Ikäihminen teki kuperkeikan ja päätyi hoitoketjuun

Ikäihminen teki yöllisen kuperkeikan. Ikäihmisellä ei tietenkään ole turvapuhelinta kaulassa tai ranteessa, sehän vie vapauden.
Ikäihminen ryömi hitaasti tuvan poikki painamaan turvapuhelimen nappia. Mummon tuki ja turva -yrityksestä ryntäsi paikalle kaksi henkilöä, jotka tarkistivat, että kaikki on ok. Peittelivät ikäihmisen nukkumaan.
Aamuyöstä ikäihminen lähti vessaan ja teki toisen kuperkeikan. Illan näytelmä toistui: ikäihminen ryömi tupansa poikki painamaan sängyn päädyssä roikkuvan turvapuhelimen nappia. Tällä kertaa paikalle tuli ambulanssi, joka korjasi ikäihmisen sairaalaan.

Ikäihmisen lähiomaiset huokaavat helpotuksesta. Nyt se on ainakin vähäksi aikaa turvassa, lämpimässä ja ruokien äärellä.
Ikäihmistä hämmentää. Kuka tämän hotellin maksaa, kallistahan se on, täysihoito: ruoat ja kaikki. Joku lääkäriksi esittäytynyt vakuuttelee, että kyllä teillä tähän raha riittää. Kun on ne lapsetkin jo sentään omassa elämässä, ei niistä tarvitse huolehtia.
- Mistä se minun rahat tietää? Ja lasten rahat? Lapset ovat kaivaneet ojia ja raivanneet peltoja, ei niiltä saa perintöjä viedä. Ei se mikään oikea lääkäri ollut.  Ihan lahtarin näköinen. Minä sanoin sille itelleenkin, että oot ihan lahtarin näköinen.

Ikäihmiselle kerrotaan, että hänelle on varattu kuntoutusjakso. Minä virnuilen, että alkuvuodesta kun aloittavat, niin kyllä sitä heinäntekoon ehtii kuntoutua.
Ikäihminen toteaa, että hänelle on tehty muistitesti. Oli käsketty piirtää neliö ja ympyrä.
- Minä en tuommosia testiä piä minnään. Lapsellisena piän.
- Olisit sanonut, että piirrä ite, senkin Picasso, minä sanon.
Ja muistelen siskonpoikaa, jonka piti neuvolassa piirtää suora viiva. Poika katsoi neuvolan tätiä hämmästyneenä, työnsi paperin häntä kohti ja sanoi, että piillä tinä.

Muistitestaaja oli myös kysynyt, mikä vuosi on menossa
- Eikös olekin vielä muutama päivä tätä 2014 vuotta. Ja sitten tulloo vuos 15.
Seuraavaksi oli kysytty, kuka meillä on presidenttinä. Ja ikäihminen oli ihan säikähtänyt, kahta kämmentä lyönyt ja kysynyt:
- Herra isä, onko se Niinistö kuollut?
Testaajaa ja testattavaa oli naurattanut. Sitten ikäihminen oli luetellut kaikki Suomen presidentit, aikajärjestyksessä tietysti.

Ikäihmisen tupa on toistaiseksi tyhjillään.
Ikkunaa koristavat 1960-luvulla saadut joulukoristeet. Ne toi Ruotsin-eno.

Vielä virtaa

Joulupäivä keskisuomalaisessa kartonkitehtaassa. Koneet eivät pysähdy, ja kahdeksantuntisen työvuoron aikana joulun työvuorolaisten silmien editse virtaa noin 500 tonnia sellumassaa. Valvomossa työskentelevät seuraavat prosessia tietokoneiltaan, mutta välillä pitää piipahtaa kuulostelemassa koneita. Harjaantunut korva kuulee, onko kaikki hyvin, vai muhiiko jossain ongelmanpoikanen.

Keskisuomalaisella maatilalla herätään jouluaamuna kello viideltä, niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Kohta navetan lypsy-yksiköiden putkissa hyrskyttää maito tankkiin jäähtymään. Lehmät saavat rehuannoksen ohella jouluisen lauluannoksen sekä terveiset Jeesuksen syntymätallista, kun emäntä avaa radion jouluaamun jumalanpalveluksen alkaessa.

Sairaalassa virtaa veri tajuttoman kolaripotilaan suoneen. Toisella osastolla jalka-amputoidun liikuntakyvyttömän potilaan sängyn vierellä virtaa kurahdellen, kun pissapussi täyttyy. Hyväntekemisen mieli virtaa, kun  hoitaja työntää pyörätuolipotilaan pitkän käytävän päähän, jotta vanha mies näkisi ikkunasta lumiset puut ja hiljaisen joululiikenteen.
Toisella laidalla suurta sairaalaa happihyöky virtaa ensimmäistä elämänparkaisuaan päästävän vauvan keuhkoihin.

Valtakunnan valtasuonilla virtaa rekkaliikenne. Polttoaine, puutavara, maito, kemikaalit, kauppatavarat kulkevat pitkien rekkojen rahtaamina. 24/7-periaatteella toimivilla huoltoasemilla virtaa kahvi väsyneiden kuljettajien kuppeihin ja termareihin.

Kaupan myyjät kiinnittävät tapaninpäivänä alekylttejä sesonkivaatteisiin ja pakkaavat kohta vanhentuvia ruokia ruokapankkiin edelleen jaettaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat huhkineet myöhään aattoiltana joulua vähäosaisillekin.


Hätäkeskuksiin virtaa puheluita. Jossain tulipalo, jossain terästettyjen jouluglögien aikaansaama tappelus. Turvakotien oville kolkutellaan, kun joulurauha sai skandit ja muuttui räyhäksi.

Niin mielellämme näemme joulun  pysähtymisen tilana ja paikkana. Joulu on kuin lumisadepallo, se joulukoriste, jonka sisällä on tonttu tai enkeli tai bambi tai seimiasetelma. Kaikki pysyy paikallaan siinä tunnelma-akvaariossa, jossa liikahtaa vain silloin, kun joku ottaa koristeen käteensä ja heilauttaa sitä niin, että lumihiutaleet leijuvat hitaasti kuvun sisällä ylhäältä alas.

Vaan joulupa tulee myös tien päälle. Joulu on vaeltajankin juhla. Joulu on epävalmiiden ihmisten ja keskeneräisten valmisteluiden juhla. Mieluummin valmiiton joulu kuin jouluton valmis. Sitä olen nyt opetellut, täydellisen joulutunnelman tavoittelija. 

Pelaisitko piparista pöytälätkää?

Nuuh – piparintuoksu tulee vastaan jo pienen näyttelytilan ovella. Eikä ihme, sillä kaikki näyttelyesineet on tehty piparkakkutaikinasta. Pöytälätkäpeli, hyrrät, nuket, maatuskat, legoukot – jopa keinuhevonen on tehty piparitaikinasta Piparkoogimaanian Mängyasjamuuseumiin eli lelumuseoon. 

Piparkoogimaania on Tallinnassa taas, nyt jo yhdeksättä kertaa se lumoaa Disaini- ja arkkitehtuurigalleriassa vanhan kaupungin kupeessa.

Näyttelyyn rakentamiseen on tarvittu noin kolmesataa kiloa piparkakkutaikinaa ja rutkasti sokerikuorrutetta. Tyylilaji on vapaa: joku on pipertänyt pientä ja siroa jälkeä, toinen on heittänyt rouhean huumorivaihteen päälle.
Näyttelyn päätteeksi voi istahtaa kahveille ja seurata, kuinka taiteilijat koristelevat erilaisilla muoteilla tehtyjä piparkakkuja kahvin kanssa syötäviksi tai sellofaaniin käärityiksi matkamuistoiksi.

Kuviokellujat vuoden 2012 urheiluaiheisessa näyttelyssä

 

Piparkoogimaania näki päivänvalon vuonna 2006. Idean keksi taiteilija Mari-Liis Läänemaa, joka oli tehnyt epätavanomaisia ja koristeellisia piparkakkuja lähipiirinsä avustuksella. Läänemaa uskoi, että ammattitaiteilijoiden piparillisista näkemyksistä saisi kiehtovan näyttelyn. 

Piparkoogimaania on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Vuosien aikana siihen on osallistunut nelisensataa taiteilijaa; vuosittain noin sata kuvataiteilijaa tai arkkitehtia on taikonut tuoksuvia kuvia tai kolmiulotteisia rakennelmia. Suomen panoksen on tuonut turkulainen Petrus Kurppa puusta kaiverrettuine piparkakkumuotteineen ja niillä tehtyine leivonnaisineen.

Teemat ovat vaihdelleet. Pipariluomukset ovat vieneet maailmanympärysmatkalle, aikakoneeseen, urheilun maailmaan ja taidehistoriaan. Esimerkiksi piparkakusta tehty Mona-Lisa ja sentti kertaa sentti –kokoisista erivärisistä piparineliöistä kootut Marilyn- ja Toomas Henrik Ilves –mosaiikit ovat sykähdyttäviä. Unohtumattomia olivat myös piparitaikinasta valmistetut lenkkarit, kuviokellujat ja hyppyrimäki sekä palkintokoroke, jonka takana väijyivät doping-testaajat. 

Näyteikkunastakin voi kurkistaa, mitä näyttely sisältää.

Taikinan ja taiteilijoiden lisäksi Piparkoogimaania tarvitsee talkoolaisia. Lipunmyynnistä vastaava vanhempi rouva muistelee, kuinka Virossa ei voinut neuvostovallan aikana viettää julkista joulua. Kahvion myyntitiskin takana piparikukolle pyrstöä koristeleva taiteilija kertoo, että kukkomuotti on erään näyttelyyn osallistuneen taiteilijan isoisän tekemä – peräisin 30-luvulta. 

PiparkoogiMaania 2014 "Mänguasjamuuseum" toimub 18.12.2014 - 08.01.2015 Disaini-ja Arhitektuurigaleriis,
Pärnu mnt 6, Tallinnas.
Näitus on avatud iga päev
kl 11.00 - 18.00;
24. ja 31. dets 11.00-15.00;
Suletud 25.dets ja 1.jaan. Kohtumiseni.

Petteri Patavahti oli poro nimeltään

Jouluaaton aatto. Kauppakadulla ihmiset pysähtelevät katsomaan näyteikkunoita ja miettivät viimeisiä lahjaostoksia. Mustaa joulua pelättiin, mutta somimmoilleen alkoi leijua lumihiutaleita, jotka tanssivat ja välkähtelevät katulamppujen  valokeilassa. Jotain tästä vielä kuitenkin tuntuu puuttuvan.
Kyllä. Puuttuu se, ettei ole saanut eikä ehtinyt auttaa ketään, ja joulu on sentään hyvän tahdon juhla. Onneksi on Pelastusarmeija, ja sen Joulupata-keräys! Seteli tai kolikko löytyy taskunpohjalta ja sujahtaa keräyspadan ahtaasta aukosta. Kiitos ja siunattua joulua, huikkaa patavahti ja heittää hymyt päälle. Nyt voin jättää keskustan jouluhumun ja rauhoittua pyhiin.
Pelastusarmeijan Joulupata-keräys on alkanut Suomessa reilut sata vuotta sitten, ja sen brändi luotettavana auttajana on vain vahvistunut. Ja keräysavun tarve on säilynyt.

Itselläni on kokemusta monenlaisista keräyksistä: Yhteisvastuun listakerääjä, Nälkäpäivän ja Tasauspäivän lipaskerääjä tässä, päivää! Kaksi hienoa kokemusta on erityisesti jäänyt mieleen. 1990-luvulla Kosovon kriisi herätti suomalaiset auttamaan. Päivystin SPR:n lipas kädessäni kotikaupunkini suositun kirpparitapahtuman liepeillä yhtenä lauantaipäivänä. Ylläni oli keräysliivi, jossa luki isoin kirjaimin KOSOVO. Ihmiset koukkasivat  ihan asioikseen laittamaan rahaa lippaaseen. Kiittivät kun saivat antaa. Toisen kerran keräsin Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Haiti oli tuolloin Yhteisvastuukeräyksen kohdemaa, ja koska maanjäristys sattui paria viikkoa ennen virallista keräysaikaa, saimme aloittaa lipaskeräyksen heti. Se oli oikea-aikaista toimintaa, sillä ihmisten auttamishalu oli herännyt,  ja se oli suuri.

Joulupatavahtina oleminen on ollut kauan salainen haaveeni, ja nyt pääsin mukaan, kun työnantajani tekee tänä jouluna yhteistyötä keräyksen kanssa. Minulla on nyt kokemusta siitä hommasta vajaan kuuden tunnin verran.
- Mummo laittoi tämän kaksikymppisen ja sanoi, että nimenomaan Pelastusarmeijan keräykseen, sanoo nuori nainen ja ojentaa setelin.
- Sotilas vai upseeri? kysyy ikämies, enkä hoksaa vastata, että siviilipalvelusta suoritan.
- Kuinka pitkään olette täällä, minulla olisi lahjoitustavaraa.
- Kiitos kun olette.
- Viepäs tämä raha tädin pataan, äiti ojentaa kolikon viisivuotiaalle lapselleen.
- Tämä on hienoa työtä.
- Köyhä antaa vähästäänkin.
- Laitan rahan, kun olen joskus saanut itsekin apua.
- Äiti, meneekö nää rahat köyhille? – Ei kun vähäosaisille, keskustelevat äiti ja pikkytyttö.

Moni toki kulkee kiireisenä ohi. Joskus alan jo henkäistä kiitosta, kun ohikulkija työntää kätensä taskunpohjalle ja kaivaa esille – ihan rahakukkaron näköisen kännykkäkotelonsa. Tulee mieleen se lapsuuteni nolous, kun aloin ennakoida naapurinsedän toimintaa. Hän laittoi myös käden taskuunsa, ja luulin että sieltä nousee karkkipussi. Ylpeänä yritin teeskennellä isompaa itsekuria kuin minulla onkaan, ja hönkäisin että ei kiitos, olen jo saanut tänään yhden – kun huomasin, että hänellä olikin kädessään tupakkiaski.

Tiistaina päivystin kauppakeskuksen aulassa ihanan joulukuusen vieressä. Seurasin pikkupoikaa, joka tuijotti minua innosta säteilevin silmin. Ajattelin, että vissiin oma ylitsepursuava hyväntahtoisuuteni alkaa jo materialisoitua näkyvään muotoon. Tapailin toisella kädellä lapaluita, että joko sieltä alkaa siipiä puskea. Kunnes hoksasin, että takanani oikeankokoinen ja –näköinen poro, joka keikutti päätään vasemmalta oikealle. Älysin sitten väistyä näkymää peittämästä.

Naps - se on kirkasvalolamppu

Naps sanoo kirkasvalolamppu keittiössä. Ikkunasta kun katson, näen pelkkää mustuutta.
Naps sanoo olohuoneen valokatkaisija illalla, kun tullaan ulkoa sisälle. Ulkona on vasta hämärää, nippa nappa sisälläkin näkisi puuhata ilman valoja, mutta ei viitsi. Samalla kun sytytän valot, ympärille syntyy valon luoma sisäkehä ja sen ympärille jää pimeys ja kaikki, mitä siellä on. Yhdellä sormenliikkeellä olen jakanut maailman kahtia, valoisaan ja pimeään, meihin ja noihin toisiin. 

Syksy ei ole lemppareitani, ei myöskään talvi. Pimeys puristaa. En pelkää pimeää, mutta se tekee monet asiat niin hankaliksi. Sain hämärästä ja pimeästä tarpeekseni lapsena, maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä ja jossa tuusattiin erilaisin valoneuvoin. Pieni himmeä öljylamppu, kirkkaat mutta epävarmat Hasakit ja Tilleyt – ja sitten lopulta asuinrakennukseen saadut kaasuvalot. Kynttilöillä tunnelmoitiin syksyilloin ja eritoten jouluna.

Tämä ei ole alkuperäinen öljylamppu vaan ledivalolamppu,
fiilistelytarkoituksiin.

Kesän kellahtaessa kohti elokuuta meillä pinnisteltiin, ettei tarvinnut laittaa valoa lamppuihin – se olisi merkinnyt myönnytystä syksyn lähestymiselle. Ilta jona valot laitettiin, oli jo surullinen. Ilmassa alkoi tuoksua loppukesä, ja valoa tavoittelevat hyönteiset pörisivät kiihkeinä kuumien lamppujen ympärillä ja napsuivat kuolleina lattialle. 

Koulumatkani oli reilun mittainen, ja taitoin sen kävellen. Erityisesti talvisilla suojakeleillä se oli pelottava, kun kaikki valaiseva lumi oli pudonnut korkeiden kuusien oksilta, ja tummat kuuset huokailivat tuulessa. 

Yhtenä aikuisaamuna – olin silloin vuorotteluvapaalla eivätkä aamut olleet kiireisiä – menin hakemaan aamun lehteä. Pysähdyin katsomaan sitä vähää valoa, joka tihkui katulampuista keltaisiin lehtiin. Satoi, ja isot pisarat suhahtelivat koivunlehtien lomasta maahan. Oli leppeä olo.
- En pelkää sinua enää, syksy, sanoin luottavaisesti ääneen.

 

Valo siilautuu lehtien lomasta pehmeästi ja pyöreästi.

No ei ehkä olisi pitänyt. En nimittäin ole niin varma siitä pelottomuudesta. Tänä syksynä olen huomannut etsiväni valoa – pientäkin valoa – aamun työreittini varrelta. Katulamppujen valo kiiltää lehtien pinnassa, pensaat hehkuvat kuin pienet soihdut. Valo muotoaa puita: nostaa valaistavia oksia esiin ja piilottaa toisia.

Kiva vastavalo, ja lehdet kuin pienet lyhdyt.

Olen ottanut valoista kuvia. Valokuvia. Julkaisin niitä Facebookissa, ja Fb-kaveri vinkkasi, että kuvaapa oikein kuvasarja, jossa näkyy ankeaksi ja pimeäksi parjatun syksyn pehmeä valo. Että teepä oikein valosarja.

Kadulle pudonneet vaahteran lehdet ovat kuin tähtiä.

Älyvaate hoi, älä jätä!

Nykyään pitää olla huolestunut siitä, että lapset ja nuoret viettävät kaiken aikansa jonkin älylaitteen kimpussa, somettavat silmät ristissä älypuhelimillaan, tapsuttavat etusormella padia tai tablettia ihan pelimaailmoissaan. Mitenkähän niiden todellisuudentajun kanssa oikein käy?

Aikuisillahan ei tietenkään ole mitään vaaraa siitä, että koneiden ja laitteiden kanssa vietetty aika vaikuttaisi aivotoimintaan ja maailman hahmottamiseen.

Paitsi. Ahkerana kaukosäätimen käyttäjänä olen huomannut, että yritän säätää ihmisiäkin ojentamalla television kaukosäädintä. Tai jotain olematonta ja kuvittelemaani palikkaa kädessäni. Jos ihminen puhuu liian kovaa, olen painamaisillani mute-nappia. Jos liian nopeasti, yritän keskeyttää puheen ja kelata taaksepäin… ääritapauksessa jopa laittasin pausen päälle muutamaksi tunniksi.
Ja kun huomaan pari-kolme kerrosta sitten tekemäni virheen neuleessa, etsin jostain lähettyviltä kumoa-nappia. Samoin jos kannan halkoja pinoon joka romahtaa - miksi pinoa ei saa takaisin painamalla cancel-toimintoa?

Työkaverin kanssa luimme lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- No just. Kohta sovitettava vaate sanoo vahingoniloisella äänellä kaupan rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate.
Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä.

Kumoa edellinen toiminto -nappi pelastaisi monesta pulasta.



Onko syrjäytyminen luonnonlaki?

Vesi virtaa, koski kohisee. Kiersin pitkästä aikaa synnyinkotini lähikosken. Kodin kohdalla vesi virtaa maltillisesti ja hitaasti, veteen pudonnut haavanlehti liikkuu tuskin huomattavasti. Vauhti alkaa pikkuhiljaa kiihtyä ja vie lehteä kohti kuohuja.

Koskiretki oli lapsuudessani kevään merkki. Äiti ja isosisko ottivat minut mukaansa, ja katselimme kevättulvan jälkiä ja etsimme nuppuja tekevät kielot ja oravanmarjat. Yhtenä keväänä löytyi kuivalle maalle jätetty katiska ja sen sisään pujahtanut nälkiintynyt ja vihainen kissa. Kissa ei juuri jäänyt kiittelemään, kun longotin auki katiskan suuta ja päästin sen karkuun.

Tässä kohtaa virtaus on vielä rauhallinen. Kohta kohahtaa. Kosken
virtausta on mukava katsoa, ja omassa elämässäkin on koskipaikkoja,

Mutta niiden jälkeen suvantopaikat tuntuvat hyvältä.

  

Tykkäsin radiokuunnelmista, ja erityisesti mieleen jäi vesipisaroista (!) kertova kuunnelma, jossa vesipisarat kiersivät lämpöpattereissa ympäri kerrostaloa. Joka kierroksella yhtä pientä pisaraa jännitti, että se ajautuu johonkin paisuntasäiliöön ja pois kierrosta, pois yhteisestä tarpeellisuudesta. Virtauksen vauhti kiristyi, pisarat ajautuivat nopeammin ja nopeammin, ja aina joku sinkoutui ulos kiertoradalta.
Tuo kuunnelma tulee aina mieleeni, kun katselen kosken virtausta. Mietin typeriä kysymyksiä.
Mikä on pienin veden yksikkö, mikä on yksi yksittäinen pisara - koska se lakkaa olemasta vesimassaa ja eriytyy pisaraksi?
Miksi pisaroiden vauhti kiihtyy ja joku (jotkut) syrjäytyy (syrjäytyvät) kiihkeästä menosta? Onko se luonnonlaki?