Kohta kamera jakaa kuvasi ja tuntemuksesi - varo!

Nyt se on ihan toteutumassa! Omien tunteiden ja tuntemusten jakaminen somessa valokuvan tarkkuudella. Hesari kertoi kamerasta, joka ottaa kaksi kuvaa ihan peräjälkeen: etukamera kuvaa kohteen, jonka halusin kuvata  (Eiffel-torni/karhu/Tsekin voittomaali) ja välittömästi sen jälkeen takakamera kuvaa minun ilmeeni (ihastunut/kauhusta puolikuollut/raivostunut). Sitten voin jakaa kuvaparin haluamassani someympäristössä.

Toisessa jutussa toimittaja pohti, onko elämysturismi enää eettistä: millainen hiilijalanjälki jääkään siitä, kun kulttuurimatkailija lentää viikonlopuksi Pariisiin jonottaakseeen Mona Lisan näkemistä - tai Berliiniin kiertääkseen Nefertiti-patsaan ympäri viidesti vastapäivään ja viidesti myötäpäivään, kuten minä muutama vuosi sitten. (Lue lisää täältä.)
Että olisiko sittenkin parempi nauttia nämä kulttuurielämystymiset kotona tietokoneen äärellä, kun huippumuseot alkavat tarjota virtuaalikiertueita taideteostensa äärellä?

Niin, minähähän sitten teetin piparimuotti-Nefertitin.

Kolmannessa jutussa innostuttiin, kuinka pääsemme ensi jouluna uppoamaan virtuaalitodellisuuteen.
- Kiinnitän remmillä mustan muovilaatikon päähäni. Silmissäni aukeaa hätkähdyttävä näky. Olen sisällä avaruusaseman miehistössä....Kropassa tila tuntuu aivan todelliselta, vaikka illuusio perustuu pelkkään näköaistiin ja kuulokkeiden huminaan. Eräs tieteisennustus on vihdoin käymässä toteen. luen tiedesivuilta.


Mutta milloin mahtanee toteutua se, että voimme jakaa tuntemuksiamme toisten ihmisten kanssa? Että voin jakaa konkreettisesti hermoverkkojen tasolla ilahduksen, joka valtasi minut, kun näin suvun nuorimman - kaksiviikkoisen vauvan - ensimmäistä kertaa? Pelon, kun auto lähti urista ja heittelehti muutaman pitkän sekunnin poikittain vitostiellä ja päätyi penkkaan? 
Mahtaneeko toteutua sellainen teknologia, että naps - jaan ne hermo- ja hormonitasolla tapahtuneet liikahdukset nettiin, ja joku toinen voi tuntea saman tunteen, kun klikkaa jotain kuvaketta? (Tämähän avaisi ihan uusia näköaloja myös lääkärikäynteihin: Ei tarvitse enää kuvailla kipua, että jomottaa, juilii, tykyttää, raastaa... voi vain sanoa lääkärille, että laitapa etusormi tuohon kännykän kosketusnäytölle, niin tiedät. Synnytyskipusimulaattoria kuulemma on jo kokeiltu. Siis miehille, mikä onkin ihan oikein.)

Kovastihan se lisäisi ihmisten välistä ymmärrystä ja myötätuntoa. Silti epäilen, että ei se meidän kuplaamme laajentaisi. Tuskin klikkaisimme sitä kuvaketta, jossa kongolaisen sissiliikkeen lapsisotilaaksi kaappaama poika (oli 16 kun kaapattiin, 19 nyt) antaisi meidän kokea oman elämänsä elämyksiä. Hesari kertoi hänestäkin.
Tuskin pojalla on edes mahdollisuutta käyttää näitä meille jo arkisia vermeitämme, vaikka tietokoneiden ja älypuhelimien oleelliset raaka-aineet louhitaankin hänen kotimaastaan.

Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.

Minun ikioma sikiöpussini

Jokainen meistä elää omassa minimaailmassaan. Sen rajat tai seinät ovat läpinäkyvät mutta ylittämättömät. Ihan kuin kantaisimme omaa pikku akvaariota tai lumisadepalloa - sitä, jota voi ravistella, niin että nesteessä kelluva keinotekoinen lumi leijuu hetken aikaa pallon sisällä.

 

Lapsena minua harmitti, kun kotona ei ollut lumisadepalloa:
Naapurissa leikin sellaisella. Äsken opin, että se on
englanniksi snowglobe. Aika osuva sana.

Välillä oleilemme lumisadepallomme keskellä ja arvioimme maailmaa ja muita ihmisiä sen kokemuksen perusteella, mitä olemme pallossamme oppineet. Joskus, harvoin, toisinaan tai ei koskaan (yliviivaa tarpeettomat vaihtoehdot) pistäydymme maailmamme ulkorajalla, työnnämme naamamme lasin sisäpintaan ja yritämme nenä lytyssä ymmärtää, mitä lajikumppanimme omassa kuplassaan puuhailee - ja miksi puuhailee.
Tai jos emme asu lasipallossa vaan reunoiltaan joustavasa sikiöpussissa, puskemme päällämme sen rajoja ja muotoja äärimmilleen, kun yritämme kurkistella naapurimme elämää. Yrityksen jälkeen palaamme hämmentyneinä keskelle omaa turvallista lapsivettämme.

Niin vähän meillä on edellytyksiä käsittää toisiamme ja toistemme motiiveja. 

Vertaan oman oman kokemuspiirimme rajaamaa elämää ja rajojen määrittämän myötätunnon määrää sikiöpussiin siksi, että äitienpäivä on niin lähellä. Runoilija Liisa Laukkarinen ei puhu ihmisten yksinäisyydestä sikiöpussisanastolla vaan sanoo sen paljon kauniimmin: Olemme kuin ruoho, juuriimme sidotut. Rakkaus, kuin kevättuuli, käy meidän ylitsemme, taivuttaa meitä välillä toistemme puoleen. Eikä muuta kosketusta kohtaloilla ole.

Paitsi tietysti ne ja me äidit. Me emme ole tiiviitä yksiköitä. Tutkimukset ovat todenneet, että sikiöistä soljuu istukan kautta soluja soluja äidin elimistöön. Tämä kumoaa jossain määrin sikiöpussi- tai lumisadepalloteoriaani. Lapsen soluja on löydetty äidistä jopa 27 vuotta synnytyksen jälkeen. Lääketiede tutkii uutterasti, mikä vaikutuksia näillä soluilla on äidin terveyteen. Ne voivat esimerkiksi joko lisätä syöpäalttiutta tai torjua syöpiä. Jos ja kun soluja ajautuu aivoihin, ne hakeutuvat äidin - ja eläinemon - hajukeskukseen ja saavat aikaan sen, että äiti tunnistaa lapsensa ja emo poikasensa. Muistikeskukseen hakeutuvat solut taas...

No, siitä tiede ei kai sano kovin paljoa, joten vetoan maagiseen emoisuuteen. Väitän, että äidin muistikeskukseen porautuneet soluhituset herättävät äidin yöllä, kun kaukanakin asuva aikuinen lapsi on ongelmissa. Ne värisevät, kun teini ei vastaa puhelimeen eikä tule kotiin sovittuna aikana. Huonommassa tapauksessa ne saavat äidin pitämään kiinni lapsestaan ja estämään häntä aikuistumasta.
Ihmeellistä. Hurjaa ja vaarallistakin. 

Jotkut meistä viihtyvät uskontokuplassa.

 

Taidekupla. Nefertite, jonka patsas on Berliinissä.

 

Tässäpä oiva perustuslaki

Jos haluat tietää, millaisia oikeuksia ihmisellä on tai parhaassa tapauksessa saattaisi olla, sinun kannattaa piipahtaa Vilnaan. Vanhan kaupungin liepeiltä löytyy Uzupisin tasavalta, jonka perustuslaki on melkein kuin Muumilaaksosta tai kenties Punavuoren vihervasemmistokuplasta. Oikeasti se on kuitenkin Uzupisin taiteilijayhteisön käsialaa.
Boheemi ja ränsistynyt kaupunginosa julistautui itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1997. Tasavallan perustamista juhlitaan aina huhtikuun 1. päivänä. Hmmm...

Uzupisiin mennään kapean sillan yli. Alla virtaa yksi Vilnia-joen haaroista, kapeauomainen pikkujoki, joka ainakin heinäkuun helteillä oli vähävetinen ja valitettavan roskainen. Siltakaiteissa komeilee suuri määrä rakkauslukkoja.

Rakkauslukkoja. Paljon.

Uzupisin talot ovat ränsistyneitä. Sisäpihat houkuttelevat kuitenkin puoleensa, sillä monesta löytyy katutaidetta ja gallerioita.
Keskeisellä aukiolla on kuuluisa Uzupisin enkeli, ja alueelta löytyy myös Frank Zappan patsas.

Uzupisin enkeli puhaltaa torveen.

Mutta itse asiaan. Tässä perustuslain pykälät. Ne on kirjoitettu useilla kielillä suuriin tauluihin, jotka on kiinnitetty seiniin. Paikalle löytäneet turistit kuvailevat ja tavailevat niitä innokkaasti.

1. Jokaisella on oikeus elää Vilnajoen rannalla, ja Vilnajoella on oikeus virrata jokaisen ohi.
2. Jokaisella on oikeus kuumaan veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon.
3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus.
4. Jokaisella on oikeus erehtyä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
6. Jokaisella on oikeus rakastaa.
7. Jokaisella on oikeus olla vailla rakkautta, mutta ei välttämättä.
8. Jokaisella on oikeus olla huomaamaton ja tuntematon.
9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai vain olla tekemättä yhtään mitään.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa.
11. Jokaisella on oikeus huolehtia koirastaan, kunnes jompikumpi kuolee.
12. Koiralla on oikeus olla koira.
13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädäntullen sen pitää auttaa tätä.
14. Jokaisella on oikeus olla joskus tietämättä velvollisuuksistaan.
15. Jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus.
16. Jokaisella on oikeus olla onnellinen.
17. Jokaisella on oikeus olla onneton.
18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa.
19. Jokaisella on oikeus uskoa.
20. Kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan.
21. Jokaisella on oikeus tajuta oma pienuutensa ja suuruutensa.
22. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta siihen, mikä on ikuista.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
25. Jokaisella on oikeus olla mitä tahansa kansallisuutta.
26. Jokaisella on oikeus juhlia syntymäpäiväänsä tai jättää juhlimatta.
27. Jokaisen on muistettava nimensä.
28. Jokainen voi jakaa toisille sitä, mitä omistaa.
29. Kukaan ei voi jakaa toisille sitä, mitä ei omista.
30. Jokaisella on oikeus veljiin, siskoihin ja vanhempiin.
31. Jokainen voi olla vapaa.
32. Jokainen on vastuussa vapaudestaan.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty.
35. Kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista.
36. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä.
37. Jokaisella on oikeus olla ilman oikeuksia.
38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä.
Älä voita.
Älä puolustaudu.
Älä anna periksi.

Perustuslaki kiinnostaa turisteja.

Verkkosukat ja alusvaatteet, materiaali jotain kanaverkkoa.

Boheemia.

Anarkistinen pyllistys.

Puputipunoitasuklaapääsiäinen

Nythän on niin, että kunnon luterilainen hermostuu siitä, että valtaosa suomalaispopulaatiosta ei enää tiedä pääsiäisen merkitystä. Juhla on ohentunut lampaansyönniksi, mämminmaisteluksi ja suklaamunien makutestiksi.

Pääsiäiskortitkin ovat silkkaa pup(p)ua, tipua ja noitia mustine kissoineen. Viitsiipä joku muistuttaa, että pääsiäinen on istutettu keinotekoisesti pakanallisten hedelmällisyysriittien ja kevään juhlan päälle. Kielitiedekin sen todistaa: Easter ja Oster muistuttavat germaanien  Ostar-jumalattaresta, jota palvottiin keväällä uuden elämän, hedelmällisyyden ja sadon varmistamiseksi. Joku hakee vauhtia jopa muinaisten egyptiläisten Istarista.

Kaikki tutkijat eivät ole kuitenkaan sanan etymologiasta yksimielisiä, kertoo Huffington Post. Lehden mukaan toinen mahdollinen selitys on, että nimi viittaa latinankieliseen fraasiin "hebdomada alba", joka tarkoittaa valkoista viikkoa. Perinteisesti uudet kristityt kastettiin pääsiäisenä valkoiseen pukeutuneena. Muinaisessa saksassa fraasi vääntyi muotoon "eostarum". Nykysaksaksi pääsiäinen on ostern ja englanniksi easter. Näin selosti kirkollinen Kotimaa24-verkkosivusto Huffington Postia lainaten.
Suomenkielinen pääsiäinen juontuu heprean sanasta pessach, joka viittaa israelilaisten pakoon Egyptistä. Ehkä uskonnollisen perinteen ohenemisesta on syytä huolestua, ehkä ei. Ehkä voisi vain tirskahtaa keskiaikaiseen katoliseen kirkkoperinteeseen kuuluvan pääsiäisnaurun ja mennä Tampereen Vapriikkiin tutustumaan vanhoihin pääsiäiskortteihin, joita esittelevä näyttely on nähtävillä vielä 19.4. asti. Esillä on ennennäkemättömiä kokoelmia kymmenen apollolaisen kätköistä sekä Postimuseon arkistosta. Tässä pikkuisen esimakua näyttelystä. Tipuja, pupuja, mämmiä ja pusuja.

 

  

   

Pyhät, pahat ja veijarit: pyhiinvaellus aloitti turismin

Tätä tietä, opastaa hieno seinätaulu Vapriikin aulassa.

Kuvittele, että lähdet matkalle, joka kestää vuoden ja jolta ei välttämättä ole paluuta. Järjestät elämäsi, kirjoitat testamentin, ositat omaisuutesi siltä varalta, että näet rakkaasi ja synnyinseutusi viimeisen kerran.
Kuvittele, että olet pienen syrjäisen suomalaiskylän kasvatti, joka vaellat kielitaidottomana Euroopan toiselle laidalle. Mukanasi on vain passin virkaa tekevä suosituskirje, jonka seurakuntasi pappi on sinulle kirjoittanut. Suomessa olet nähnyt vaatimattomia harmaakivikirkkoja, matkalla menet korkeisiin katedraaleihin, joissa hohtaa kulta ja joiden tornit ovat niin korkeat, että kun kirkossa nostat likinäköisen katseesi ylös, et edes näe holvien korkeuksiin - taivas siellä taitaakin aueta.
Asusi on vaatimaton, loppumatkan kävelet paljain jaloin, jotta olet riittävän nöyrä.

Tampereen Vapriikki esittelee keskiajan pyhiinvaelluksia näyttelyssä lokakuuhun asti. Esillä on suomalaisten kirkkojen paikallisia aarteita sekä lainoja Skandinaviasta ja Lontoon British Museumista.

Lipas, jossa pyhimyksen jäännöksiä säilytettiin.
Liittyy kolmen tietäjän/kuninkaan kulttiin Kölnissä. Lipas lainassa
British Museumista

Näyttely saa eläytymään lähtijään - ja oikeastaan tajuamaan sen, ettei sitä reissua oikein tajua. Lähtijöiden motiivit olivat monenlaiset. Toki useimmiten uskonnolliset, mutta usein myös toivottiin, että pyhimyksen maalliset jäännökset parantaisivat taudeista.
Auttavat pyhimykset eivät saaneet nauttia hautarauhaa, sillä heidän jäännöksiään saatettiin kaivaa haudasta ja niille huudettiin ja niitä komenneltiin: paranna nyt!

Joku senaikainen tiikeriäiti tai -isä lupasi pyhästi tehdä pyhiinvaelluksen, jos pyhimys vain parantaisi lapsen tai antaisi eksyneen lapsukaisen löytyä metsän peitosta. Joku oli matkalla, koska kirkko tai kruunu olivat määränneet hänet siten sovittamaan rikkomuksiaan.

Liikuttava piirros kuvaa parantumista toivovia pyhiinvaeltajia.

Pyhiinvaellukset voi jakaa matkan keston mukaan kolmeen luokkaan: pitkät matkat suuntautuivat Roomaan, Santiago de Compostelaan tai Jerusalemiin.
Keskipitkien matkojen aikana käytiin lähempänä Euroopassa tai Skandinaviassa.
Lyhyet vaellukset suuntautuivat suomalaisiin kirkkoihin: Turkuun, Hattulaan.
Pyhiinvaelluksia kutsuttiin näyttelyssä keskiajan massaliikkeeksi - se oli eurooppalaisen turismin alku, jonka myötä kehittyivät vaellusreitit ja majoitusliikkeet. Myös vaikutteet levisivät vaeltajien myötä - joku sanookin, että pyhiinvaellukset muokkasivat Eurooppamme.

Nykyään pyhiinvaellusten suosio on taas kasvanut. Moni suomalainen ottaa vuorotteluvapaata tai käyttää kesälomansa viikot siihen, että lentää Espanjaan ja kävelee Santiago de Compostelaan. Todennäköisesti hän ei usko, että Pyhä Jaakko parantaa tenniskyynärpään tai puolison syövän. Kenties hän haluaa osallistua pitkään historialliseen ketjuun - uskon, että paikat, joihin ihmiset ovat vuosisatojen ajan vaeltaneet pyhin mielin ja suurin toivein, hohkavat jotain erityistä. Kenties hän haluaa löytää matkalta itsensä, testata voimiaan. En tiedä.
Itse olen käynyt kerran Jerusalemissa - sain sieltä pyhiinvaellusdiplominkin -, ja hengellisesti suurin kokemus siellä oli itkumuuri, jonka kivien rakoon sulloin kirjeen.
Rooma oli yhtä pyhiinvaellusta, samoin Ateena, jossa kävimme areiopagilla - sillähän apostoli Paavali puhui  ateenalaisille. Jopa viimekesäisestä Vilnan matkasta sukeutui eräänlainen pyhiinvaellus, kun katsoimme Aamunkoiton portilla Mustan Madonnan luo polvillaan eteneneviä matkalaisia.

Pari kesää sitten kävimme Trondheimissa, päämääränä Nidarosin tuomiokirkko. Valitan, vain autoilimme, emme kävelleet Pyhän Olavin reittiä, jota on nykyään kunnostettu elpyvää pyhiinvaellusinnostusta varten. Osuimme Pilgrimstad-nimiseen kaupunkiin sateisena heinäkuun päivänä. Löysimme sieltä Olavin mukaan nimetyn lähteen,  jonka äärellä kasvavat puut ovat perimätiedon mukaan olleet täynnä rampojen ja raajarikkojen kainalosauvoja - he kun olivat parantuneet lähteen vettä juotuaan.
Minulle tuli - valitettavasti - matkan jälkeen viikon flunssa ja sairausloma. Sori, Olavi, tällä kertaa se ei vain toiminut.

Pyhän Olavin lähde Pilmgrimstadissa.

Kaipaatko hiljaisuutta keskellä kaupunkia?

Vesi solisee ja hienovarainen musiikki soi. Lattialle levitetty kotoisa riepumatto johdattaa villahattaroista tehdyn lammaslauman luo. Hiljaisuus häivyttää ympärillä parveilevat 500 ihmistä olemattomomiin. Veden solina vie minut hetkeksi kolmen vuoden taakse Lissaboniin, keskellä kaupunkia olevaan katedraaliin, jonka seimiasetelmassa solisi myös pieni keinotekoinen puro. Sekin efekti toi rauhan suurkaupungin keskellä.

Hiljainen huone oli rakennettu Paviljonkiin jumalanpalveluspäivien oheen. Toimisiko sellainen jossain muuallakin, siellä missä ihmiset kiirehtivät, shoppailevat, juoksevat ees taas vaikutteita, hälinää ja toisiaan väistellen? Vaikka kauppakeskuksen aulassa? Tai lämpimänä kesäpäivänä kävelykadulla?

Nyt en puhu paljoa minäkään vaan annan hämärässä hiljaisessa huoneessa kännykkäkameralla otettujen kuvien puhua. Ole hyvä.

Talvinen maisema ja pieni punainen tupa. Pappa Panov
odotti jouluvieraaksi Jeesusta, mutta tapasi
vain nälkäisiä ja resuisia kerjäläisiä.

Suloinen solina täytti Hiljaisuuden huoneen.

Rukouskiven värillä on väliä. Voit pudottaa vesiastiaan
sen värisen kiven, joka symboloi elämääsi juuri nyt.
Kirjamessuilla seurakunnan osastolla tämä kiinnosti
ihmisiä. Miten vaikkapa kävelykadulla?

.

Vieraanvaraisuutta afrikkalaiseen tapaan: pienen majan
emäntä kutsui suomalaisen kylään, kattoi pöytänä
toimivalle ämpärille neljä kananmunaa
ja suolakeon sekä tarjosi kolmen sortin limsaa.

Sairaan miehen ystävät toivat miehen sinne,
mistä arvelivat avun löytyvän. Jeesuksen luo.

Väkijoukkoa se hämmensi. Hiljaa olivat kuitenkin.