Suomalaiset, tuo hiljaisuutta rakastava kansa

Ah, kesäinen viikonloppu, takapiha, puutarhatuoli ja hiljaisuus. Vain linnunlaulu korvissani.



Paitsi että naapuri A aloittaa autonsa imuroinnin ja huudattaa suomi-iskelmää. Kun auto on pesty, on naapuri B:n vuoro ryhtyä samoihin puuhiin mutta paikallisradion kaiuttaman Raatteentien säestyksellä. "Siinä on rajapuomi, jossa lukee: tästä alkaa Suomi."

Kohta naapuri C käynnistää ruohonleikkurin ja puskee sillä voikukat mataliksi. Kun hän lopettelee, on naapuri D:n vuoro nitistää kolmisenttinen ruoho yksisenttiseksi. Sen jälkeen naapuri A on jo levännyt riittävästi auton siistimisen jälkeen ja työntää ruohonleikkurinsa tarvikevajasta ulos.

Kun kaikki viisi naapuria ovat kaanonina leikanneet ruohonsa, on ensimmäinen ehtinyt huomata, että pensaiden alusissa on siistimisen varaa. Ja ei kun ruohotrimmeri käyntiin. PrrRRrrrRRRrrr. Saman huomion tekevät hetken kuluttua loputkin neljä naapuria.

Kun trimmerit hiljenevät, jostain kantautuu sirkkelin vingahduksia. Ja moottorisahan. Moponuoriso pörähtää kioskireissulta kotiin, ja joku isä päättää riemastuttaa perillistään mönkijäajelulla.
Ja en tiennytkään, että noiden naapurien koiran nimi on Perkele. Aina sitä uuttaa oppii ihminen.

Jos lähtisi mökille. Hiljaista järvenrantaa riittää silmänkantamattomiin. Paitsi että joku kurvailee keskellä järveä moottoriveneellä. Ai mutta niitähän on kolme. Kilpaako ne ajavat? Mökkinaapurikin vilkuttelee laituriltaan. Tuntuu tykkäävän teknosta.

Jos lähtisi käymään sukuhaudoilla. Siellä on ainakin hiljaista. Paitsi että äänivallin rikkoo pari hävittäjää, jotka ovat harjoituslennolla. Olihan siitä jo lehdessäkin kerrottu.

Hamsteri pitää puheen vanhoille kengillekin

Onneksi ei ole ihan noin pahaksi päässyt, mietin ja pidin varmuuden vuoksi nenästäni kiinni, kun katsoin amerikkalaista hamstraajista kertovaa ohjelmaa televisiosta. Vähän on oireita siihen suuntaan, mutta vielä en kuitenkaan laita talteen tyhjiä kissanruoka- tai ananaspurkkeja.

Suhteeni tavaroihin on nostalginen. En saa heitetyksi tarpeettomia esineitä pois, joten nurkissa pyörii tietokoneen johtoja, entisten koneiden hiiriä, kangatilkkuja, joista voisi joskus ommella jotain, sitten kun on aikaa siihen. On kenkiä, joita voisi "ehkä vielä ruohoa leikatessa" pitää, on puseroita, joista ehkä voisi leikata raksia kauniit kuviot talteen ja ommella sohvatyynyn. On kauan sitten rikki tallotun maatuskanuken osat, jotka voisi vielä liimata yhteen. On jo ostettaessa rikkinäinen kirpparilta löydetty koriste, se kipsinen lapsihahmo, jonka toinen jalka on murtunut.
On ne peltipurkit, joita piti ostaa, koska ne ovat samanlaisia kuin lapsuudessani.

Lapsuudessa, juu. Isosisko osti minulle kerran mokkasiinit, vaaleanpunervat ohutpohjaiset kengät, joihin kiinnyin suunnattomasti. Juoksin niillä yhden ihanan kesän. Talven jälkeen otin kengät taas esille - ja voi kauhistus! - ne eivät enää mahtuneet jalkaani. Suru oli suuri, samanlaisia ei enää varmasti löytyisi, ja sitä paitsi: mitä kengät ajattelevat, kun en enää käytäkään niitä. Ne joutuvat katsomaan hylättyinä nurkassa, kun minä juosta lippasen huoletonna uusilla kengillä.
Silittelin kenkiä ja pidin niille jäähyväispuheen. "Huomaattehan, arvoisat kengät, että te olette minulle liian pienet", selitin ja mittasin kenkiä jalkapohjaani vasten. "Te olette tosi kauniit kengät ja pidän teistä valtavasti. Valitettavasti vain varpaani kasvavat kippuraan, jos käytän teitä vielä".

Minulla on sellainen teoria, että hamstraamme nykyään esineitä, koska muistamme oman lapsuutemme tavarat turvallisina - ja lapsuutemme selkeänä, koska meidän tehtävämme ei silloin ollut taistella tavaravuoren kanssa. Siitä huolehtivat aikuiset; eikähän tavaraa edes ollut niin paljon. Nyt meitä ahdistaa omien kotiemme tavaranpaljous, emmekä tiedä, mitä sille voisi tehdä. Niipä etsime nostalgista turvaa lapsuuden tavaroista - ja kannamme niitä selkä vääränä kotiin kirppareilta. Ja kappas: meillä on taas vähän lisää tavaroita huolenamme.

Tänään sain ankaran ukaasin: minun on hankittava uusi työpuhelin. Entiselläkin voi soittaa, sillä voi ottaa kuvia ja jopa videopätkää. Sillä voi lähettää tekstareita ja vastaanottaa tekstareita... no eihän se mikään hiplailunäyttöinen älypuhelin kylläkään ole, mutta siinä on vielä monta toimivaa osaa..
Esimies vaikutti sen verran selkeäsanaiselta, että työpuhelimen vaihto on edessä. Vieläpä aika lähitulevaisuudessa. Pitänee alkaa suunnitella hellää jäähyväispuhetta nykyiselle kumppanilleni.
Oma siviilipuhelimeni toimii sikseenkin hyvin. Logo siitä on huitunut melkein näkymättömiin, mutta niinpä se huitui Nokiakin. Näppäimistön numerot eivät enää näy kirkkaina, näppäimistökansi rempsottaa vähän irti ja yhdessä kulmassa on murtuma. Mutta siinäkin on vielä monta toimivaa osaa.

Siviilipuhelimeni kulmassa on pieni murtuma ja kansi rempsottaa irti.
Mutta kuten sanottu, on siinä vielä monta toimivaakin osaa.

Kun missi hellekesälle kasvot antoi

Naureskelin aikoinaan iltapäivälehden lööpille, jonka teksti oli: Viivi antoi helteelle kasvot. Kuvassa oli kyseinen Viivi takaapäin kuvattuna. En ihan tajunnut, miten missin takapuoli voi olla hellekesän kasvot. Siinä tapauksessa näkisin helteen mieluummin kasvottomana.

Viime lauantaina iltapäivälehden kantta kuvitti bikinipukuinen missi-Sara, ja lööpin teksti ilmoitti: missi-Sara antaa vinkit helteeseen.
Hirmuhelle, kohupakkanen, ukkosmyrsky. Onneksi on sääilmiöt - mistä lehdet muuten kirjoittaisivat?

Vaan onhan se hyvä, että missi neuvoo missin auktoriteetilla, miten helteiden kanssa pärjätään. Ajattelin ostaa lehden äitvanhallekin (94 v). Hänhän on nähnyt vain 30-luvun pula-ajan, selvinnyt orpotyttönä aikuisuuteen, kahlannut läpi raskaat sotavuodet, asettautunut niin sanotulle kylmälle tilalle 50-luvulla, kasvattanut korvessa neljä lasta... mutta noista  helletaidoista en ole ihan varma.

Sunnuntai-iltana muuten huomasin, että kaulan aluetta ja olkapäitä kuumottaa kummasti. Punottaakin. Ehkä missi-Sara olisi sittenkin osannut antaa minulle neuvon tai kaksi.

Osimoilleen näin, sanoi Heikkis-Jamo kesästä

Osimoilleen näin, tuumi Heikkis-Jamo ja silmäili heräävää luontoa. Monta kevättä ja kesää oli kulunut hallojen ja lumikuurojen piiskatessa vaivalla muokattuja peltoja. Säät olivat menneet sekaisin, eikä vilja kasvanut. Kotikylänsä hauskuttajana tunnetun Jamonkin hymy oli alkanut hyytyä, kun nälkä kurisi suolistossa.

Nälkä oli kerännyt kylältä ankeaa satoa. Ruotsin valtakunnan itäisen lisäkkeen Suomen asukkaista peräti kolmasosa oli kuollut nälkään ja kerjäläislaumojen kuljettamiin tauteihin. Jamon naapurikylässä toisteltiin Ymmi Hinaajan viimeisiä sanoja, jotka hän oli sopertanut kolmelle nälkää valittavalle lapselleen: Kuule kun en minä nyt voi teille ruisleiväksi tässä muuttua. Ymmin kohtalo oli suistanut kyläläiset järkytykseen, sillä he olivat tottuneet saamaan häneltä neuvot asiaan kuin asiaan. Imatran Antsku ei kehuskellut pasta carbonaralla. Ukonkin silmät olivat alkaneet verestää entistä pahemmin. Lienevätkö elossakaan enää, Antsku ja ukko, mietti Heikkis-Jamo.

Mutta nyt kevät oli tullut ajoissa, siemenviljaa oli luvassa, auringon lämpö ja vesisateet olivat muhevoittaneet multaa. Kohta alettiin syrjäperilläkin laulaa uutta laulua, kun peltotöiltä kirkkoon ehdittiin. Miten sen sanat hivelivätkään mieltä. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks´ luopi, sen kutsuu elohon… Taas niityt vihannoivat, ja laiho laaksossa…

Suuret kuolonvuodet osuivat pieneksi jääkaudeksi kutsuttuun ilmastonvaiheeseen 1690-luvun loppuvuosina. Kriisivalmiutta ei ollut, Itämeri oli jäässä myöhään, eivätkä siemenviljaa kuljettaneet laivat päässeet perille. Seuraavat pahat nälkävuodet olivat vuosina 1866-68. Seuraavan kerran pettua järsittiin ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkimainingeissa. Viimeisistä pettuvuosista on aikaa noin sata vuotta. Montako vuotta on seuraaviin, sitä emme tiedä.

Suvivirsi tuli virsikirjaan vuonna 1701, nälkävuosien jälkeen. Sen säilyttäminen suomalaisten tajunnassa, muistissa ja korvissa on kulttuuriteko. Sen laulaminen on kevätilon ja koulunpäättymisen ilon lisäksi muistutus elämän ennakoimattomuudesta.

 

Apua, minua on hyvinpidelty!

Suomen syrjäisiin kolkkiin alettiin perustaa kunnallisia keskikouluja. Nelilapsisesta perheestäni olin ainoa, joka pääsin keskikouluun kouluverkon laajennuttua. Muut sisarukset olivat joutuneet tyytymään kansa- ja kansalaiskouluun ja sen jälkeen ammattiopintoihin, kuka pitempiin, kuka lyhyempiin. Epistä - perheen tyhmin sai parhaat koulumahdollisuudet!
Lukioon pääsin, kun tätini majoitti minua lukiovuodet nurkissaan. Syntyihän siitä välillä kähinää, ja vasta jälkikäteen tajusin, miten suuren vastuun hän otti huolehtiessaan sisarensa tyttärestä, jonka päässä nuoruudenhuimuus olisi voinut saada aikaan ties mitä.
Koulutusmahdollisuuksista olin niin kiitollinen, että kun pääsin tienaamaan omaa rahaa, ryhdyin kummiksi Pelastakaa Lapset ry:n kautta. Ensimmäinen lapsi oli intialainen Muniammal, tuo lettipäinen vakavailmeinen tyttö, jonka valkoisen kauluspaidan ylimmän napin virkaa teki hakaneula.

Kaikkein kiitollisin elämässäni olen niille tahoille, jotka ällistelemättä ja paheksumatta tukivat ja kannustivat minua, kun lähinuori eli vaikeinta vaihettaan. Itse olin silloin täysin avuton ja kädetön. Sitä velkaa en ikinä pysty maksamaan, muulla kuin syvällä kiitollisuudella.

Minulle on tehty hyvää myös löytämällä kadulle pudonnut ajokorttini ja toimittamalla se poliisilaitokselle. Sateisesta Murmanskin matkasta jäi erityisesti mieleen se lämmin hetki, kun pysäkillä kanssani bussia odottanut tuntematon mies nosti ja ojensi kadulle pudonneen huivini minulle.

Minulle on tehty hyvää jelppimällä kiireisinä päivinä töissä. Minulle on tehty hyvää, kun puoliso tuo minut sadeaamuna matkahuoltoon bussia odottamaan. Minulle on tehty hyvää, kun bussikuski jääkin odottamaan minua, kun juoksen pysäkille takinliepeet liuhuen ja bussikorttia heiluttaen.

Tiesithän, että tulevien seurakuntavaalien teema on "Usko hyvän tekemiseen". Mitä hyvää sinulle on tehty? Miten voit laittaa hyvän kiertämään?

Äiti ja sikseen jättämisen taito

Pikkutyttö seisoo aulan työpöydällä ja valmistautuu hyppäämään: Äiti, ota kiinni! Äiti, sinä olet minun kotini.
Pikkupoika istuu syöttötuolissa ja katsoo ihmetellen ranteensa ihoon ilmestynyttä naarmua, elämänsä ensimmäistä: Äiti, ota se pois!

Äiti on lastensa kanssa seurakunnan järjestämässä puuhapäivässä. Nimilappuihin pitää kirjoittaa nimet. Lapset haluavat kirjoittaa itse, ja äidin kieli liikkuu äidin suussa ylös-alas ja vasemmalta oikealle lasten kynänliikkeiden mukaisesti. Lopulta lapset ovat saaneet nimensä kirjoitetuksi, vain äidin lappu on tyhjä. Äiti havahtuu kirjoittamaan. Ensin lapulle on vähällä ilmestyä esikoisen nimi, sitten kuopuksen, kolmanneksi äiti aloittaa kirjoittaa että "äiti". Vasta neljäs vaihtoehto on oikea, se oma nimi.

Äidit tuppaavat joskus olemaan rajattomia. Omat rajat ja lasten rajat menevät sekaisin ja päällekkäin. Onneksi lapset alkavat löytää rajansa ja puolustaa niitä. Lapsi tekee mitä lapsen pitää tehdä. Överiksi menee. Joskus tosi pahasti.

Puhuvat tiikeri- tai leijonaemoista. Että äidin pitää olla semmoinen. Aikamoinen tiikeriäiti on ollut esimerkiksi Anita Korhonen, joka jaksoi toivoa ja kannustaa, kun huumeet olivat viedä hänen tyttärensä. Anita Korhonen kuvaa omaa tiikeriäidin kolmessa kirjassa. Joku tiikeriäiti taistelee vammaisen lapsensa puolesta. Joku tiikeriäiti nielaisee ylpeytensä ja käy tapaamassa vankilaan joutunutta lastaan. Miettii, että tätä ei tilattu, mutta tätä tuli ja tämän kanssa on mentävä.

Kaikki äidit, tiikerit ja vähemmällä päässeet, joutuvat monta kertaa  miettimään, milloin omat neuvot on paras pitää omina tietoinaan. Milloin pitää taistella raivokkaasti, milloin pitää jättää sikseen; milloin pitää osata olla sanomatta että "mitäs minä sanoin".

Isosiskon tekemä onittelukortti. Vasemmalla ryhmässä isä ja isoveljet.
Sinimekkoinen on äiti, minulla on punainen mekko ja rusetit.
Isosisko ojentaa täytekakkua.

Kun lapsi pyytää leipää, annatko kiven?

Puun juurakosta kuviteltu hevonen ja pieneen kolmionmuotoiseen kiveen syntynyt kolmio ja sen sisällä silmä. Siinä Äänekosken kirkkoherran virasta kisaavien Elina Tourusen ja Seppo Mertasen tärkeät esineet, jotka he pyynnöstä toivat vaalisaarnan jälkeisille kahveille.

Elina Tourunen  löysi puisen hevosen  pienenä tyttönä metsästä. Pikku-Elinan piti ehdottomasti kuljettaa hevonen kotiin. Jossain vaiheessa hepo kävi liian painavaksi, ja isä otti sen kantaakseen. Jossain vaiheessa pikku-Elinaa alkoi väsyttää - ja isä sai kantaa häntäkin. Isä kantaa.

Seppo Mertasen esittelemä kivi on tuliainen Teneriffalta. Kolmionmuotoiseen kiveen on piirtynyt kolmio ja kolmion sisään tumma "silmä".
Kolmion sisällä silmä: se on Jumalan symboli. Täälläkin Jumala sinut näkee, kivi kertoi lomailijalle.



Viestejä luonnosta. Minä olen löytänyt synnyinkotini läheisestä koskesta  kaksi kiveä. Aikain saatossa veden virtaus ja hioutuminen muita pohjakiviä vasten ovat tehneet ne siloisiksi. Toista niistä sanon leipäkiveksi, toista sämpyläksi.

Kalevalassa Kullervo, tuo orja ja orpo, saa palveluspaikkansa emännältä leivän, jonka sisään on leivottu kivi. Paimenessa ollessaan Kullervo alkaa leikata leipää mutta osuukin kiveen ja katkaisee samalla ainoan lapsuudenkodistaan tuomansa esineen, puukon. Kullervo vannoo kostoa, ja huonostihan siinä käy.



Uudessa testamentissa Jeesus muistuttaa, että Isä antaa hyviä lahjoja, koska on Isä.
- Kuka teistä antaa lapselleen kiven, kun lapsi pyytää leipää, Jeesus kysyy kuulijoiltaan.
Niin, kuka? Välillä tuntuu, että me annamme. Luulemme, että helpon elämän takaaminen ja lasten toiveiden täyttäminen on oikeaa leipää. Luulemme, että kokoaikainen virtuaalielämä ja online-oleminen on oikeaa leipää. Välistä epäilyttää, että siihen leipään on piilotettu kivi

Ihminen, opettele listoja jotta pärjäät vanhana!

Ikäihminen tyhjensi tuhkat uunista ja piipahti viemään niitä kasvimaalle. Tai entiselle kasvimaalle, vanhasta muistista. Ikäihminen näkee vähän ja kävelee huonosti. Toinen jalka upposi pehmeään roudan runtelemaan pihaan. Reuhtomisen jälkeen ikäihminen sai itsensä vapaaksi. Otti muutaman askelen - ja toinen jalka upposi routaromeikkoon. Ikäihminen reuhtoi taas itsensä vapaaksi, mutta jalkaa jomotti. Ikäihminen kieritteli itsensä talvenjälkeisellä ruskealla pihanurmikolla rapuille, kömpi sisälle, istui ja hengitti.
Olihan se turvapuhelinkin, ei ranteessa vaan kaulassa roikkumassa. Ikäihminen ei heti viitsinyt soitella hälytyskeskukseen. Olihan sentään varhainen toisen pääsiäispäivän aamu. Että antaa niiden nyt juoda siellä aamukahvit rauhassa, on saattanut olla kiireinen yökin.
Sopivaksi katsomansa ajan kuluttua ikäihminen painaa turvapuhelimen nappia. Hälytyskeskuksesta vastataan, kysellään ja kuulostellaan tilanne. Testataan, onko soittaja tässä ajassa, kysytään, kuka meillä on nykyään presidenttinä.
Ikäihminen vastaa että Niinistö, ja luettelee kysymättä ne muutkin: Ståhlberg, Relander, Svinhuvfud, Kallio, Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen.

Hätäkeskuksen henkilökunta ei ihan näin vähällä ikäihmistä päästänyt, kävi toki katsomassa ja tutkimassa. Ikäihminen pääsi tolpilleen, pysyi tolpillaan, käveli - hitaasti tosin, mutta omin jaloin.

Omaa ikääntymistä ajatellen pitää vissiin ruveta opiskelemaan erilaisia listoja, joilla pärjää, kun asuu yksin ja palvelut tästä vielä vähenevät.
Viikonpäivien ja kuukausien nimien lisäksi on hyvä osata esimerkiksi Jaakobin poikien nimet: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Dan, Naftali, Gad, Asser, Isaskar, Sebulon, Joosef ja Benjamin.
Myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on hyvä muistaa: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Lauri, Timo ja Eero.
The Beatlesin jäsenetkin minä vielä muistan: John, Paul, Ringo ja George. Mutta jos ne alkavat kysellä tuoreempia asioita, minä olen kyllä pulassa.