Uppoa vihreään retriittiin

Kiitos ope kannustuksesta! Uskalsin koskea Youtuben editointityökaluihin. Eilen työstin Via Dolorosa-pätkää, mutta se on kesken. Tänään tein yksinkertaisemman hankkeen: kesäisenä iltana kuvatun retriittivideon: kun järvenrannan puihin heijastui veden välke, kauniina, rauhoittavana, aaltomaisena liikkeenä.
Se näky vaati hiljentymään. Sellaiset hetket ovat hienoja. Halusin kuvata sen, halusin tarjota sen muillekin.

Ole siis hyvä: reilut puoli minuuttia vihreää retriittiä!

Työssäni Jyväskylän viestinnässä olen väistänyt videohankkeeseen koskemista. Kynnys on korkea. Liian teknistä. Ja kuinka löytää katsojia, olipa video miten hieno tahansa? Meidän seurakuntalehdellämme on oma Youtube-kanava, jossa suurimman suosion on saanut Myrskyluodon Maijaa teatterissa esittäneen näyttelijän haastattelu. Kuuluisa kynttilälyhtyvideo saavuttaa sen suosiota uhkaavasti.

Oletan, että paras tapa saada katsojia videoille on se, että videoille löytyy myös tekijöitä esimerkiksi nuorista. Heillähän se kuvaus ja taltionti on jo toinen luonto, kännykkäkamera kädessä syntyneillä. Ja hauska ote hallussa.

Kissavideot ovat rankasti aliarvostettuja esimiesten keskuudessa

Videoprojekti vielä vaiheessa. Ollut jo pitkään. Työkaveri on tuuppinut minua videoimaan Henki & elämän Youtube-tílille sisältöä. Olen onnistunut väistämään. Ehkä ensi viikolla teen ensimmäisen The Videon työpaikkani järjestelmäkameralla. Teemana tuunaus ja kauniiden korttien valmistus lähetyksen hyväksi. Ovat muuten kauniita hää- ja rippionnittelukortteja!
Omalla pokkarilla olen kuvannut kissaamme, veden virtausta koskessa, valoja ja varjoja järvenrannan "puukatedraalissa". Puolen minuutin tai 15 sekunnin luontopätkiä olen tarjoillut silloin tällöin seurakunnan Fb-sivuille miniretriitteinä. Pysähdy ja katso, sanattomasti, äänettömästi. Näitä videoita olen julkaissut omalla Youtube-tililläni.
Ajan kulua kuvaavan videopätkän kuvasin Tallinnassa yhdessä lahjatavarakaupassa. Kellojen eritahtinen kliksutus ei tosin taida rauhoittaa, luulen.

Henki & elämän videotuotanto eli kaksi työkaveriani elvisteli joulun alla jäälyhtyvideolla. Valitettavasti tämä ohjevideo jäi vähän vajaakäytölle, kun talvi on ollut sellainen kuin on. Ehkä ensi jouluna parempi onni?

Oleellisinta tässä videotuotannossa olisi löytää yleisö. Miten se tehdään?

Ja jos kissavideoiden katselu on esimiesten keskuudessa aliarvostettua, niin turha nyhrääminen taas on yli-. Tämä tuli mieleen, kun katsoin televisiosta dokumenttia, jossa esiteltiin suomalaisen miehen Youtube-videoita. Kaveri laittaa kameran päälle, mittailee vettä ja kahvia keittimeen ja ilmoittaa: nyt minä keitän tässä kahvia. Toinen kaveri taas ajaa autoa - pyörittää rennosti rattia vasemmalla kädellä ja huiskii oikealla kädellä kameran kanssa videokuvaa. Ja niitä videoita kuulkaa ladataan!

Samoin kuin kissavideoita. Niiden katselun väitetään rauhoittavan ihmistä ja vähentävän stressiä. Pelkään kuitenkin, että esimiehen stressi ei juuri vähene, jos hän näkee minun katselevan kissavideoita työaikana.

Viimetipaton helmikuu

Läksyt tehty! Ensimmäisestä sain pinnata, kun olen jo perustanut sivuja. Esimerkiksi tämän Äänekosken seurakunnan sivun, jossa on seurakunnan uutisia, tapahtumatietoja, kuvia toteutetuista tempauksista sekä luontokuvia, vähän hauskaakin - ja nuiveat 130 tykkääjää.
Lisäksi olen perustanut sivun Sumiaisten kirkolle sekä Konginkankaan kirkolle, jotka molemmat ovat tiekirkkoja. Niiden alku oli lähinnä arkkitehtuurin ja historian esittelyssä, ja kesäisin ovat myös tiekirkko-oppaat saaneet julkisuutta.
En ylläpidä näitä sivuja yksin, vaan meitä on iso tiimi - Äänekosken seurakunnan työntekijöitä ja minä vapaaehtoinen - jotka creaamme sivuille huikeita idiksii ;)
Jyväskylän seurakunnan viestinnän jäsenenä pidän yllä myös Jyväskylän seurakunnan ja seurakuntalehtemme Henki & elämän sivuja.
On se ylvästä,  kun voi sanoa, että ylläpidän Henkeä ja elämää!

Varsinkin Äänekosken seurakunnan Facebook-sivuille sain lisää tykkääjiä, kun meillä vietettiin eläköityvän kirkkoherran lähtöjuhlaa kera täytekakkujen ja huumorillisten puheiden. Napsin tilannekuvia ja tein niistä albumin. Kertaheitolla tusina uutta tykkääjää - mutta se edellyttikin kahdeksan työtunnin panosta! Ai mikä hyötysuhde?

Ryhmäksi perustin Äänekosken seurakunnan vapaaehtoisten Fb-ryhmän. Se on avoin, päivitysoikeus muutamalla seurakunnan työntekijällä & minulla; lisäksi on haav(e)issa toinenkin vapaaehtoinen sitä koordinoimaan. Sivun tarkoituksena on jakaa tietoa tarjolla olevista vapaaehtoistehtävistä, pitemmistä sitoumuksista ja lyhyemmistä pesteistä. Lisäksi sinne laitetaan kuvia toteutuneista tempauksista, työpiireistä, leivonnaisista, käsitöistä, penkkien kannosta jne jne. Katsotaan, miten se saa ilmaa siipiensä alle.

Henki & elämän tämän päivän tunnelmat:
Meitsi kuuli, että jossain Pohjois-Koreas jäbä joutu uudelleenkoulutukseen, kun se kirjotti pressan nimen väärin. Muut joutu vankilaan, kun ne kirjotti mitä aatteli. Meitsi alko creaa systeemii, jossa jengi saa sanoo mitä ajattelee tai uskoo mihin haluu eikä joudu vankilaan. Ai et se on jo duunattu? Demokratialeissön! Huikee idis! Tsufeet sille!

Facebookin sietämätön keveys

Facebook on höpöttelyä, sanoi taannoin kouluttaja, joka opetti meitä FacEtikettiin (uudissana, keksin sen juuri). Silloinen vs. päällikkömme oli hepulin partaalla. Ei voi olla, ei VOI! Ei mikään media voi olla turhaa leikinlaskua varten.

Mutta niin se taitaa olla. Päivitän Facebookiin näin: Kyllä nolotti huoltoaseman parkkipaikalla, kun kaukosäädinavaimella testasin autoa, että olinko muistanut lukita sen. Huomasin hokevani, että nyt se on auki, nyt se on kii.
Päivitykseni saa 52 tykkääjää ja kiherryttävän kommenttirimpsun.

Seuraavaksi linkitän tyttöjen ympärileikkausta käsittelevän kampanjalinkin ja varoitan, että tässä videossa ei suotta ole K15 -merkintä, saan kommenteiksi viisi vaivautunutta ynähdystä.

Turha lienee potkia tutkainta vastaan? Vaikka onhan se toinenkin totuus olemassa: Facebookin ja Twitterin kautta on tehty vallankumouksiakin.

Mutta minä yritän läksyni oppia ja koetan piilottaa oman viestini - tai seurakunnan viestin - pienen huumorinpilkahduksen sisään.

Pitihän tähänkin sitten alistua

Kun Facebook oli nuori, luin siitä lehtijuttuja. Hymähdytti. Aikuiset ihmiset - kansanedustajat ja kaikki! - lähettelevät toisilleen tökkäyksiä. Kirjoittavat, että minä syön nyt.
Työkaveri kysyi Facebookiin, mutta minä onnistuin kiemurtamaan itseni siitä vielä irti. Pah, taas pitäisi opetella uusia systeemejä ja painaa mieleen uusia salasanoja, hermo menee entistenkin kanssa.

Kunnes Siskontyttö Oxfordista kutsui liittymään. Kesäloman alkajaiksi liityin, ja sain kavereiksi sisarusteni tyttäriä kolmin kappalein - maailmalla töissä kaikki, kiva että vanha täti kelpaa kansainvälisten nuorten ystävälistalle ;) Ruokakuvankin laitoin, ihan juhannusterveisiksi niille maankiertäjänuorille.

Mietin silloin Facebook-politiikkaani. Olen siellä läsnä aika vähillä tunnisteilla; en mainitse perheenjäseniä nimellä, en ole kertonut koti- enkä työpaikkaani. Tosin suurin osa Fb-kavereistani on työkavereitani, joten salaisuuden turvaluokitus ei ole kovin huikea. Joskus päivityksissäni esiintyvät Äitvanha, Perheen Toinen Aikuinen (lyh. PTA) sekä Lähinuoret.
Lisäksi löytyi liuta serkkuja: Facebook.com - sinne ne serkut menneet on.

Havaitsin aika pian, että tyylilaji on enimmäkseen keveys. Ensitöikseen ei kannata avata Facebookin ovea selkoselälleen ja kiljaista yleisöä täynnä olevaan Fb-aulaan saapuessaan että "Hei, olen Maikki ja minulla on mielenterveysongelmia, liitto rakoilee ja teinit valvottavat". Tai saattaa tietysti kannattaakin, mutta minä en ole noin tehnyt. Jokaisen oma valinta.


Olen tiedottajana Jyväskylän seurakunnassa. Jäseninä reilut satatuhatta, työntekijöitä yli kolmesataa. suurimman osan työntekijöistä tunnen vain niminä tapahtumailmoituksissa. Siksi aloin kysellä heitä kavereikseni aina, kun nimi Facebookissa vilahti. Sitä kautta olen tutustunut heihin, tiedän jotain heidän siviilielämästään, lemmikeistään, harrastuksistaan. Joskus - ja aika useinkin - Fb:n kautta löytyy myös juttuvinkki, jota voimme viestinnässä hyödyntää.
Tuntemattomien ihmisten lähettämien kaverikutsujen kohdalla mietin vähän, tsekkaan heidän kavereitaan ja päivityksiään, jos pääsen niitä lukemaan. Yleensä olen kuitenkin hyväksynyt, vähän sillä meiningillä, että mikäs minä olen ketään valkkaamaan. Istunhan minä bussissakin tuntemattomien viereen, joskus jopa aloitan keskustelun. Toistaiseksi olen saanut vain yhden kosinnantapaisen - se tuli Istanbulista. Lukuisia hyviä chatteja olen käynyt.

Huvittavin väärinkäsitys sattui heti Fb-urani alussa. Yksi seurakunnan lastenohjaajista kertoi kuumien kesäpäivien iltoina harrastaneensa terassipyöräilyä. Pikkuisen siinä kohotin kulmakarvojani, kun ajattelin lastenohjaajaa pyöräilemässä (rottinkikori kaupunkipyöräänsä kiinnitettynä) terassilta toiselle eräänlaista Kauppakadun approa suorittamassa. Kunnes minulle selvisi, että terassipyöräily tarkoitti terassille kannetulla kuntopyörällä pungertamista.
- Mitäs sinä sitten luulit, kysyi lastenohjaaja hymiön kera.

Miksi puhekupla?

Kun lapseni olivat pieniä, minä hööpötin heitä joskus. Kerran väitin, että voin katsella heidän uniaan,  ne näkyvät muka heidän sänkynsä yläpuolella valkoisella seinällä kuin elokuva. Tai kuin sarjakuvan puhe- tai ajatuskupla.
- Etkä, he sanoivat järkyttyneinä.
- No en pystykään, oikaisin.
Lapseni selvisivät tästä ihan hyvin. Nykyään on niin hyviä lyhytterapioita.

Itseäni jäi kiehtomaan se ajatus, että sitä voisi nähdä toisten unia. Kuulemma Japanissa on keksitty aivojen seuraamisjärjestelmä, joka kertoo, mitkä nukkuvan ihmisen aivonosat ovat olleet aktiiviisia unen aikana. Tänä on jo pieni askel kohti kaverin unensieppausta...

Olen myös innokas sarjakuvien lukija. Tenavat, Asterixit sekä nyrjähtäneet Fingerporit osuvat ja uppoavat. Joskus huvittelen kuvittelemalla, miten keskutelukumppanin pään yläpuolelle ilmestyvät hänen ajatuksensa ajatuskuplassa ennen kuin hän ehtii sanoa mitään. Tai kirjaimellisesti näen lampun syttyvän tai hämmästyksen materialisoituvan kysymysmerkiksi puhekumppanin pään yläpuolelle.
Ja monesti - liian monesti - ajatukset ja ideat jäävät pelkiksi kupliksi. Tuumin mutten siirry tuumasta toimeen.

Puhekupla on myös uusimpia piparimuottejani, joita kerään.

Somessa hidaskin ehtii puhua

Lukupiirimme käsitteli Leena Lehtolaisen kirjaa Minne tytöt kadonneet. Kirjan teema - maahanmuuttajatyttöjen oikeudet, tyttöjen ympärileikkaukset - innostivat kovaääniseen keskusteluun. Puheenvuorot kimpoilivat yli pöydän. Minäkin vedin henkeä ja aloitin että miel... mutta siinä vaiheessa jo kolme ihmistä oli julkistanut omat ajatuksensa. Uusi yritys: Mielest..... ja kolmannen kerran: Minä ajatt...
Tovin kuluttua lukupiirimme uusin jäsen kääntyi puoleeni ja artikuloi hillityn kohteliaasti: Olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan, mitä sinä olet yrittänyt viimeiset puoli tuntia sanoa.

Sosiaalisessa mediassa hitaampikin saa suunvuoron, sellainen, joka live-elämässä kuuntelee, kääntelee päätään kuin talitintti lintulaudalla (oho, sainpa lintulaudankin tänne tungetuksi) ja arvioi, että oliko se oma mielipide nyt kuitenkaan niin fiksu ja ääneen sanomisen arvoinen. Sen takia viihdyn Facebookissa kuin kotonani ja vapautan siellä leikkisän puoleni. Saan rauhassa hihitellä muiden hassutuksille ja miettiä omat sanaleikkini, jos haluan osallistua höpöttelyyn. Tai sitten vakavaankin keskusteluun. Mutta ei liian pitkiä puheenvuoroja! Ei julistusta!

Blogit ovat minulle uusi maailma. Pidän lukemisesta mutta mieluummin paperimuodossa. Arvostan käsityö- ja ruoka- ja sisustusblogeja, mutta en ole ottanut asiakseni niiden seuraamista.
Luen ehkä eniten Kotimaa24.fi -uutissivuston blogeja, mutta en jaksa kiinnostua uskonnollisesta inttämisestä.
Yhtä blogia olen itse pitänyt. Kirjoitin Outolentoa vajaan vuoden. Se käsitteli matkaa Israeliin. Aloitin sen puolta vuotta ennen matkaa, kun halusin selvitellä ajatuksiani ja asenteitani. Outolento on edelleen olemassa, mutta se on jo varikolla, ei ilmassa.
Suhteeni blogeihin on ristiriitainen - kun kirjoitan, toivon, että joku näkisi mitä kirjoitan. Pitääkö olla Erkki Tuomioja tai toisen polven maahanmuuttaja, Girl with Attitude, jotta saa lukijoita? Mistäs minä sellaisen asenteen kehitän?

Mutta ehkä täällä blogimaailmassa saakin hypätä lintulaudalta virkistävään kylpyyn?