Pakolaisten mukana Ruumissaatosta Povarille Ateneumissa

Kävin eilen Ateneumissa epätodennäköisessä seurassa: kahden turvapaikanhakijanuoren kanssa. Toinen heistä on taitava piirtäjä ja toinen muuten kaunissieluinen taiteen ystävä.

Poika ja varis. Toisen pojan takaa näkyy Povarissa-maalaus.

Suomalaista taidetta esittelevä näyttely on ylitsepursuavan runsas.
Edelfeltin Ruumissaatto-maalaus pysäytti nuoret. Saaristomeri kylpee heleässä kesäpäivän valossa, joka siilautuu keveiden pilvien läpi. Veneessä lasta ruumisarkkua saattavan perheväki on surusta sanaton.
- Me olemme tehneet vaarallisen merimatkan, ja nyt me näemme tällaisen taulun, nuoret sanovat.

Seuraavan hämmennyksen tarjosi Venny Soldan Brofeldtin maalaus Heränneitä, joka esittää yläsavolaisia huivipäisiä, peräti totisennäköisiä körttejä seurapenkissä.
- Ovatko he suomalaisia? Onko heillä hijab?

Halusin esitellä nuorille myös Juho Rissasen huumorillisen taulun Povarissa.
- We also need a future teller.
Niin totisesti. Nuoret turvapaikanhakijat elävät piinaviikkojaan, kun odottavat viranomaisten päätöksiä. Saavatko he jäädä? Minne he menevät, jos saavat jäädä? Ja ennen kaikkea, minne he menevät, jos eivä saa jäädä? Raastavaa.

Olisin halunnut kyetä esittelemään heille paremmin myös Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous -työn. Kullervo on Kalevalan traaginen, ehkä traagisin hahmo. Hänen kaltaisiaan on nyt maailma täysi: harhautettuja, petettyjä, työttömyydestä kärsiviä nuoria poikia ja miehiä.
Ja entä vielä yksi taulu Kalevalasta: Lemminkäisen äiti, joka keräsi kuolleen poikansa riekaleet yhteen. Äiti odottaa kokoon kursitun mutta elottoman poikansa vieressä mehiläistä, joka toisi hunajaa Ukko ylijumalalta. Hunaja herättäisi Lemminkäisen taas henkiin.
Äiti oli varoitellut poikaansa lähtemästä sotatantereille, mutta poika ei ottanut varoituksista onkeensa. Äitien osa.

Ateneumin Japonomania-näyttely esittelee länsimaista taidetta uudessa valossa: japanilaisen taiteen vaikutteiden vastaanottajana. Näyttelyssä on muutama työ ranskalaiselta Claude Monet'lta, toisen seuralaiseni lempitaiteilijalta. Itse ilahduin muun muassa Gaugainin maalauksista, joita en ole nähnyt koskaan livenä - en toki Monet'nkaan töitä.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten paljon suomalaistaiteilijat ovat saaneet vaikutteita Japanin taiteesta kauppasuhteiden avauduttua 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Japanilaisten puupiirrosten ja maalausten esittely rinnan suomalaisten töiden kanssa avasi silmiä, samoin keramiikan esittely näyttelyssä.

Puuh. Aivojen kovalevy alkaa olla täynnä. Poikien kanssa burgerille, vähän kävelylle - ja ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Kiasma on vielä näkemättä. Jaksetaanko me? Kyllä kyllä, pojat vakuuttavat. Jo arkkitehtuuri sinänsä kiehtoo heitä.
Täälläkin pakolaisuuden teemat tulevat vastaamme. Valokuvaaja Tanja Boukal oli suunnitellut ja valmistanut suuren huivin, johon on kuviovirkattu Oodi ilolle -teksti, Eurooppa-hymni siis. Hän pyysi Kreikkaan tulleita pakolaisia pukeutumaan huiviin ja kuvasi heidät huivin kanssa.

Eurooppalaiset arvot siinä toteutuvat.

Tämä virkattu työ on Parantava talo, Healing House.
Kitaramusiikki soi ja me istuimme ja pötköttelimme
talon sisällä. En panisi pahakseni, jos avokonttori voisi
olla tällainen

Mutta lopuksi ilmava kevennys. Kiasmassa Neto on irti! Brasiliaisen Ernesto Neton ilmava ja luonnonmateriaaleista koostuva näyttely kietoo meidät kaikki verkkoonsa. Ihan konkreettisesti. Tämän jälkeen on taas helpompi hengittää.

Kaislalattia antoi rauhoittavan olon. Ilta-auringon valoa.

Viisin nukuttava riippumatto.