Näin kohtaat hyvän myyjän

Tallinnassa käytiin. Varsinainen päämäärähän oli tietysti Piparkoogimaania. Sataman läheiseen ostoskeskukseen eksyttiin, ihan viattomalla mielellä ja ilman ostoaikeita.
Käytävällä päivystää myyntipöytänsä takana nuori nainen: Tere! Tässä hyviä ihovoiteita, saa kokeilla ilmaiseksi.
Noh... jos nyt ilmaiseksi saa pakkasen karhentamiin käsiin hyväntuoksuista hoitoa, niin olkoon menneeksi.

Ensin loiskaus voidetta rouvan vasemmalle kämmenselälle, ja selostuksen kanssa. On Kuolleen meren mineraaleja, on vitamiinia (A, B, C, D, niin pitkään kuin aakkosia riittää). Niin on luonnonmukaistakin.
Sitten loiskaus herran vasemmalle kämmenselälle. Oi, onpa herralla karheat kädet, mutta tätä kun laittaa kerran päivässä, niin kyllä tokenee silkinpehmoiseksi. Riittoisaa on, yksi pikkutuubi kestää kolme vuotta.
(No, myy nyt yksi tuubi.)

Sitten toisesta tuubista oikealle kämmenselälle, sekä rouvalle että herralle. Erituoksuista. Kehotus nuuskuttaa tuoksuja ja vertailla, kumpi parempi. Eka oli parempi ja miedompi.
Selostusta jatkuu. Tämä voide silmäpussit korjaab. Couperosan häätääb. Kymmenen vuotta nuorentaab.
(Toinen tuubi, kiitos.)

Lisää käyttömahdollisuuksia: Sopii käsiin, kasvoihin, ja herra voi sitten voidella joka päivä (iga päev) rouvan decolteealueen tällä voiteella.
(No, myy se kolmaskin tuubi.)

Ja mitäänhän ei pitänyt ostaa.

Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.

Turvapaikanhakijoiden joulu

Joulujuhlaideointia Ankkurin ryhmäkodin nuorille

Ajankohdaksi kaavailimme lauantaita 12.12.
Jos opistolle sopii, niin juhla olisi vanhan puurakennuksen juhlasalissa.
Varsinainen joulujuhla alkaisi klo 16. Ennen sitä järjestäisimme yhteiset talkoot nuorten kanssa:

jotkut heistä leipovat pipareita ja torttuja ryhmäkodin ruokasalissa ja keittiössä

toinen ryhmä koristelee juhlasalia

kolmannet saavat harjoitella ohjelmaa, jos haluavat esittää musiikkia juhlassa

Juhlassa

Helluntaiseurakunnan lapsiryhmä esittää jouluevankeliumin, nuorille tulostetaan omankielinen teksi, josta voivat seurata, mitä esityksessä tapahtuu.
- Juontaja kertoo etukäteen, että Jeesus ja Maria ovat yhteisiä kunnioitettuja henkilöitä sekä kristinuskossa että islaminuskossa.
- Lisäksi korostetaan, että lahjoja tuovat tietäjät olivat kotoisin Iranin ja Irakin seuduilta.
Vinkkejä tai rohkaisua idealle voi löytää Abrahamin lapset -kirjasta.

Musiikkiesityksiä ja yhteislauluja, laululeikkejä. Tuomo Mustosen esittämä Sibeliuksen Kuusi ja sen rinnalla metsäinen tarina. Liittyisi Sibeliuksen juhlavuoteen, itsenäisyyspäivään ja jouluun. 

 

Nuorille kerrotaan, että suomalaisissa perheissä kodeissa vierailee vanha vanha mies, jolla on mukanaan säkki, ja säkissä lahjoja. Joululahjoja annetaan sen muistoksi, että itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesukselle.

Ja kukas siellä ovella koputteleekaan – avataanko ovi... Jee, joulupukki!

Jaetaan lahjat, laulellaan

Juodaan mehut ja syödään piparit & tortut.

Kova pehmeä voima

Someraivo. Liikenneraivo. Raivo hoitoalan henkilökuntaa kohtaan. Raivo turvapaikanhakijoita kohtaan. Ehkä raivoaminen on vain pintakuohaa, mutta pikkuhiljaa alkaa hirvittää. Onko meiltä kadonnut kyky katsoa asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja halu ymmärtää syitä hänen käytöksensä takana? Missä luuraa myötätunto? Kuinka paljon meillä suomalaisilla on sitä koskaan ollutkaan?

Moni kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin koko kylä kasvatti ja naapuri seurasi mummonmökin piipun savumerkkejä. Vaan onko tämä pelkkä kupla? Onko suomalainen myötätunto ollut vain sumuverho kontrollille ja ruodussa pitämisen halulle?

Myötätunto on kova voima, jota meillä tarvitaan kiihkeästi. Jotain tarpeesta voi päätellä siitä, että Jari Sarasvuo uhrasi aiheen käsittelylle kokonaisen tunnin radio-ohjelmassaan Yle Puheella. Hän sanoi, että myötätunto on ainoa asia, joka voi pelastaa ihmiskunnan. Sarasvuon mukaan kirjallisuus edistää myötätuntoa, sillä sen avulla voi eläytyä toisten kohtaloihin.

Erotanko yksilön ihmisjoukosta?
Osaanko katsoa silmän tasalta?

Koulumaailma ja talouselämä ovat tunnistaneet myötätunnon voiman. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on käynnistänyt Myötätunnon mullistava voima -tutkimushankkeen, jonka yhtenä haarana pyritään selvittämään, mikä merkitys myötätunnolla on yritysten ja yhteisöjen kilpailukyvylle.

Uskontojen ytimestä löytyy myötätunto. Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän –ohje kuuluu liki kaikkien uskontojen oppilauseisiin.

Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta piirtää kuulijan eteen kuvan ryöstön ja pahoinpitelyn uhrista, jota halveksittu samarialainen auttaa lainoppineiden kulkiessa ohi.

Kertomusta on tapana kuunnella hyveellisin korvin ja samastua mieluiten ystävälliseen samarialaiseen – näin minäkin toimisin!

Mutta ehkä oppi menisi paremmin perille ja myötätuntolihas kehittyisi, jos kuvittelisinkin itseni ryöstetyn ja hakatun tilalle. Entä jos viruisin maassa avuttomana ja täydellisesti toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varassa? Mitä toivoisin että he tekisivät minulle?

Lääkäri, lapsi ja kissa.
Patsas Vilnan juutalaiskaupunginosassa.

Kun lähdin tekemään juttua myötätunnosta, oli kuin olisin kävellyt mutkittelevaa polkua sankkaan metsään. Polulla tulikin yllätyksiä. Suurin yllätys oli se, miten voimakkaasti myötätunto toisia kohtaan on sidoksissa myötätuntoon ihmistä itseään kohtaan.

Löysin netistä englanninkielisen, noin kymmenen minuutin mittaisen myötätuntoharjoitteen. Ystävällinen miesääni kehottaa aluksi sulkemaan silmät ja ajattelemaan minua itseäni – pelkojani, kärsimystäni. Seuraavaksi hän opastaa ajattelemaan minulle läheistä ihmistä ja hänen sisäistä maailmaansa ja kärsimystään. Kolmanneksi ajatukset pitää siirtää minulle outoon, jopa vihamieliseen henkilöön ja hänen kärsimyksensä näkemiseen. Ihmisten piiri laajenee.

Ja samalla meditaatioharjoite alkaa kuulostaa rukoukselta. Esirukoukselta.

Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.

Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.

Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?

Jos kohtaan vihapuhetta

Jaan nyt blogissani toisten ihmisten kirjoittamaa tekstiä. Painavasta syystä.

"Turvapaikanhakijoita aktiivisesti auttaneet ja muut julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa näkyneet ovat joutuneet ottamaan vastaan paljon asiattomasti esitettyä kritiikkiä, paheksuntaa ja jopa uhkailua. Haluamme rohkaista ja osoittaa tukemme jokaiselle uhkailun ja loan heiton kohteeksi joutuneelle. Tällainen käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää. Uhkailusta ja muusta Suomen lakien vastaisesta toiminnasta kannattaa tehdä rikosilmoitus poliisille. Suurin osa uhkailusta on poliisinkin tilastojen mukaan pelottelua ja suun soittoa, mutta poliisin on silti hyvä olla kartalla tästä ilmiöstä.

Yksittäiset suomalaiset ja järjestöt ovat reagoineet pakolaisten vastaanottamisen haasteisiin hienosti. Tämä on ehdottoman tärkeää ja arvokasta työtä. Pakolaistilanne herättää kuitenkin paljon tunteita ja mielipiteitä yhteiskunnassamme. Joitakin ihmisiä pelottaa, ahdistaa ja mietityttää. Ihmisten arvomaailmat ja kulttuurit ovat erilaisia ja myös kulttuurien sisällä on suuria keskinäisiä eroja. Siitä voi seurata tilanteita, jotka vaativat turvallisuuden huomioimista. Samalla on hyvä muistaa, että suurin osa ihan tavallisista ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
Jotta uhkailuun voidaan puuttua, asiaan on hyvä rikosilmoituksella silloin, kun uhkailu tuntuu vakavalta. Muuten annamme uhkailijan jatkaa rauhassa seuraavan uhrinsa kimppuun.

 

Suosittelemme seuraavia toimintatapoja uhkailua ja vihapuhetta koskien:

1. Mikäli uhkailua esiintyy, kehotamme toimimaan seuraavasti: Aina yhteys poliisiin ja rikosilmoitus. Uhkaukset täyttävät eri rikosten tunnusmerkit, mutta miltei kaikki niistä ovat ainakin laittomia uhkauksia. Poliisille tehdään asiasta rikosilmoitus. Sen voi tehdä myös sähköisesti: https://www.poliisi.fi/rikokset/sahkoinen_rikosilmoitus
Rikosilmoituksen yhteyteen on hyvä liittää esimerkiksi kuvakaappauksia uhkauksista, mikäli ne ovat olleet some-välitteisiä. Myös nettipoliisiin voi olla yhteydessä, jos tapahtunut liittyy internetiin. Täältä löydät heidän yhteystietojaan: https://www.poliisi.fi/tietoa_poliisista/poliisit_sosiaalisessa_mediassa


2. Vaikka toimimme internet-aikana, tilanteet ovat usein myös paikallisia. Jokaisella paikkakunnalla toimii paikallinen poliisi sekä henkisen huollon toimijoita. On tärkeää luoda hyvät suhteet tukiverkostoon, niin turvapaikanhakijoiden kuin oman turvallisuuden ja jaksamisen vuoksi. Suhteita voi luoda jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu: kertokaa toiminnastanne ja siitä, että saatatte tarvita tukea tulevaisuudessa.

3. Huolehdi työnohjauksesta ja henkisestä tuesta. Vapaaehtoisilla on tärkeää olla mahdollisuus keskustella kokemuksista tukihenkilön kanssa ja saada vertaistukea.


4. Älä lue uhkailusivuja, älä googleta tai levitä niitä. Se lisää paitsi yleistä pahaa oloa, myös innostaa kirjoittajia, koska lukijamäärät ja klikkaukset kasvavat. Voit tuollaisen sivun kohdatessasi ottaa siitä kuvakaappauksen, jonka välität poliisille.

5. Älä vastaa uhkaaviin viesteihin. Ei kannata lähteä kilpasille, yrittää opettaa toista tai keskustellen laajentaa hänen ymmärrystään, jos hän on aggression vallassa. Vihamielisten ihmisten kanssa ei kannata väitellä.
Mikäli joku verkkokeskustelija säännöllisesti uhkailee, tästä on hyvä kertoa myös muille, jotta muut eivät turhaan altista itseään saman uhkailijan vihaviesteille."

Nämä ohjeet on alunperin kirjoitettu kirkon työntekijöille ja vapaaehtoisille, jotka toimivat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. 

Näin parannan masentuneen joulukuusen

Nuori ja puuhakas kurdinainen ripustaa sähkökynttilöitä joulukuuseen, joka on tuotu seurakuntasalin nurkkaan. Hän on jo ripustanut puolet kynttilärimpsusta, kun me kantasuomalaiset (kasut) hihkaisemme: Ei, ei niitä noin laiteta! Joulukuusi näyttää ihan masentuneelta, jos kynttilät ovat noin!
Kynttilät nimittäin roikkuvat kuusen oksilla liekkipää alaspäin.
 - Voi anteeksi, jos masensin teidän joulukuusen, nuori nainen nauraa ja korjaa kynttilät oikeaan asentoon.

Seurakuntasalissa ja eteisaulassa alkaa olla aito jouluvipinä, kun parhaisiin vaatteisiin puetuilta lapsilta riisutaan töppösiä ja talvitakkeja. Pöytä notkuu perinteisistä jouluherkuista - niin paitsi että joulupöydän kunkku eli kinkku on korvattu jollain muulla paistilla.
Laatikoita, pipareita, torttuja...

Tilaisuuden järjestää paikallinen kurdiyhdistys yhdessä seurakunnan kanssa. Yhdistys nimittäin haluaa ottaa selville, miten suomalaiset viettävät joulua. Siitä ehkä käytetään nimitystä kotoutuminen.
Eikä joulujuhlaa ilman jouluevankeliumia, jonka pappi lukee kirkkosalissa ja tulkki kääntää yleisölle. Jossain kohtaa tulkki sanoo selvästi jotain ohi tekstin, sillä yleisöä alkaa naurattaa.
- Sanoin vain, että Maria oli raskaana eikä ollut vielä naimisissa. Ja että se oli juutalaisten mielestä paha juttu - ihan niin kuin meilläkin, tulkki selostaa eloisasti.

Ja sitten syömään! Ja odottamaan jännittävää jouluvierasta. Kop kop kop  kuuluu aulasta. Pienten juhlijoiden silmät pyöristyvät jännityksestä. Kaikkein pienimmät kiipeävät äitiensä syliin, kun Joulupukki valkoparta vanha ukki ilmestyy nutunliepeet liehuen.
Universumissa on monenlaisia yhteensattumia, ja nyt sattuu niin, että joulupukilla on kovasti samanlainen ääni kuin evankeliumin lukeneella papilla.
Lapset eivät siitä häkelly, vaan tuijottavat toiveikkaana pukin kantamaa lahjapussia.