Yksin

Tilastot kertovat, että Suomessa on noin miljoona yksin asuvaa ihmistä. Noin 5,5 miljoonan kokoisesta populaatiosta se on aika paljon. Aiheesta kirjoitti  muun muassa Helsingin Sanomat.
- Yksin asuvat ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä pienituloisempia. Ainoastaan yksinhuoltajilla tulot riittävät elinkustannuksiin huonommin kuin yksin asuvilla. Enemmistö yksin asuvista tulee kuitenkin tuloillaan hyvin toimeen, kertoo jutun faktalaatikko.

Yksin asutaan monista syistä. Opiskelijat muuttavat lapsuudenkodista valmiiten ruokapatojen äärestä itsenäistymään ja omia pasta- ja tonnikalaruokiaan syömään.
Avioerot tuottavat yksin asumista. Leskeytyvät elävät yksin. Ikääntyvät elävät pääsääntöisesti yksin.

Näetkö kuvassa sydämen? Ovatko kivet yksinäisiä?

Kerroin trendistä - ja tilastoista - nuorille turvapaikanhakijoille, joiden kanssa olen käynyt puhumassa suomea. Eniten kieltä oppineet pukivat ajatuksiaan sanoiksi.
- Miksi asuvat yksin? Afganistanissa ollaan perheessä iloinen.
Jaa-a. Me nyt vaan ollaan sellaisia. Tykkäämme pitää ihmisiä vähintään käsivarren mitan etäisyydellä. (Ellemme sitten likistä omaa kumppania siihen vankilaan, jonka olemme hänelle varanneet: sinun pitää ajatella niin kuin minä sanon. Ja sekään asenne ei yhtään vähennä yksinäisyyttä, ei sitten yhtään. Ehkä silläkin tavalla yriteään epätoivoisesti hoitaa yksinäisyyttä.)

Yksinäisyydestä on moneksi. Joillekin yksinäisyys on vankila, elämäntilanne, jota ei ole itse valittu. Esimerkiksi Helsinki Missio muistuttaa, että yksinäisyys tappaa. Varsinkin ikäihmiset joutuvat istumaan päivä- hyvä ettei viikkokaupalla ikkunasta ulos tuijottaen: josko sieltä piipahtaisi joku muukin kuin ruoan tuoja, joka jättää valmiin annoksen pöydälle ja pyrähtää saman tien seuraavaa ikäihmistä "kohtaamaan". 
Itse ehdin testata ei-valittua yksinäisyyttä siinä kolmenkympin molemmin puolin. Ikäläiseni olivat perheellisiä, ja kaikki heidän ajatuksensa ja menonsa kytkeytyivät perheeseen. Viikonlopun ruokaostoksilla  häpesin omaa nuivaa kärryäni, kun perheellisten ostoskärryt täyttyivät kaikesta siitä, mikä lupasi mukavaa yhdessäoloa, grillaamista, retkeilyä... Joskus oli pakko turvautua perinteiseen arvonkieltoon: kyllä nuokin joskus riitelevät, väsyvät, toivovat omaa rauhaa.

Ja nuo ryökäleen rakkauslukotkin vielä. Parisuhde rulettaa - pah!

Hurjinta on se, että jo moni lapsi kokee musertavaa yksinäisyyttä. Kun ei ole ketään. Yksinäisyys määrittää joka viidennen lapsen elämää, kertoo tutkimus.
- Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.

Yksinäisyydellä on myös toisenlaiset kasvot: saan päättää omista menemisistäni neuvottelematta kenenkään kanssa. Saan aloittaa lauantaiaamuni ilman kähjäämistä siitä, mitä viikonloppuna tehdään. Saan maalata olohuoneen seinään vaikka vihreitä pilkkuja, eikä kukaan motkota tyylin puutteesta.
Luulenpa, että kovin moni nykysuomalainen ei hirveästi kaipaa suurperheaikoja -  että saman katon alla asuu vanhempia, isovanhempia, aikamiespoikia ja -tyttöjä, tätejä, setiä enoja. En minä ainakaan. Perinteiset anoppi-miniä -asetelmat eivät houkuta.
Ja ennen kuin suljen silmät ja, otan nenästä kiinni ja hyppään ihannoimaan vanhoja hyviä aikoja. muistan muutama kesä sitten lukemiani kansanrunoja, joissa opastettiin häihin valmistautuvaa nuorta naista.
"Niin neiti ison ko’issa, Kun kuningas linnassansa;
Niin miniä miehelässä, Kun vanki Wenäehellä."

Tuskin haluaisin aikamatkalle sinne Ennenvanhaan. Yksinäisyysriskistä huolimatta.

Älä sano näitä sanoja lomalla

Kesäkuun ensimmäinen viikko ja kesäloma. Vähän riskaabeli yhdistelmä täällä päin maailmaa. Varsinkin kun matka suuntautuu hulluna pohjoiseen.
Lomamatka opetti, mitä lomalla ei kannata sanoa.

"Pikkuisen on kylmää, mutta onneksi sentään aurinko paistaa tunturin lappeeseen eikä tuule kovin paljoa."
(Makaan maassa, koska yritän kuvata kurjenkanervaa. Löytyi.)

"Siis pohjoisesta puhaltaa, mutta onneksi ei sentään sada."
(Pykeija, se Jäämeren puolimmaisempi ranta.)

"No nyt se sade sitten alkoi, mutta onneksi se on kuitenkin vettä eikä lunta."
(Neidenin kirkolla, sade muodostaa ihmeellisen kuvion tuulilasiin.)

Ihan sanaton. Aura-auto tuli vastaan perjantaina 10. päivä kesäkuuta Lemmenjoen tiellä ja pärskäytti juhlallisen lumiloskan tuulilasiin. Ei valitettavasti saatu videolle.

Viimeinen kommenti säästettiin kotipihaan.
"Onneksi sentään auto ei hajonnut esimerkiksi siellä Norjassa Suomen päälaen yläpuolen kuumaisemassa."

Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Puutkin nukkuvat - ja jotkut niistä tanssivat

Twitteristä pisti silmään pieni tiedeuutinen, jonka mukaan puutkin nukkuvat. Tai lähinnä nuokkuvat.
- Koko puu nuokahtaa yön aikana. Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Koivikko alkaa heräillä. Hohhoijaa. Ei jaksa.

 













No jopas, ajattelin. Ketähän tuo nyt voi kiinnostaa. (Paitsi minua, joka olen parantumaton pienten ja ei-tärkeiden uutisten bongaaja.) Yllättäen uutinen nousi esille monen tutun Facebookin ja Twitterin uutisvirrassa. Moni löysi sisäisen puunsa kohdasta ”aamulla puut palautuvat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa”. Ehkä se lohduttaa hitaisiin aamuihin taipuvaisia ihmisiä.
Minä löysin sisäisen kontrollifriikkini, kun näin jo itseni taputtelemassa takapihan koivunrunkoja kuin taannoin perheen teinejä: Herätyys! Kuka se vielä nukkuu! Aurinko on jo ylhäällä! Hopi hopi ja yhteyttämään siitä. (Teinit eivät enää ole teinejä eivätkä asu kotona, joten minulla on nyt aikaa suunnata koko tarmoni puihin. Ne eivät edes pääse karkuun.)

Aloin miettiä omaa suhdettani puihin. Pari viikonloppua sitten kävin sukuni syntysijoilla ja näin isäni isän istuttamat lehtikuuset pihatien alussa. Pihaa ja taloa ei enää ole, mutta komeat kuuset muistuttavat oppimattoman mutta sydämen sivistystä hankkineen kansanmiehen kauneudenkaipuusta. Saisikohan sieltä pienen taimen omalle tontille?

 

Ukkiani en ole nähnyt, hänen istuttamansa lehtikuuset ovat tässä.

 
Viime keväänä pidättelin kyyneleitä, kun huomasin, miten pahoin jänikset olivat runnelleet vajaan metrin mittaista tammen alkua takapihallamme. Onneksi itku muuttui iloksi, kun tammi kesän mittaan vain pörhistyi käsittelystä.

Lapsena ajattelin, että havupuut ovat poikia ja lehtipuut tyttöjä. Pikkutytön päässä oli jostain syytä päässyt sikiämään rooliajattelu, jonka mukaan jyhkeät ja piikkiset puut ovat miehekkäitä, kun taas leppeästi havisevat ja oksiaan tuulessa keinuttelevat lehtipuut ovat heleissä vihreissä mekoissaan peräti naisellisia. Pieniä koivuneitoja otin käsistä ja tanssitin heitä. Syksyllä minua suretti, kun tuuli riisui kylmässä värisevät puut vaatteettomiksi. Nyttemmin olen alkanut ajatella pieniä kuusia tyttöinä ja isoja kuusia niiden äiteinä. Äidit katsovat korkeuksistaan, kun pikkutytöt iloitsevat vaaleanvihreistä kerkkäpitseistä, joita kevät virkkaa niiden helmoihin.

Kevään pitsiä, kuusen kerkkiä.

 


















Lapsuudenkotini lähellä, joen takana, kasvoi korkeita kuusia, joiden hahmot piirtyivät iltataivasta vasten. Niissä kuvittelin näkeväni sisareni ja hänen parhaat ystävättärensä viettämässä kahvikekkereitä.
Puiden kaataminen oli mielestäni todella surullista. Kotini lähellä oli humiseva harju, ja sen parturointi sai minut ihan pois tolaltani.

 

Lapsena ihailin mäntyjä tästä perspektiivistä sammalella leväten.

Tapaamani maahanmuuttajanuoret ovat häkellyksissään Suomen metsäisyydestä. He eivät puhu metsästä – forest – vaan käyttävät sanaa viidakko – jungle. Se kuulostaa vähän huvittavalta. Autossa istuvien nuorten päät kääntyilevät vasemmalta oikealle: eikö täällä näe muuta kuin pelkkää metsää?
– Kun meillä jossain kasvaa puu, ihmiset menevät sen luo ottamaan siitä kuvia, yksi nuorista kertoi.
Niinpä. Hyvin monelle suomalaisellekin puu on kaikkea muuta kuin kiintokuutiometriä ja selluloosan raaka-ainetta. Tutun puun kaataminen tai jo kaatamisaikeet saavat meidät tuohtumaan, ja kaupungin tai seurakunnan puisto-osasto saa tarkkaan selittää, miksi joku vaahtera tai lehmus on tullut tiensä päähän.

Tutkimusten mukaan jo kymmenen minuutin oleskelu ja liikkuminen metsässä kohentaa ihmisen mielialaa ja laskee verenpainetta. Puiden läheisyys todella rauhoittaa. Muistan kun olin menossa eräisiin hautajaisiin, ja olin paikalla hiukan liian aikaisin. Kävelin hautausmaalla ja stressasin sitä, että tapaan sukulaisten lisäksi minulle etäisiä ja tuntemattomia ihmisiä – ja kun ne hautajaiset eivät yleensä ole kovin rentoja kekkereitä muutenkaan. Äkkäsin hautausmaan laidalta ison kuusen, jonka oksat riippuivat suojaavana telttana. Pujahdin puun juurelle, maadoitin itseni sen juuristoon, nojasin runkoon, hengitin hitaasti ja syvään. Ja katso: pian olin valmis kohtaamaan lajitovereitani.

Puu joutuu joskus koville. Niin ihminenkin.

Matkalaukkuvauva

Tämän ajan kuumottavin esine on matkalaukku. Tai mikä tahansa kantoväline, johon ihmiset voivat tunkea tärkeät tavaransa, jos joutuvat lähtemään äkisti kotoaan kohti tuntematonta määränpäätä.

Regina_Zulauf/Pixabay

Niin kävi laittomasti Iranissa asuneelle afgaaninaiselle ja hänen puolisolleen. Lähtöhetkellä nainen joutui valinnan eteen: kumman lapsistaan hän ottaa, kumman jättää. Järkisyyt sanoivat: ota tyttövauva, hän ei pysy elossa ilman rintamaitoa. Kaksivuotias poika jäi vilkuttamaan kotiovelle kuin tietäen, että tältä matkalta äiti ei palaa. (Olethan katsonut Sofien valinta –elokuvan, olethan? Siinä juutalaisnainen joutuu päättämään, kumpi lapsista jää eloon, kumpi joutuu kaasutettavaksi.)

Pakolaiset seurasivat salakuljettajaa lumisille vuorille. Sudet ulvoivat, matkaa tehtiin yöllä, päivisin oli piileskeltävä. Vauva itki, salakuljettaja uhkasi ampua hänet, ja äiti lupasi hyssyttää vauvan hiljaiseksi. Salakuljettaja antoi vauvalle rauhoittavaa lääkettä, ja vauva hiljeni. Muutaman päivän jälkeen hän oli eloton. Äiti laittoi vauvan matkalaukkuun ja veti laukkua perässään. Isän mielestä taakka oli turha, joten hän kantoi matkalaukkuvauvan vuorenrinteeseen ja kasasi päälle kiviröykkiön. Äiti ei suostunut jättämään lasta. Hän purki röykkiön ja otti vauvan mukaansa. (Isän kunniaksi on mainittava, että hän raahasi väsynyttä puolisoaan pitkin vuoren rinteitä, kun hän ei jaksanut kävellä.)

Yhtenä päivänä nainen avasi matkalaukun: ja katso – vauva tuijotti häntä nappisilmillään ja hengitti. 

Naisen tarinassa on enemmänkin ihmeellisiä käänteitä. Hän asuu Ruotsissa ja on saanut poikansa luokseen. Toive tavata sukulaisia sai hänet epävarmalle matkalle Iraniin, jossa hänet pidätettiin. Uhkana oli usean vuoden vankeus. Oikeusistunnossa nainen sanoi hiljaa mielessään: Jeesus, jos pelastat minut, käännyn kristityksi. Tuomari näytti syytettä ja kysyi: mitä sanoisit, jos revin tämän paperin ja vapautan sinut. 

Kuin sadusta. Mutta nainen kertoi elämästään Suomen televisiossa, ruotsinkielisellä kanavalla. Hän työskentelee nyt pappina Ruotsin kirkossa.

Enkä sitten tarkoita, että maahanmuuttajatarinassa tarvitaan aina Jeesus kirsikaksi kakkuun. Että tarina saa onnellisen lopun, kunhan vain joku turvapaikanhakija kääntyy kristityksi. Tarkoitan vain, että elämä on, ja että matkalauluista on moneksi. Ja äidinvaistosta.

Unohda tavallisuus, kiroile luovasti

Istuin  puistonpenkillä, kun naapuripenkillä parahti kännykkä. Nuori mies kaiveli älykännykän käsiinsä, mutta ei ehtinyt vastata.

-Kuka v.. p.. s se nyt taas soittaa, murahti kännynomistaja.

En viitsi toistaa hänen repliikkiään kokonaisuudessaan, vihjaan vain, että ensimmäinen sana (se v) liittyi ihmisen lisääntymiseen ja ne p ja s taas lähinnä henkimaailman ilmiöihin.

Hymyilin hänelle aurinkoisesti ja totesin, että sinullahan erikoisen nimisiä kavereita on. Asuvatko ne kaikki täällä Jyväskylässä?

Mutta jälkikäteen aloin miettiä, että tätä ei voi jättää tähän. Suomen kielen rappion välttämisen vuoksi, koettakaa hyvät ihmiset löytää värikkyyttä ja vaihtelevuutta suulliseen ilmaisuunne. Käyttäkää nyt vähän trendikkäämpiä ja vivahteekkaampia sanoja.

 Näin kevään korvalla voisi turvautua luomumenetelmään eli etsiä manauksia suomalaisesta luonnosta ja sen biodiversiteetistä. Suosittelen vaikkapa hyönteisten nimiä.

 

Ja täältä sitten löytyy lisää manauksia.

Jos tuttavapiirissä on yltiöfeministi, jonka tyyli alkaa ottaa päähän, niin ei muuta kuin amatsonimuurahaiseksi haukkumaan. Kiihkomielinen vegaani, joka muistaa aina ruokapöydässä esitelmöidä liharuoan eettisistä haittapuolista, on tietysti senkin apilanirppu.

Jos joku miespuolinen tekee terassilla tai uimarannalla turhan kiinteästi tuttavuutta, voi rauhaa ja yksinäisyyttä halajava nuori nainen tyrmätä hänet haukkumalla häntä gammayökköseksi, jauhopukiksi, ihrakuoriaiseksi, lesiäiseksi, nupiaiseksi tai ääritapauksessa jopa paritäplänupiaiseksi.

Ja jos ei muu auta, niin heitäpä kehiin petopistiäinen tai pystynävertäjä.

Avoimesti iskuaikeissa lähestyvää nuorta naista taas voi kutsua sinisilmäkiitäjäksi.

Lomamatkalla lentokoneessa rettelöijää voisi moittia haiskiaiseksi. Rantalomalla vauhdikasta elämää viettänyt lomaltapalaaja taas on kenttäyökkönen, isomalluainen tai isopihtihäntä.

Julkkistuttavillaan kehuskelija on kiiliäinen tai pölkkyhärkä tai isokiiltosuupistiäinen

Skinit ja Odinin sotilaat, nuo ulkomaalaisia ja erivärisiä potkiskevat suomalaisnuorukaiset, ovat tietysti parvivainokaisia.

Monta hyvää nimeä jäi vielä varastoonkin. Luettelen ne nyt lopuksi, saatte itse keksiä, missä yhteydessä haluatte käyttää niitä. Kaapuyökkönen. Kalmankuoriainen. Kirjoihrakuoriainen. Nenäsaivartaja. Muunteleva kasvinkalvaja. Niin, ja jyväkärsäkäs

Pakolaisten mukana Ruumissaatosta Povarille Ateneumissa

Kävin eilen Ateneumissa epätodennäköisessä seurassa: kahden turvapaikanhakijanuoren kanssa. Toinen heistä on taitava piirtäjä ja toinen muuten kaunissieluinen taiteen ystävä.

Poika ja varis. Toisen pojan takaa näkyy Povarissa-maalaus.

Suomalaista taidetta esittelevä näyttely on ylitsepursuavan runsas.
Edelfeltin Ruumissaatto-maalaus pysäytti nuoret. Saaristomeri kylpee heleässä kesäpäivän valossa, joka siilautuu keveiden pilvien läpi. Veneessä lasta ruumisarkkua saattavan perheväki on surusta sanaton.
- Me olemme tehneet vaarallisen merimatkan, ja nyt me näemme tällaisen taulun, nuoret sanovat.

Seuraavan hämmennyksen tarjosi Venny Soldan Brofeldtin maalaus Heränneitä, joka esittää yläsavolaisia huivipäisiä, peräti totisennäköisiä körttejä seurapenkissä.
- Ovatko he suomalaisia? Onko heillä hijab?

Halusin esitellä nuorille myös Juho Rissasen huumorillisen taulun Povarissa.
- We also need a future teller.
Niin totisesti. Nuoret turvapaikanhakijat elävät piinaviikkojaan, kun odottavat viranomaisten päätöksiä. Saavatko he jäädä? Minne he menevät, jos saavat jäädä? Ja ennen kaikkea, minne he menevät, jos eivä saa jäädä? Raastavaa.

Olisin halunnut kyetä esittelemään heille paremmin myös Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous -työn. Kullervo on Kalevalan traaginen, ehkä traagisin hahmo. Hänen kaltaisiaan on nyt maailma täysi: harhautettuja, petettyjä, työttömyydestä kärsiviä nuoria poikia ja miehiä.
Ja entä vielä yksi taulu Kalevalasta: Lemminkäisen äiti, joka keräsi kuolleen poikansa riekaleet yhteen. Äiti odottaa kokoon kursitun mutta elottoman poikansa vieressä mehiläistä, joka toisi hunajaa Ukko ylijumalalta. Hunaja herättäisi Lemminkäisen taas henkiin.
Äiti oli varoitellut poikaansa lähtemästä sotatantereille, mutta poika ei ottanut varoituksista onkeensa. Äitien osa.

Ateneumin Japonomania-näyttely esittelee länsimaista taidetta uudessa valossa: japanilaisen taiteen vaikutteiden vastaanottajana. Näyttelyssä on muutama työ ranskalaiselta Claude Monet'lta, toisen seuralaiseni lempitaiteilijalta. Itse ilahduin muun muassa Gaugainin maalauksista, joita en ole nähnyt koskaan livenä - en toki Monet'nkaan töitä.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten paljon suomalaistaiteilijat ovat saaneet vaikutteita Japanin taiteesta kauppasuhteiden avauduttua 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Japanilaisten puupiirrosten ja maalausten esittely rinnan suomalaisten töiden kanssa avasi silmiä, samoin keramiikan esittely näyttelyssä.

Puuh. Aivojen kovalevy alkaa olla täynnä. Poikien kanssa burgerille, vähän kävelylle - ja ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Kiasma on vielä näkemättä. Jaksetaanko me? Kyllä kyllä, pojat vakuuttavat. Jo arkkitehtuuri sinänsä kiehtoo heitä.
Täälläkin pakolaisuuden teemat tulevat vastaamme. Valokuvaaja Tanja Boukal oli suunnitellut ja valmistanut suuren huivin, johon on kuviovirkattu Oodi ilolle -teksti, Eurooppa-hymni siis. Hän pyysi Kreikkaan tulleita pakolaisia pukeutumaan huiviin ja kuvasi heidät huivin kanssa.

Eurooppalaiset arvot siinä toteutuvat.

Tämä virkattu työ on Parantava talo, Healing House.
Kitaramusiikki soi ja me istuimme ja pötköttelimme
talon sisällä. En panisi pahakseni, jos avokonttori voisi
olla tällainen

Mutta lopuksi ilmava kevennys. Kiasmassa Neto on irti! Brasiliaisen Ernesto Neton ilmava ja luonnonmateriaaleista koostuva näyttely kietoo meidät kaikki verkkoonsa. Ihan konkreettisesti. Tämän jälkeen on taas helpompi hengittää.

Kaislalattia antoi rauhoittavan olon. Ilta-auringon valoa.

Viisin nukuttava riippumatto.