkaat. Mutta toisaalta niillä pitäisi päästä paikkoihin, joissa rapa roiskuu ja savi löllyy. Usko, Toivo ja Rakkaus ovat liikkeellä säällä kuin säällä – pitäisikö oikeastaan ostaa kahdet kengät samalla kertaa?
Ja sitten kun pitää muistaa sekin etiikka ja moraali. Usko, Toivo ja Rakkaus eivät halua ostaa hikipajoissa valmistettuja kenkiä, joiden liimanhaju sairastuttaa ompelijat ja joita tehdään nälkäpalkalla. 

Kenkiä sovittavat kaverukset kuittailevat toisilleen.
- Hätäkös se sinulla, Usko. Ainoa ongelmasi on se, että nyörität kenkäsi välillä vähän liian tiukalle, niin että ei varpaissa veri kierrä. No vitsi vitsi. Pipohan se sulla kireällä on.
- Ostapa Toivo tosi kestävät kengät, kun ne sanoo, että viimeisenä kuolee Toivo.
- Mutta suurin meistä on Rakkaus. Löytyykö kaupan varastosta tarpeeksi isoja kenkiä sulle?

Kenkäkaupan myyjä hallitsi hommansa. Jokainen sai kengät, jotka jalassa voi mennä maanjäristysalueelle, tulvan ja mutavyöryjen vaivaamille seuduille - ja usko tai älä! - kun niistä harjaa pölyt ja kiillottaa päällimateriaalin, niistä sukeutuu edustuskengät myös ihmisten ilojuhliin.
Niin lähtivät kenkäkaupasta nämä kolme - Usko, Toivo ja Rakkaus, mutta suurimmat kengät heistä osti Rakkaus.

Vähän vaativampi värityskuva

Jokaisella matkalla on yksi hetki, jolloin olen vähällä purskahtaa kyyneliin. Krakovassa se oli - yllätys yllätys - museo, joka esitteli lasimaalauksia. Väristyksiä aiheutti se hetki, kun sain pitää käsissäni veitsiä, joilla lasi leikataan oikeaan muotoon: tekniikka ja työvälineet ovat säilyneet samanlaisina keskiajalta asti, samoin materiaalit: lasi, värit, lyijynauha, jonka avulla lasinpalaset kiinnitetään toisiinsa. Mikä pitkä perinne, mikä pitkä pinna! Mikä ammattitaito ja -ylpeys!


Muzeumwitrazu sijaitsee rakennuksessa, jossa lasimaalauksia on tehty yli sadan vuoden ajan. Se tutustuttaa lasimaalausten valmistukseen vaihe vaiheelta. 

Mistä kaikki alkaa? Tietysti suunnitelmista, jotka taiteilija piirtää ja maalaa paperille 1:10 -koossa. Sen jälkeen tehdään oikeankokoinen piirros paperille ja väritetään se. (Kuulostaa vähän siltä nykyään muodikkaalta aikuisten värityskirjaidealta, paitsi että on muutaman asteen verran professionaalimpaa).

Huomaathan: piirroksessa nainen kannattelee käsissään hikiliinaa, pellavaista kangasta, johon painautuivat Jeesuksen kasvojen ääriviivat. Se on samanveroinen pyhäinjäännös kuin Torinon käärinliina (jess, taas käärinliina), ja sitä säilytetään Espanjan Oviedossa.

Kaikkia kohtia suunnitelmasta ei välttämättä tarvitse värittää. Riittää, kun värien paikat merkitään numerokoodilla, joka vastaa käytettävän lasinpalasen väriä.

Tämä lasimaalauksia valmistava työpaja tekee nykyään lasimaalauksia muun muassa kirkkoihin ja muihin julkisiin rakennuksiin, kuten yliopistoihin.
Krakovan vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevan Mariankirkon upeat lasimaalaukset ovat tämän työpajan käsialaa.
Osallistu virtuaaliselle kirkkokierrokselle - lasimaalaukset ovat pääasiassa kuoriosassa.

Lasimaalauksissa käytettävä lasi on puhallettua lasia, ei mitään bulkkitavaraa.

Työpajan ikkunat ovat kohti pohjoista, sillä pohjoisen puolen ikkunoista tulviva valo on neutraalia.










Osa lasimaalauksista on "tasaista väriä", osaan työstä maalataan varjostuksia, jotka tuovat työhön kolmiulotteisuutta. Jokaisen erisävyisen varjostuskäsittelyn jälkeen uusi väri poltetaan kiinni lasiin. Aiemmin jonkun työntekijän piti valvoa polttoa koko ajan, jotta uunin lämpötila pysyisi tasaisena - nyt sitä valvoo tietokone. Aiemmin uunia lienee lämmittänyt puu ja hiili. Nyt varmaankin -  ydinsähkö? Piti ihan pysähtyä miettimään, miten paljon näkymätöntä työtä sitoutuu näin läpinäkyvään taiteeseen. Matkoilla sitä käy aina museoissa ja kirkoissa, tutustuu ns. korkeakulttuuriin. Miksi ei ikinä oikeilla työpaikoilla?

Varjostuksia - tasoja, levels - näkyy esimerkiksi Marian poskissa. Kuin photoshoppausta, tuli mieleeni. Tosin melko lailla vaivalloisempaa.

 

Tämä Jumalan käsi löytyy fransiskaanikirkosta.

Mariaa ja Jeesus-lasta esittävä lasimaalaus on Nova Huta -teollisuuskaupungin uusimmasta ja suurimmasta kirkosta, jota kutsutaan nimeltä Arka, Arkki. Suosittelen linkin kurkistamista - todella hämmentävää kirkkoarkkitehtuuria!
 


Nova Huta - Uusi Paja - on teollisuuskaupunki lähellä Krakovaa. Se rakentaminen oli Stalinin idea. Uuteen työläiskaupunkiin ei pitänyt tulla yhtään kirkkoa. Historian ironiaa: paavi Johannes Paavali II vieraili siellä, ja Nova Hutaan Krakovasta johtava katu on nimetty uudelleen vierailun muistoksi. Yksi kaupungin aukioista on saanut nimensä Ronald Reaganin mukaan.

Krakovassa lasimaalauksia on esillä todella paljon. Kaupungin turistioppaat järjestävätkin kävelykierroksia, jotka tutustuttavat merkittävimpiin kohteisiin. Muzeumwitrazu.sta saa tosin mukaan esitteen ja kartan, jonka avulla pääsee itsekin suunnistamaan lasitaiteen perässä.

Minulla on kahvilaunelma!

Entäs verot? Ja arvonlisävero? Onko sitten kaikilla varmasti hygieniapassi? Tuskin löytyy vapaaehtoisia tarpeeksi kuitenkaan. Todennäköisesti tulee epäselvyyksiä ja riitelyä.

Pessimisti ei pety, joten listasin heti alkuun muutamia kompastuskiviä. Sen jälkeen voinkin hypätä haaveilemaan. I have a dream.

Virikkeeksi kiva kuva vilnalaisen kahvilan ulkoseinästä.

Olen nimittäin suunnitellut hyväntekeväisyyskahvilaa. Pöydät, tuolit ja penkit on aitoa retroa, kirpputorilta löydettyjä. Samoin kupposet ja kipposet. Osa astioista on jopa ostettavissa piirakan tai paistoksen kanssa. Kahvin, teen tai mehun saa ostaa siihen mukiin, joka vastaa kulloistakin mielentilaa. Leivonnaiset – suolaiset ja makeat – ovat kausituotteita (kuka pelkää nokkossämpylöitä?).
Asiakas voi napsia piirakan päälle timjamia tai basilikaa suoraan kasvatusruukusta. Seiniä koristavat vaihtuvat näyttelyt – tai jos minä saan päättää, niin piparimuotit ja kirpparienkelit. Ja jos sattuisi vielä löytymään ihmisiä pelkäämätön kissa nojatuoliin istuksimaan, niin meillä olisi kissakahvilahko (oikeassa kissakahvilassa on monta kissaa).

 

Tässä jo vähän kuppivalikoimaa.

Hyväntekeväisyyskahvila ei toimi ilman vapaaehtoistyövoimaa ja yhteistyökumppaneita. No, yhteistyökumppaneita ovat erilaiset paikalliset hyväntekeväisyysjärjestöt, kukin aina viikon kerrallaan. Järjestöstä löytyy leipojat, myyjät ja muut tarvittavat virkahenkilöt – ja vetovastuussa oleva järjestö saa oman viikkonsa tuoton oman toimintansa tukemiseen. Vain joulunalusviikot tekevät poikkeuksen, koska ne ovat muutenkin poikkeuksellista aikaa. Niiden työvastuut ja tuotto jaetaan kahvilan toimintaan osallistuvien järjestöjen kesken.

Kahvila toimii myös työharjoittelupaikkana alan opiskelijoille tai työkokeiluun osallistuville. Opiskelijat saisivat vapaat kädet ideoida toimintaa ja reseptejä.

Jep. Käynnistän tämän sitten eläkepäivinäni. Kuka tulee mukaan?

Kahvilan huonekaluja voisi tuunata. Riikalaisen terassin pöytä on
vanha ompelukone.

Taas taide onnistui ärsyttämään

Entä jos taide kuvaisikin naisia raskaissa töissä? Ja vastaavasti vähäpukeisia miehiä, jotka poseeraavat viehkosti sohvalla? S/he -näyttely Krakovan nykytaiteen museossa Mocacissa kääntää asetelmat provokatiivisesti nurinniskoin, lihaa ja sen kuvaamista säästämättä ja laadusta tinkimättä. Yhden näyttelyhuoneen ovenpielessä onkin varoitus, että huoneen taideteokset saattavat häiritä joitakin katsojia. No, niillä rajoilla... Suosittelen yllä olevan linkin avaamista, sen takaa löytyy hitusen :) laadukkaampia kuvia kuin nämä minun.

Näin naiset raatavat perinteisissä miesten töissä. Mutta minkä hemmetin takia alastomina, alttiina hyttysille, pisteleville tikuille, kuusenneulasille - en tajua, protestoin! Ei työläisMIEHIÄ yleensä näin kuvata! Isokokoiset valokuvat ovat toki komeita ja tarkasti aseteltuja.

Miehet taas suuntaavat katseen kohti kameraa ja... viettelevät. Ihan selvästi.

Perinteisten roolien vaihto esitellään näyttelyssä hykerryttävin kuvin, veistoksin ja videoinstallaation.  

Toinen näyttelyosio käsittelee keskitysleirien muistoa - Auschwitz-Birkenau onkin noin 70 kilometrin päässä ja juutalaisia pelastaneen Schindlerin tehdas, nykyään museo, sijaitsee ihan tonttinaapurina.
Taiteilija  Agata Siwek kyseenalaistaa sen, onko keskitysleirin pakko olla Krakovan turistien must-juttu. Hän on valmistanut "aitoja" matkamuistoja Auschwitzista, ikään kuin ne olisivat (olleet) keskitysleirivankien tekemiä.
Lautanen ja Arbeit macht frei- ja Halt-avaimenperiä.

Parakkien, vartiotornien ja krematorioiden pienoismalleja, keramiikkaa.

Auschwitz-Birkenau -lippalakki (tämä se vasta roisi idea on).

Pieniä raidallisia pehmonukkeja unikavereiksi.

Tai voisiko lapsille opettaa keskitysleirien historiaa ja toista maailmansotaa legosarjalla? Tämä paketti on tehty yhteistyössä Legon kanssa, tilaustyönä näyttelyä varten.




















Nykytaiteen museo pohtii toki nykypäivän ongelmia. Tai siis haasteita. Vai mahdollisuuksiako ne nyt ovat. Suurikokoiset kuvakkeet museon seinällä näyttivät jotenkin - hirmu tutuilta. (Anteeksi alhaalta päin otettujen kuvien vinous.)

Ihanat sandaalit Auschwitzissa

Kengät ovat lomamatkoilla tosi tärkeä juttu. Kengät eivät saa painaa tai hangata. Niiden pohjasta ei  saa yllättäen löytyä piikkiä, joka painaa jalkapohjaa joka askeleella (kokemusta on).
Yleensä ottaen olen kenkäfriikki, joka nykyään harmittelee sitä, että vanhuus ei tule yksin - se tulee läskipohjakengissä; ihan suosiolla - hyvästi korkeat korot!

Krakovassa kävelin ensimmäisenä päivänä 14 kilometriä. Toisena päivänä kymmenen. Toisen päivän askeleet veivät Oscar Schindlerin emalitehtaalle - tiedättehän, sen Schindlerin lista -elokuvan tyypin, joka pelasti sekä juutalaisia että puolalaisia keskitysleiriltä. Tehtaan tiloissa toimii nykyään museo.

Tehtaan toiminnasta kertovassa museossa on ennallaan Oscar Schindlerin työhuone: työpöytä, puhelin, naulakko takkia varten. Keskellä huonetta on suuri lasivitriinikuutio. Vitriinin sisällä on kattiloita ja muita astioita, joita tehdas sota-aikaan valmisti. Rakennelman sisällä on seinäkkeitä, joista voi lukea tehtaaseen pelastettujen nimiä. Työhuoneen lattialaudat narisevat museovieraiden askelten alla. Nirrrr narrrr - alan automaattisesti kävellä varoen ja hiipien. Ääniefekti on yhtäaikaisesti outo ja pyhä. Voit kuunnella sitä pätkän verran täältä. (Narinan ohella kuuluu myös oppaan puhetta.)

Tehdasmuseon vieressä on Krakovan nykytaiteen museo Mocac.
Tällä kertaa yksi sen näyttelyistä liittyy Holocaustiin - teema on ilmeinen, sillä kaupungista on vain noin 70 kilometrin matka Auschwitz-Birkenauhun, jonne järjestetään päiväretkiä. Agata Siwekiltä on matkamuistoja keskitysleiriltä - kuvitteellisia esineitä kuten raidallisen lakanasetin, keramiikasta valmistettuja parakkirakennusten pienoismalleja. Taiteilija kyseenalaisti teoksellaan sen, onko Auschwitzin oltava joka turistin must-juttu. Kuvassa avaimenperiä ja koristelautanen ja ylälaidassa raitakankaasta ommeltuja nukkeja.

 












Sigalit Landaun toisiinsa sidotuista kengistä koostuvan teoksen nimi on "Friends - we have no friends".

Seuraavana päivänä toteutamme sen joka turistin must-jutun. Tuntuu hieman kornilta, kun hotellin eteen kaartaa ilmastoitu pikkubussi, jossa lukee teksti Auschwitz. Perillä kaikki on järjestetty äärimmäisen (jopa piinallisen) hyvin. Keskitysleiriin ei pääse tutustumaan omin päin, vaan oppaan kintereillä ryhmän mukana. Jokainen pikkubussi on numeroitu, ja bussimatkustajat saavat mukaansa vastaavan numerokyltin. (Me olemme yhdeksäisiä.) Ennen keskitysleirille pääsyä (!) joudumme turvatarkastukseen, ja oppaat ovat äärimmäisen tiukkoja siitä, että kenenkään olkalaukku tai reppu ei ole A4-arkkia isompi.
Odottelemme jonossa. Kenkäfriikin katse alkaa harhailla. Muistan edellispäivänä näkemäni kenkätaideteoksen ja otan vaivihkaa  elämäni ensimmäisen kenkäselfien (minun kengistäni näkyy mustat kärjet, siinä alalaidassa.

Suurin osa meistä kävelee omilla jaloillaan, ilman apuneuvoja. Jotkut meistä tarvitsevat kainalosauvoja kävelläkseen. Saksalaisten leirivartijoiden mielestä vangit eivät tarvinneet. Kuvassa vangeilta otettuja kainalosauvoja ja proteeseja.

Olen lukenut suuren pinon keskitysleirikirjallisuutta sekä katsonut lukuisia historiadokumentteja. Kauheuden mittakaava yllätti silloin, kun sen näki konkreettisissa, arkisissa asioissa. Niinhän se Hannah Arendtkin totesi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä seuratessaan, että pahuus on lopulta banaalia ja arkipäiväistä. Tämä kenkävitriini - niin no niitä on kyllä monta, naisenkorkuisia kenkäpinoja, joihin kenkäfriikki olisi päässyt sukeltamaan kuin Roope Ankka rahoihinsa - antaa käsitystä kadotettujen ihmiselämien määrästä.

Mutta massakaan ei näytä miltään, ellei siitä löydy yksilön tarinaa. Niinpä vitriinin etuosaa kiertävälle hyllylle on laitettu esille kengistä kauneimpia. Huh, huomaan ajattelevani kenkäkaupan näyteikkunaa: nuo ois aika kivat.

Kierros jatkuu alakertaan. Rappuset ovat kuopille kuluneet; en tiedä, joko ne kuluivat vankien askelista vaiko turistien. Alueeseen tutustuu vuosittain noin puoli miljoonaa vierailijaa, ja päivittäiseksi kävijämääräksi on rajattu 1200.
Kuluneita rappuja kävellessä muistin, miten kuluneet olivat edellispäivänä nähdyn Krakovan yliopiston (Euroopan toiseksi vanhin)  raput. Antaako se toivoa?