Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.

Minun ikioma sikiöpussini

Jokainen meistä elää omassa minimaailmassaan. Sen rajat tai seinät ovat läpinäkyvät mutta ylittämättömät. Ihan kuin kantaisimme omaa pikku akvaariota tai lumisadepalloa - sitä, jota voi ravistella, niin että nesteessä kelluva keinotekoinen lumi leijuu hetken aikaa pallon sisällä.

 

Lapsena minua harmitti, kun kotona ei ollut lumisadepalloa:
Naapurissa leikin sellaisella. Äsken opin, että se on
englanniksi snowglobe. Aika osuva sana.

Välillä oleilemme lumisadepallomme keskellä ja arvioimme maailmaa ja muita ihmisiä sen kokemuksen perusteella, mitä olemme pallossamme oppineet. Joskus, harvoin, toisinaan tai ei koskaan (yliviivaa tarpeettomat vaihtoehdot) pistäydymme maailmamme ulkorajalla, työnnämme naamamme lasin sisäpintaan ja yritämme nenä lytyssä ymmärtää, mitä lajikumppanimme omassa kuplassaan puuhailee - ja miksi puuhailee.
Tai jos emme asu lasipallossa vaan reunoiltaan joustavasa sikiöpussissa, puskemme päällämme sen rajoja ja muotoja äärimmilleen, kun yritämme kurkistella naapurimme elämää. Yrityksen jälkeen palaamme hämmentyneinä keskelle omaa turvallista lapsivettämme.

Niin vähän meillä on edellytyksiä käsittää toisiamme ja toistemme motiiveja. 

Vertaan oman oman kokemuspiirimme rajaamaa elämää ja rajojen määrittämän myötätunnon määrää sikiöpussiin siksi, että äitienpäivä on niin lähellä. Runoilija Liisa Laukkarinen ei puhu ihmisten yksinäisyydestä sikiöpussisanastolla vaan sanoo sen paljon kauniimmin: Olemme kuin ruoho, juuriimme sidotut. Rakkaus, kuin kevättuuli, käy meidän ylitsemme, taivuttaa meitä välillä toistemme puoleen. Eikä muuta kosketusta kohtaloilla ole.

Paitsi tietysti ne ja me äidit. Me emme ole tiiviitä yksiköitä. Tutkimukset ovat todenneet, että sikiöistä soljuu istukan kautta soluja soluja äidin elimistöön. Tämä kumoaa jossain määrin sikiöpussi- tai lumisadepalloteoriaani. Lapsen soluja on löydetty äidistä jopa 27 vuotta synnytyksen jälkeen. Lääketiede tutkii uutterasti, mikä vaikutuksia näillä soluilla on äidin terveyteen. Ne voivat esimerkiksi joko lisätä syöpäalttiutta tai torjua syöpiä. Jos ja kun soluja ajautuu aivoihin, ne hakeutuvat äidin - ja eläinemon - hajukeskukseen ja saavat aikaan sen, että äiti tunnistaa lapsensa ja emo poikasensa. Muistikeskukseen hakeutuvat solut taas...

No, siitä tiede ei kai sano kovin paljoa, joten vetoan maagiseen emoisuuteen. Väitän, että äidin muistikeskukseen porautuneet soluhituset herättävät äidin yöllä, kun kaukanakin asuva aikuinen lapsi on ongelmissa. Ne värisevät, kun teini ei vastaa puhelimeen eikä tule kotiin sovittuna aikana. Huonommassa tapauksessa ne saavat äidin pitämään kiinni lapsestaan ja estämään häntä aikuistumasta.
Ihmeellistä. Hurjaa ja vaarallistakin. 

Jotkut meistä viihtyvät uskontokuplassa.

 

Taidekupla. Nefertite, jonka patsas on Berliinissä.

 

Tässäpä oiva perustuslaki

Jos haluat tietää, millaisia oikeuksia ihmisellä on tai parhaassa tapauksessa saattaisi olla, sinun kannattaa piipahtaa Vilnaan. Vanhan kaupungin liepeiltä löytyy Uzupisin tasavalta, jonka perustuslaki on melkein kuin Muumilaaksosta tai kenties Punavuoren vihervasemmistokuplasta. Oikeasti se on kuitenkin Uzupisin taiteilijayhteisön käsialaa.
Boheemi ja ränsistynyt kaupunginosa julistautui itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1997. Tasavallan perustamista juhlitaan aina huhtikuun 1. päivänä. Hmmm...

Uzupisiin mennään kapean sillan yli. Alla virtaa yksi Vilnia-joen haaroista, kapeauomainen pikkujoki, joka ainakin heinäkuun helteillä oli vähävetinen ja valitettavan roskainen. Siltakaiteissa komeilee suuri määrä rakkauslukkoja.

Rakkauslukkoja. Paljon.

Uzupisin talot ovat ränsistyneitä. Sisäpihat houkuttelevat kuitenkin puoleensa, sillä monesta löytyy katutaidetta ja gallerioita.
Keskeisellä aukiolla on kuuluisa Uzupisin enkeli, ja alueelta löytyy myös Frank Zappan patsas.

Uzupisin enkeli puhaltaa torveen.

Mutta itse asiaan. Tässä perustuslain pykälät. Ne on kirjoitettu useilla kielillä suuriin tauluihin, jotka on kiinnitetty seiniin. Paikalle löytäneet turistit kuvailevat ja tavailevat niitä innokkaasti.

1. Jokaisella on oikeus elää Vilnajoen rannalla, ja Vilnajoella on oikeus virrata jokaisen ohi.
2. Jokaisella on oikeus kuumaan veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon.
3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus.
4. Jokaisella on oikeus erehtyä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
6. Jokaisella on oikeus rakastaa.
7. Jokaisella on oikeus olla vailla rakkautta, mutta ei välttämättä.
8. Jokaisella on oikeus olla huomaamaton ja tuntematon.
9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai vain olla tekemättä yhtään mitään.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa.
11. Jokaisella on oikeus huolehtia koirastaan, kunnes jompikumpi kuolee.
12. Koiralla on oikeus olla koira.
13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädäntullen sen pitää auttaa tätä.
14. Jokaisella on oikeus olla joskus tietämättä velvollisuuksistaan.
15. Jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus.
16. Jokaisella on oikeus olla onnellinen.
17. Jokaisella on oikeus olla onneton.
18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa.
19. Jokaisella on oikeus uskoa.
20. Kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan.
21. Jokaisella on oikeus tajuta oma pienuutensa ja suuruutensa.
22. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta siihen, mikä on ikuista.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
25. Jokaisella on oikeus olla mitä tahansa kansallisuutta.
26. Jokaisella on oikeus juhlia syntymäpäiväänsä tai jättää juhlimatta.
27. Jokaisen on muistettava nimensä.
28. Jokainen voi jakaa toisille sitä, mitä omistaa.
29. Kukaan ei voi jakaa toisille sitä, mitä ei omista.
30. Jokaisella on oikeus veljiin, siskoihin ja vanhempiin.
31. Jokainen voi olla vapaa.
32. Jokainen on vastuussa vapaudestaan.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty.
35. Kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista.
36. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä.
37. Jokaisella on oikeus olla ilman oikeuksia.
38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä.
Älä voita.
Älä puolustaudu.
Älä anna periksi.

Perustuslaki kiinnostaa turisteja.

Verkkosukat ja alusvaatteet, materiaali jotain kanaverkkoa.

Boheemia.

Anarkistinen pyllistys.

Puputipunoitasuklaapääsiäinen

Nythän on niin, että kunnon luterilainen hermostuu siitä, että valtaosa suomalaispopulaatiosta ei enää tiedä pääsiäisen merkitystä. Juhla on ohentunut lampaansyönniksi, mämminmaisteluksi ja suklaamunien makutestiksi.

Pääsiäiskortitkin ovat silkkaa pup(p)ua, tipua ja noitia mustine kissoineen. Viitsiipä joku muistuttaa, että pääsiäinen on istutettu keinotekoisesti pakanallisten hedelmällisyysriittien ja kevään juhlan päälle. Kielitiedekin sen todistaa: Easter ja Oster muistuttavat germaanien  Ostar-jumalattaresta, jota palvottiin keväällä uuden elämän, hedelmällisyyden ja sadon varmistamiseksi. Joku hakee vauhtia jopa muinaisten egyptiläisten Istarista.

Kaikki tutkijat eivät ole kuitenkaan sanan etymologiasta yksimielisiä, kertoo Huffington Post. Lehden mukaan toinen mahdollinen selitys on, että nimi viittaa latinankieliseen fraasiin "hebdomada alba", joka tarkoittaa valkoista viikkoa. Perinteisesti uudet kristityt kastettiin pääsiäisenä valkoiseen pukeutuneena. Muinaisessa saksassa fraasi vääntyi muotoon "eostarum". Nykysaksaksi pääsiäinen on ostern ja englanniksi easter. Näin selosti kirkollinen Kotimaa24-verkkosivusto Huffington Postia lainaten.
Suomenkielinen pääsiäinen juontuu heprean sanasta pessach, joka viittaa israelilaisten pakoon Egyptistä. Ehkä uskonnollisen perinteen ohenemisesta on syytä huolestua, ehkä ei. Ehkä voisi vain tirskahtaa keskiaikaiseen katoliseen kirkkoperinteeseen kuuluvan pääsiäisnaurun ja mennä Tampereen Vapriikkiin tutustumaan vanhoihin pääsiäiskortteihin, joita esittelevä näyttely on nähtävillä vielä 19.4. asti. Esillä on ennennäkemättömiä kokoelmia kymmenen apollolaisen kätköistä sekä Postimuseon arkistosta. Tässä pikkuisen esimakua näyttelystä. Tipuja, pupuja, mämmiä ja pusuja.

 

  

   

Pyhät, pahat ja veijarit: pyhiinvaellus aloitti turismin

Tätä tietä, opastaa hieno seinätaulu Vapriikin aulassa.

Kuvittele, että lähdet matkalle, joka kestää vuoden ja jolta ei välttämättä ole paluuta. Järjestät elämäsi, kirjoitat testamentin, ositat omaisuutesi siltä varalta, että näet rakkaasi ja synnyinseutusi viimeisen kerran.
Kuvittele, että olet pienen syrjäisen suomalaiskylän kasvatti, joka vaellat kielitaidottomana Euroopan toiselle laidalle. Mukanasi on vain passin virkaa tekevä suosituskirje, jonka seurakuntasi pappi on sinulle kirjoittanut. Suomessa olet nähnyt vaatimattomia harmaakivikirkkoja, matkalla menet korkeisiin katedraaleihin, joissa hohtaa kulta ja joiden tornit ovat niin korkeat, että kun kirkossa nostat likinäköisen katseesi ylös, et edes näe holvien korkeuksiin - taivas siellä taitaakin aueta.
Asusi on vaatimaton, loppumatkan kävelet paljain jaloin, jotta olet riittävän nöyrä.

Tampereen Vapriikki esittelee keskiajan pyhiinvaelluksia näyttelyssä lokakuuhun asti. Esillä on suomalaisten kirkkojen paikallisia aarteita sekä lainoja Skandinaviasta ja Lontoon British Museumista.

Lipas, jossa pyhimyksen jäännöksiä säilytettiin.
Liittyy kolmen tietäjän/kuninkaan kulttiin Kölnissä. Lipas lainassa
British Museumista

Näyttely saa eläytymään lähtijään - ja oikeastaan tajuamaan sen, ettei sitä reissua oikein tajua. Lähtijöiden motiivit olivat monenlaiset. Toki useimmiten uskonnolliset, mutta usein myös toivottiin, että pyhimyksen maalliset jäännökset parantaisivat taudeista.
Auttavat pyhimykset eivät saaneet nauttia hautarauhaa, sillä heidän jäännöksiään saatettiin kaivaa haudasta ja niille huudettiin ja niitä komenneltiin: paranna nyt!

Joku senaikainen tiikeriäiti tai -isä lupasi pyhästi tehdä pyhiinvaelluksen, jos pyhimys vain parantaisi lapsen tai antaisi eksyneen lapsukaisen löytyä metsän peitosta. Joku oli matkalla, koska kirkko tai kruunu olivat määränneet hänet siten sovittamaan rikkomuksiaan.

Liikuttava piirros kuvaa parantumista toivovia pyhiinvaeltajia.

Pyhiinvaellukset voi jakaa matkan keston mukaan kolmeen luokkaan: pitkät matkat suuntautuivat Roomaan, Santiago de Compostelaan tai Jerusalemiin.
Keskipitkien matkojen aikana käytiin lähempänä Euroopassa tai Skandinaviassa.
Lyhyet vaellukset suuntautuivat suomalaisiin kirkkoihin: Turkuun, Hattulaan.
Pyhiinvaelluksia kutsuttiin näyttelyssä keskiajan massaliikkeeksi - se oli eurooppalaisen turismin alku, jonka myötä kehittyivät vaellusreitit ja majoitusliikkeet. Myös vaikutteet levisivät vaeltajien myötä - joku sanookin, että pyhiinvaellukset muokkasivat Eurooppamme.

Nykyään pyhiinvaellusten suosio on taas kasvanut. Moni suomalainen ottaa vuorotteluvapaata tai käyttää kesälomansa viikot siihen, että lentää Espanjaan ja kävelee Santiago de Compostelaan. Todennäköisesti hän ei usko, että Pyhä Jaakko parantaa tenniskyynärpään tai puolison syövän. Kenties hän haluaa osallistua pitkään historialliseen ketjuun - uskon, että paikat, joihin ihmiset ovat vuosisatojen ajan vaeltaneet pyhin mielin ja suurin toivein, hohkavat jotain erityistä. Kenties hän haluaa löytää matkalta itsensä, testata voimiaan. En tiedä.
Itse olen käynyt kerran Jerusalemissa - sain sieltä pyhiinvaellusdiplominkin -, ja hengellisesti suurin kokemus siellä oli itkumuuri, jonka kivien rakoon sulloin kirjeen.
Rooma oli yhtä pyhiinvaellusta, samoin Ateena, jossa kävimme areiopagilla - sillähän apostoli Paavali puhui  ateenalaisille. Jopa viimekesäisestä Vilnan matkasta sukeutui eräänlainen pyhiinvaellus, kun katsoimme Aamunkoiton portilla Mustan Madonnan luo polvillaan eteneneviä matkalaisia.

Pari kesää sitten kävimme Trondheimissa, päämääränä Nidarosin tuomiokirkko. Valitan, vain autoilimme, emme kävelleet Pyhän Olavin reittiä, jota on nykyään kunnostettu elpyvää pyhiinvaellusinnostusta varten. Osuimme Pilgrimstad-nimiseen kaupunkiin sateisena heinäkuun päivänä. Löysimme sieltä Olavin mukaan nimetyn lähteen,  jonka äärellä kasvavat puut ovat perimätiedon mukaan olleet täynnä rampojen ja raajarikkojen kainalosauvoja - he kun olivat parantuneet lähteen vettä juotuaan.
Minulle tuli - valitettavasti - matkan jälkeen viikon flunssa ja sairausloma. Sori, Olavi, tällä kertaa se ei vain toiminut.

Pyhän Olavin lähde Pilmgrimstadissa.

Kaipaatko hiljaisuutta keskellä kaupunkia?

Vesi solisee ja hienovarainen musiikki soi. Lattialle levitetty kotoisa riepumatto johdattaa villahattaroista tehdyn lammaslauman luo. Hiljaisuus häivyttää ympärillä parveilevat 500 ihmistä olemattomomiin. Veden solina vie minut hetkeksi kolmen vuoden taakse Lissaboniin, keskellä kaupunkia olevaan katedraaliin, jonka seimiasetelmassa solisi myös pieni keinotekoinen puro. Sekin efekti toi rauhan suurkaupungin keskellä.

Hiljainen huone oli rakennettu Paviljonkiin jumalanpalveluspäivien oheen. Toimisiko sellainen jossain muuallakin, siellä missä ihmiset kiirehtivät, shoppailevat, juoksevat ees taas vaikutteita, hälinää ja toisiaan väistellen? Vaikka kauppakeskuksen aulassa? Tai lämpimänä kesäpäivänä kävelykadulla?

Nyt en puhu paljoa minäkään vaan annan hämärässä hiljaisessa huoneessa kännykkäkameralla otettujen kuvien puhua. Ole hyvä.

Talvinen maisema ja pieni punainen tupa. Pappa Panov
odotti jouluvieraaksi Jeesusta, mutta tapasi
vain nälkäisiä ja resuisia kerjäläisiä.

Suloinen solina täytti Hiljaisuuden huoneen.

Rukouskiven värillä on väliä. Voit pudottaa vesiastiaan
sen värisen kiven, joka symboloi elämääsi juuri nyt.
Kirjamessuilla seurakunnan osastolla tämä kiinnosti
ihmisiä. Miten vaikkapa kävelykadulla?

.

Vieraanvaraisuutta afrikkalaiseen tapaan: pienen majan
emäntä kutsui suomalaisen kylään, kattoi pöytänä
toimivalle ämpärille neljä kananmunaa
ja suolakeon sekä tarjosi kolmen sortin limsaa.

Sairaan miehen ystävät toivat miehen sinne,
mistä arvelivat avun löytyvän. Jeesuksen luo.

Väkijoukkoa se hämmensi. Hiljaa olivat kuitenkin.

Kissan opetukset

Synnyinperheeni perimätieto kertoo kahdesta harmaaraitaisesta, kotikissoja isommasta "villikissasta", jotka olivat kulkeutuneet meille. Koska niillä oli M-kuvio otsassa, ne olivat Mikkoja.

Mikot olivat älykkäitä ja fiksukäytöksisiä. Ne olivat tarkkailleet ihmisiä, ja tiesivät, miten tuvan oven sai auki; kissat nousivatkin seisomaan takajaloilleen ja työnsivät etutassuillaan ovenkahvaa. Kun ihmiset kiinnittivät toimintaan huomiota, Mikot laskeutuivat takaisin neljälle tassulleen muina kissoina ja ryhtyivät nuolemaan turkkiaan. Kun ihmiset söivät, kissat tulivat istumaan penkille ja laittoivat tassunsa pöydälle. Toinen Mikko kurkotti puukkoa, ja isä varoitti: älä älä, se on terävä. Isosiskoni oli välillä hätää kärsimässä, kun isokokoinen Mikko tuli ja otti hänen käsistään pullapalasen. Edes penkille seisomaan nouseminen ei auttanut, sillä Mikko tuli perässä.

Kun minä synnyin ja huusin koliikkia ensimmäiset puoli vuotta, viimeisin Mikko ei ilahtunut rauhanhäiritsijässtä. Kun  kasvoin, aloin rytyyttää kissaa. Välillä se kiipesi pakoon uuninpankolle, kunnes lähti kevätreissuilleen eikä enää palannut.

Olen ollut pienestä lähtien kissa. Niin kissa kuin ihminen voi olla. Konttasin kodin lattialla - sukkahousujen vyötäröön takapuolen päälle olin laittanut vyön hännäksi - ja puskin äitiä pohkeeseen. Äiti silitti, ja minä kehräsin. Olin varma, että isona minusta tulee kissa. Välillä pyysin äitiä kokeilemaan selkääni: eikös siellä jo ala tuntua kissan selkäkarvoja? Äiti myötteli, ja minä kehräsin vielä kovempaa. 

 

Tässä minä silitän kissaa. Tämä taitaa olla
se meillä asustanut töpöhäntä

 

Koska en osannut tehdä eroa kissan ja ihmisen välillä, yritin opettaa kissoja ihmisten tyyliin. Olin pannut merkille, kuinka isä pötkähti tuvan kansisängylle päivälevoille. Koska kissamme oli poika, aloin opettaa sitä miesten tavoille: pitää köllöttää selällään, vasen jalka koukussa ja oikea jalka siinä vasemman polven päällä. Ei kissa tykännyt eikä oppinut.
Yhtenä talvipäivänä äiti kuuli, kuinka kissa naukui henkensä hädässä ulkoeteisessä. Äiti ryntäsi paikalle - ja löysi kissan ja minut. Olin pakottanut kissan polvieni väliin lattialle selälleen, estin sitä karkaamasta ja kairasin terävää puunsälettä sen mahaan. Mitään vaurioita ei tapahtunut, koska äiti ehti hätiin. Mistä oli kyse? No siitä, että minut oli edellispäivänä rokotettu, ja minä olin saanut päähäni, että kissakin pitää rokottaa, "että se ei tule kipeäksi".
Kissalle vaarattomampi tavoille opettaminen liittyi kissatappeluun. Pihaamme tuli vieras kissa, jonka tiesin meidän kissamme siskoksi. Kissat sähisivät, murisivat, mourusivat, räpsivät kynsisillä tassuilla toisiaan - ja minä otin meidän kissamme syliini ja aloin selittää: Kuulepa kun se on sinun sisko. Ei siskon kanssa saa noin rumasti tapella. Etkö sinä muista siskoa? Kissa ei kuunnellut kasvatustani vaan puri minua pahanpäiväisesti oikeaan käsivarteen ja kiemursi itsensä vapaaksi. Kun tarkkaan katson, näen kulmahampaiden jäljet vieläkin vaaleina arpina ihossani.
Lapsuuteni kissat siis opettivat minulle sitä läksyä, jota ihminen saa koko elämänsä ajan opetella: minun hyväni ei ole toisen hyvä. En voi oman kokemukseni perusteella tietää, mikä toisesta ihmisestä (tai eläimestä) on hyvää, hyödyllistä tai ilahduttavaa.

Lapsuuteni ihanin herätys oli se heinäkuinen aamu, kun avasin silmäni ja näin, kuinka tyynyllä nukkui hyvin pieni musta ja karvainen mytty. Kissaton vuosi päättyi! Heinätalkoisiin meille tullut naapurin isäntä oli tuonut kissanpoikasen takkinsa sisässä töihin tullessaan. Kissanpentuajat olivat ihania. Lempileikkini oli pötköttää lattialla ja vetää oikealla kädellä nauhaa, johon oli sidottu paperinöttönen. Kissa laukkasi nöttösen perässä ympyrää oikealta puoleltani, pään ympäri, vasemmalle puolelle ja mahan yli. Kutitti ja nauratti. Kissantavoille opettelu oli hauskaa. Yksi pentunen opetteli istumaan kuin aikuiset kissat, häntä tiiviillä kiemuralla vieressä - mutta se oli liian hankala homma, ja kissa kupsahti muutaman kerran kyljelleen. Sitten se tajusi harjoitella taitoa seinän vieressä.

Kerran utelias kissarukka meni pienestä onkalosta kurkkimaan pihakaivoon - ja putosi sinne. Molskis. Koukimme sen kaivosta pois hiilihangolla.
Entäpä ne kesät, joina tyttökissa alkoi pyöristyä. Synnytyksen lähestyessä ne pyysivät apua äidiltä, joka laittoi niille pesän ja sanoi ystävällisellä äänellä kannustavia sanoja. Pahvilaatikkoon ilmestyikin sitten liuta erivärisiä avuttomia rääpäleitä, joita emo syötti ja nuoli - ja kehräsi ja katsoi meitä ylpein ja omistavin katsein. Kissat kasvoivat tuvassa ja siirtyivät aikuisina navettakissoiksi.

Joskus kissaemot synnyttivät poikueensa heinälatoon. Pennut löytyivät aikojen kuluttua ja olivat jo puolivilliintyneitä, kun eivät olleet tottuneet ihmisen kosketukseen ja läheisyyteen. Kerran löysin poikueen ihan sattumalta, kun hypin heinissä: ykskas edessäni oli viisi-kuusi kissalasta, jotka sähisivät ja sylkivät pienet kidat ammollaan päin tuntemattoman ihmispedon naamaa.
Kissaemon opetukset olivat hauskaa seurattavaa. Yritimme arvailla, mitä eri äänellä päästetyt maukaisut ja muut äänet merkitsivät. Nyt se sanoo niille, että odottakaa tässä, kynnyksen yli ei saa mennä. Nyt se sanoo, että kohta tulee hiiriä. Ja hiiriä tulikin: aamusella ladonovella saattoi odottaa kymmenen hiiripaistia. Sitten tuli se hetki, kun emo alkoi vieroittaa poikasiaan. Viisauttahan se on, mutta näytti välillä kovalta komennolta. Imemään, painimaan ja telmimään tottuneet lapset saivatkin tylyä sähinää ja murahtelua.

Kissanpoikasista oli useinkin liikatuotantoa. Meidän isä oli hentomieli, eikä saanut niitä pois päiviltä - ja se entisajan pois päiviltä saaminen ei sitten tarkoittanut sitä, että kissa vietiin piikille eläinlääkäriin. Se tarkoitti naapurinisännän vierailua. Lopusta en halunnut tietää.

Yhden traagisen kerran kissaemo meni pois tolaltaan. Ensinnäkin poikasten pesälaatikkoa jouduttiin siirtäämään suursiivouksen takia. Toiseksi taivaalla mourusi suuriäänisiä lentokoneita lentoharjoitusten vuoksi. Kun pidimme taukoa siivouksessa ja menimme katsomaan pentuja, laatikko oli tyhjä. Tai ei kokonaan tyhjä: jäljellä oli yksi pieni etutassu. Emo oli hädissään syönyt koko pesueensa, ja kun löysimme sen, se istui laiturilla ja lipitti vettä joesta. Tämän tapahtuman muistan aina, kun mediassa puhutaan lapsisurmista. Ihminenkin on - haavoittumaisimmillaan - biologiaa.

Alakoulussa olin innokas koulukirjaston asiakas. Joka syksy kirjastoon tuli uusi Pekka Töpöhäntä -kirja - niitä kapeita pitkiä kirjoja, joissa oli paljon lukemista, ei kuvakirjoja. Vaikka olihan niissäkin mustavalkoisia piirroskuvia. Varausjono oli pitkä. Pekka oli NIIN lapsuuteni sankari, oikeamielinen ja neuvokas, ja veti aina lopulta pitemmän korren, vaikka Monni ja sen hännystelijät Pilli ja Pulla yrittivät kaikkensa. Aikuisena luin, että Pekka oli melkoinen poliittinen eläin, sillä Gösta Knuttson kirjoitti kirjaa 1930-luvulla. Monni oli pieni viite Hitleriin päin. Muutama vuosi sitten kävin perheen kanssa Upsalassa. Tuomiokirkon mäellekin kiipesimme, ja lähetin mielessäni terveisiä Tuomiokirkon vanhalle Maijalle. Valitettavasti lapsemme olivat jo sen verran isoja, että eivät lähteneet Pelle Svanslös -kierrokselle vanhaan kaupunkiin, vaikka pyysin heitä alibiksi itselleni. Pekka-mukin ostin sieltä muistoksi.

Ja tästähän Viiru-kissa ei tykännyt: roikotin sitä kauluksena. Iso
ihminen ja ei kun kissaa kiusaamassa.

Vieläkin harmittaa, että meillä ei ollut kissaa jo silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Tyttö toi kotiin kaksi gerbiiliä ja yhteisomisti parhaan kaverinsa kanssa kaksi kania... mutta sitä kissaa me kaipasimme. Kävimme monena kesänä lomalla maatilamajoituksessa Kalajoella, ja siellä oli kissaemo poikasineen. Sielläkin seurasin, kuinka emo lähti hiirestämään ja varoitti poikasiaan matalalla äänellä maukuen: ei tämän kynnyksen yli. Ja mikäpä siinä oli auringonpaisteessa kissalasten odotella. Muistiin on piirtynyt kuva siitä, kun alun toisella kymmenellä oleva poikamme istuu ladossa heinäpaalin päällä päässään vihreä lippalakki - ja lakin päällä kissanpoika.

Tyttäreni sanoi kerran, että hän hommaa minulle kissanpoikasen siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois. Ja niin hän tekikin: toi pienen mustan kissalapsen ja antoi sille nimen Muksu. Siitä piti tulla hänen kissansa, mutta valitettavasti hän ei voinut pitää sitä huoneessaan. Huoneessa terraariossa asuneet gerbiilit nimittäin hermostuivat, kun Muksu makasi terraarion päällä niitä tuijottaen. Muksusta tuli minun lapseni. Vaikka se oli ihan laillisessa luovutusiässä, sitä lapsetti. Jotta se olisi saanut unen, sen piti nukkua rintakehäni päällä, imeä yöpyuvun pääntieresoria ja kehrätä ja tarpoa. Sillä on sama tapa edelleen, vaikka se on jo iso poika, neljävuotias. Sille kelpaa vain yksi ja sama yöpuku, punainen trikoomekko, jonka pääntien se on kuluttanut irstaan avaraksi. "Mennäänkö nukkumaan", kysyn kissalta, ja se on jo sängyssä ennen kuin minä.

Tyttärellä on kaksi kissaa. Pienikokoinen mutta aikuinen tyttökissa on noin puolivuotiaan kokoinen. Se kulkee perässä, kääntää keikuttelee päätään ja katsoo silmiin. Sopuisa tyttö - tiettyyn rajaan asti. Kun se alkaa murista ja näyttää suuttumisen elkeitä, ihmisen on paras uskoa, että leikki on nyt loppu. Kun Katti puraisee, se tekee sen koko leukojensa voimalla. Äkkipikaisen luonteensa vuoksi se olisikin joutunut nukutettavaksi, ellei tyttäreni olisi ottanut täysharmaata kaunokaista hoitoonsa.
Tyttären toinenkin kissa on piikiltä pelastettu. Se oli vajaan kuukauden ikäinen, kun päätyi tyttärelle. Se kikisi pienellä äänellä ki-kii ja sai siksi nimen Kiki. Komea ilveksen näköinen kolli on enimmäkseen Katin tassun alla.

Kun tyttäreni kissat vierailevat meillä, meidän Muksu piileskelee alkuun sängyn alla tai vaatekomeron ylähyllyllä. Sitten alkaa voimainmittelö. Yöllä herään Katin kumeaan murinaan kuin kaukaiseen ukkosen kumuun. Sitten kuuluu tshäh - thsssssssssss pitkää sähinää. Kohta sänkyni pohja kopisee, kun kissat painivat. Kun voimatasapaino on muutaman päivän kuluessa löytynyt, ne nukkuvat sovussa minun sängyssäni - ja katsovat minua moittivan hämmästyneinä, kun yritän illalla nukkumaan: niin tosiaanko ajattelit tähän tulla?

 

Etualalla tyttäreni harmaa Katti, sille julmistelee musta Muksu

Kun olin tyttäreni kanssa viikon matkalla Jerusalemissa ja Tiberiaassa, Jerusalemin-hotellimme edustalla oleskeli kesy kissa. Hotellin henkilökunta väitti sen ilmestyneen jonkin bussin mukana. Tyttäreni silitteli kissaa kaikki illat ja sanoi "tankkaavansa kissaa". Vierailukohteissa meidän huomiomme horjahti aina kun näimme kissoja. Opas ärähti: ettehän te tulleet Jerusalemiin kissoja katsomaan! Miten väärässä voi sivistynyt ihminen olla.

Kissa on ollut minulle aina lohtueläin. Jos minulla menee huonosti, näen vilkkaita unia kissanpennuista ja aikuisista kissoista.