Se vähän tylympi jouluposti lennättää kuolemaan

Posti on tuonut mieltä ilahduttavia joulukortteja. Valitettavasti moni ystäväni on saanut paljon huonompaa postia. Vastaanottokeskuksissa ja alaikäisten ryhmäkodeissa Suomeen kotoutumista ja suomea vuoden ajan opiskelleet nuoret ovat saaneet tylyn viestin: mene takaisin Afganistaniin.

Olen toiminut heidän parissaan vapaaehtoisena ystävänä, oppinut tuntemaan heidän elämäntarinaansa, kuullut heidän pelkojaan ja toiveitaan, nähnyt heidän toiveikkuuttaan, ponnekkuuttaan – ja tänäistä murhettaan, kun Suomi haluaa lähettää heidät Afganistaniin kuolemaan. Moni heistä ei tiedä, minne siellä Afganistanissa mennä, sillä heidän sukunsa ja perheensä työskentelee paperittomina Iranissa tai Pakistanissa – he itse ovat asuneet Afganistanin väkivaltaisilla seuduilla viimeksi ehkä viisivuotiaina.
Afganistanissa heitä odottaa työttömyys ja rahattomuus – ehkä Talebanien uhka, ehkä terroristijärjestön pakkovärväys. Amnestyn vuosiraportti viime keväältä kertoo, että Afganistanissa on jo nyt toista miljoonaa maan sisäistä pakolaista eläimellisissä oloissa.

Nuorten ahdistus ja pelko on käsinkoskelteltavaa. Yksi kertoo, että hänen vanhempansa ovat kuolleet, väkivaltainen asemiesten ryhmä on hyökännyt kotikylään, sitonut hänet käsistä ja jaloista ja uhannut aseella. Sitten asemiehet raiskasivat hänen isotsiskonsa.

Kaiken tämän jälkeen hänelle sanotaan: voit palata turvallisesti Afganistaniin.
Toinen nuori on saanut henkilökohtaisia tappouhkauksia Talebaneilta. Hazaraheimoon kuuluva nuori saa kuitenkin kuulla, että häneen ei kohdistu uhkaa Afganistanissa.

Linkissä lääkäri Leena Kaartinen kertoo siitä, kuinka hazarat komennetaan bussista ulos ja ammutaan – vain koska ovat hazaroita.

Vuosi sitten kun turvapaikanhakijat tulivat Suomeen, ajattelin, että me selviämme tästä moraalisina ihmisinä. Nyt luottamukseni on romahtanut. Suomi voi kohdella avuttomia kuolemanvaarassa olevia ihmisiä nimettömänä massana, teuraskarjana.

Se on pelottavaa jo sinänsä, mutta se on pelottavaa myös siksi, että sama kylmyys voi koska tahansa kohdistua kehen tahansa Suomen kansalaiseen – tauti leviää. Emme voi luottaa siihen, että ihmisoikeuksia kunnioitetaan kenenkään apua tarvitsevan kohdalla Kuka meistä voi olla turvassa tällaisessa asenneilmastossa?

Suomen viranomainen saattaa sanoa, että hazaroiden ihmisoikeustilanne on parantunut. Ihmisoikeusjärjestöt todistavat toisin. Kuten Human Rights Watch.

Millaisin silmälasein suomalainen viranomainen katsoo Afganistania? Miten meidän moraalimme tämän kestää? Miten meitä arvioidaan muutaman vuosikymmen kuluttua, kun me lähetämme ihmisiä kuolemaan, tietäen mikä heitä odottaa.
Tekisi mieleni kirjoittaa enemmän kristityn etiikasta, mutta en halua taklata ihmisiä Jeesuksella. Siksi viittaan siihen vain tällä yhdellä lauseella.

Rakkaudelle töitä

Rakkaudella on pitänyt viime aikoina kiirettä.
Rakkaus on käärinyt hihat ja jakanut leipää, riisiä ja piparkakkuja.
Se on seisonut Pelastusarmeijan joulupadan vierellä kauppakeskuksessa.
Rakkaus pakkaa jouluaattona ruoka-apua kauppojen lahjoituksista.

Rakkaudella on tarkka näkö.
Rakkaus tietää mitä tehdä, kun on hätä.
Se osaa toimia kysymättäkin, mutta se osaa tehdä myös oikeat kysymykset.

Rakkaus puhuu totta, kun ympärillä valehdellaan.
Se näkee osattomuuden ja köyhyyden taakse. Rakkaus tietää, että työttömyys ei ole ”oma vika”.

Rakkaus sanoo, että on ihan ok, jos lapsiperheen joulupukki puhuu suomea dariksi murtaen.
Rakkaus on istunut vastaanottokeskuksen asukkaiden huoneissa ja syönyt riisiä ja kanaa pehmeällä matolla istuen.
Rakkaus on laittanut ruokaa vastaanottokeskuksen ahtaassa keittiössä ja tarjonnut ruokaa suomalaisille ystäville.
Rakkaus on leiponut afgaanileipää vastaanottokeskuksen keittiössä ja tuikannut lämpimän leivän suomalaisille ystäville.

Rakkaus sanoo: haluan oppia teidän kulttuurin

 

Rakkaus on iloinnut jokaisesta oleskeluluvasta.

Se on itkenyt kielteisen päätöksen saaneen kanssa.

Rakkaus ei valehtele. Se etsii totuutta.
Rakkaus uskaltaa korottaa äänensä, kun valtaapitävät vääristävät kuvaamme maailmasta.

http://www.kytkin.fi/kirkko-ei-voi-hyvaksya-paperittomien-kriminalisoimista-ja-valvontayhteiskunnan-syntya/

http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/12/22/kavipa-helposti/

Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.

Hyvä ihminen ostaa joululahjan

Varoitus. Seuraava teksti sisältää tuotesijoittelua.

Hyvä ihminen ahdistuu kauppojen jouluruuhkassa. Hyvä ihminen on kiusallisen tietoinen siitä, kuinka hyväosainen hän itse on. Kun hyvä ihminen ostaa lapselleen luistimet, hän muistaa välittömästi, että kaikilla ei ole edes kenkiä. Kun hän hankkii suklaata, mieleen tulee aliravitun aleppolaislapsen kuva.

Hyvä ihminen haluaa minimoida omaa ahdistustaan. Hän päättää, että tulevan joulun lahjat tekevät tuplaten hyvää: hän hankkii ne myyjäisistä, kirpputoreilta ja avustusjärjestöjen nettikaupasta. Huono omatunto, vaikene.

Niinpä perheen poika saa paidan (Amnesty), jossa lukee Suvakkihuo… no siis jotain ylenpalttiseen maahanmuuttajien hyysäämiseen viittaavaa. Tytär kuorii paketista Lapsen oikeudet -hupparin (Pelastakaa Lapset ry). Isälle pukki ojentaa hölskyvän lahjan (itse pullotettu), jossa on suomalaista hanavettä ja kirje, joka muistuttaa, kuinka eräs ylikansallinen yhtiö tyhjentää köyhien intialais­kylien pohjavedet pullottaessaan sitä kaupallista sokerilientään. Hyvä ihminen ei unohda itseäänkään. Hän hankkii kympin lahjakortilla nepalilaistytölle oikeuden kuulua ammattiliittoon (SASK).

Iloisin lahjastaan on mummo, joka saa vuohen (Kirkon Ulkomaanapu). Ilo ja huojennus syntyvät, kun mummo tajuaa, että vuohi menee Afrikkaan, eikä hänen kaupunkiasuntonsa parvekkeelle.

Hyvä ihminen käärii lahjat kierrätyspaperiin tai sanomalehteen.
Myös katmandulais- tai bogotolaisnaisten tekemä huokoinen ja repeilevä paperi sopii hyvin.



Hyvän ihmisen joulupöydässä riittää empatiaa varpuselle jouluaamuna ja porsaalle ympärivuotisesti. Seitan-kinkku on joulupöydän kunkku. Jälkiruoaksi on kitkerää tummaa suklaata, jossa on sentään reilu sivumaku.

Hyvän ihmisen perhe ei pääse unohtamaan, että hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.