Kissan opetukset

Synnyinperheeni perimätieto kertoo kahdesta harmaaraitaisesta, kotikissoja isommasta "villikissasta", jotka olivat kulkeutuneet meille. Koska niillä oli M-kuvio otsassa, ne olivat Mikkoja.

Mikot olivat älykkäitä ja fiksukäytöksisiä. Ne olivat tarkkailleet ihmisiä, ja tiesivät, miten tuvan oven sai auki; kissat nousivatkin seisomaan takajaloilleen ja työnsivät etutassuillaan ovenkahvaa. Kun ihmiset kiinnittivät toimintaan huomiota, Mikot laskeutuivat takaisin neljälle tassulleen muina kissoina ja ryhtyivät nuolemaan turkkiaan. Kun ihmiset söivät, kissat tulivat istumaan penkille ja laittoivat tassunsa pöydälle. Toinen Mikko kurkotti puukkoa, ja isä varoitti: älä älä, se on terävä. Isosiskoni oli välillä hätää kärsimässä, kun isokokoinen Mikko tuli ja otti hänen käsistään pullapalasen. Edes penkille seisomaan nouseminen ei auttanut, sillä Mikko tuli perässä.

Kun minä synnyin ja huusin koliikkia ensimmäiset puoli vuotta, viimeisin Mikko ei ilahtunut rauhanhäiritsijässtä. Kun  kasvoin, aloin rytyyttää kissaa. Välillä se kiipesi pakoon uuninpankolle, kunnes lähti kevätreissuilleen eikä enää palannut.

Olen ollut pienestä lähtien kissa. Niin kissa kuin ihminen voi olla. Konttasin kodin lattialla - sukkahousujen vyötäröön takapuolen päälle olin laittanut vyön hännäksi - ja puskin äitiä pohkeeseen. Äiti silitti, ja minä kehräsin. Olin varma, että isona minusta tulee kissa. Välillä pyysin äitiä kokeilemaan selkääni: eikös siellä jo ala tuntua kissan selkäkarvoja? Äiti myötteli, ja minä kehräsin vielä kovempaa. 

 

Tässä minä silitän kissaa. Tämä taitaa olla
se meillä asustanut töpöhäntä

 

Koska en osannut tehdä eroa kissan ja ihmisen välillä, yritin opettaa kissoja ihmisten tyyliin. Olin pannut merkille, kuinka isä pötkähti tuvan kansisängylle päivälevoille. Koska kissamme oli poika, aloin opettaa sitä miesten tavoille: pitää köllöttää selällään, vasen jalka koukussa ja oikea jalka siinä vasemman polven päällä. Ei kissa tykännyt eikä oppinut.
Yhtenä talvipäivänä äiti kuuli, kuinka kissa naukui henkensä hädässä ulkoeteisessä. Äiti ryntäsi paikalle - ja löysi kissan ja minut. Olin pakottanut kissan polvieni väliin lattialle selälleen, estin sitä karkaamasta ja kairasin terävää puunsälettä sen mahaan. Mitään vaurioita ei tapahtunut, koska äiti ehti hätiin. Mistä oli kyse? No siitä, että minut oli edellispäivänä rokotettu, ja minä olin saanut päähäni, että kissakin pitää rokottaa, "että se ei tule kipeäksi".
Kissalle vaarattomampi tavoille opettaminen liittyi kissatappeluun. Pihaamme tuli vieras kissa, jonka tiesin meidän kissamme siskoksi. Kissat sähisivät, murisivat, mourusivat, räpsivät kynsisillä tassuilla toisiaan - ja minä otin meidän kissamme syliini ja aloin selittää: Kuulepa kun se on sinun sisko. Ei siskon kanssa saa noin rumasti tapella. Etkö sinä muista siskoa? Kissa ei kuunnellut kasvatustani vaan puri minua pahanpäiväisesti oikeaan käsivarteen ja kiemursi itsensä vapaaksi. Kun tarkkaan katson, näen kulmahampaiden jäljet vieläkin vaaleina arpina ihossani.
Lapsuuteni kissat siis opettivat minulle sitä läksyä, jota ihminen saa koko elämänsä ajan opetella: minun hyväni ei ole toisen hyvä. En voi oman kokemukseni perusteella tietää, mikä toisesta ihmisestä (tai eläimestä) on hyvää, hyödyllistä tai ilahduttavaa.

Lapsuuteni ihanin herätys oli se heinäkuinen aamu, kun avasin silmäni ja näin, kuinka tyynyllä nukkui hyvin pieni musta ja karvainen mytty. Kissaton vuosi päättyi! Heinätalkoisiin meille tullut naapurin isäntä oli tuonut kissanpoikasen takkinsa sisässä töihin tullessaan. Kissanpentuajat olivat ihania. Lempileikkini oli pötköttää lattialla ja vetää oikealla kädellä nauhaa, johon oli sidottu paperinöttönen. Kissa laukkasi nöttösen perässä ympyrää oikealta puoleltani, pään ympäri, vasemmalle puolelle ja mahan yli. Kutitti ja nauratti. Kissantavoille opettelu oli hauskaa. Yksi pentunen opetteli istumaan kuin aikuiset kissat, häntä tiiviillä kiemuralla vieressä - mutta se oli liian hankala homma, ja kissa kupsahti muutaman kerran kyljelleen. Sitten se tajusi harjoitella taitoa seinän vieressä.

Kerran utelias kissarukka meni pienestä onkalosta kurkkimaan pihakaivoon - ja putosi sinne. Molskis. Koukimme sen kaivosta pois hiilihangolla.
Entäpä ne kesät, joina tyttökissa alkoi pyöristyä. Synnytyksen lähestyessä ne pyysivät apua äidiltä, joka laittoi niille pesän ja sanoi ystävällisellä äänellä kannustavia sanoja. Pahvilaatikkoon ilmestyikin sitten liuta erivärisiä avuttomia rääpäleitä, joita emo syötti ja nuoli - ja kehräsi ja katsoi meitä ylpein ja omistavin katsein. Kissat kasvoivat tuvassa ja siirtyivät aikuisina navettakissoiksi.

Joskus kissaemot synnyttivät poikueensa heinälatoon. Pennut löytyivät aikojen kuluttua ja olivat jo puolivilliintyneitä, kun eivät olleet tottuneet ihmisen kosketukseen ja läheisyyteen. Kerran löysin poikueen ihan sattumalta, kun hypin heinissä: ykskas edessäni oli viisi-kuusi kissalasta, jotka sähisivät ja sylkivät pienet kidat ammollaan päin tuntemattoman ihmispedon naamaa.
Kissaemon opetukset olivat hauskaa seurattavaa. Yritimme arvailla, mitä eri äänellä päästetyt maukaisut ja muut äänet merkitsivät. Nyt se sanoo niille, että odottakaa tässä, kynnyksen yli ei saa mennä. Nyt se sanoo, että kohta tulee hiiriä. Ja hiiriä tulikin: aamusella ladonovella saattoi odottaa kymmenen hiiripaistia. Sitten tuli se hetki, kun emo alkoi vieroittaa poikasiaan. Viisauttahan se on, mutta näytti välillä kovalta komennolta. Imemään, painimaan ja telmimään tottuneet lapset saivatkin tylyä sähinää ja murahtelua.

Kissanpoikasista oli useinkin liikatuotantoa. Meidän isä oli hentomieli, eikä saanut niitä pois päiviltä - ja se entisajan pois päiviltä saaminen ei sitten tarkoittanut sitä, että kissa vietiin piikille eläinlääkäriin. Se tarkoitti naapurinisännän vierailua. Lopusta en halunnut tietää.

Yhden traagisen kerran kissaemo meni pois tolaltaan. Ensinnäkin poikasten pesälaatikkoa jouduttiin siirtäämään suursiivouksen takia. Toiseksi taivaalla mourusi suuriäänisiä lentokoneita lentoharjoitusten vuoksi. Kun pidimme taukoa siivouksessa ja menimme katsomaan pentuja, laatikko oli tyhjä. Tai ei kokonaan tyhjä: jäljellä oli yksi pieni etutassu. Emo oli hädissään syönyt koko pesueensa, ja kun löysimme sen, se istui laiturilla ja lipitti vettä joesta. Tämän tapahtuman muistan aina, kun mediassa puhutaan lapsisurmista. Ihminenkin on - haavoittumaisimmillaan - biologiaa.

Alakoulussa olin innokas koulukirjaston asiakas. Joka syksy kirjastoon tuli uusi Pekka Töpöhäntä -kirja - niitä kapeita pitkiä kirjoja, joissa oli paljon lukemista, ei kuvakirjoja. Vaikka olihan niissäkin mustavalkoisia piirroskuvia. Varausjono oli pitkä. Pekka oli NIIN lapsuuteni sankari, oikeamielinen ja neuvokas, ja veti aina lopulta pitemmän korren, vaikka Monni ja sen hännystelijät Pilli ja Pulla yrittivät kaikkensa. Aikuisena luin, että Pekka oli melkoinen poliittinen eläin, sillä Gösta Knuttson kirjoitti kirjaa 1930-luvulla. Monni oli pieni viite Hitleriin päin. Muutama vuosi sitten kävin perheen kanssa Upsalassa. Tuomiokirkon mäellekin kiipesimme, ja lähetin mielessäni terveisiä Tuomiokirkon vanhalle Maijalle. Valitettavasti lapsemme olivat jo sen verran isoja, että eivät lähteneet Pelle Svanslös -kierrokselle vanhaan kaupunkiin, vaikka pyysin heitä alibiksi itselleni. Pekka-mukin ostin sieltä muistoksi.

Ja tästähän Viiru-kissa ei tykännyt: roikotin sitä kauluksena. Iso
ihminen ja ei kun kissaa kiusaamassa.

Vieläkin harmittaa, että meillä ei ollut kissaa jo silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Tyttö toi kotiin kaksi gerbiiliä ja yhteisomisti parhaan kaverinsa kanssa kaksi kania... mutta sitä kissaa me kaipasimme. Kävimme monena kesänä lomalla maatilamajoituksessa Kalajoella, ja siellä oli kissaemo poikasineen. Sielläkin seurasin, kuinka emo lähti hiirestämään ja varoitti poikasiaan matalalla äänellä maukuen: ei tämän kynnyksen yli. Ja mikäpä siinä oli auringonpaisteessa kissalasten odotella. Muistiin on piirtynyt kuva siitä, kun alun toisella kymmenellä oleva poikamme istuu ladossa heinäpaalin päällä päässään vihreä lippalakki - ja lakin päällä kissanpoika.

Tyttäreni sanoi kerran, että hän hommaa minulle kissanpoikasen siinä vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois. Ja niin hän tekikin: toi pienen mustan kissalapsen ja antoi sille nimen Muksu. Siitä piti tulla hänen kissansa, mutta valitettavasti hän ei voinut pitää sitä huoneessaan. Huoneessa terraariossa asuneet gerbiilit nimittäin hermostuivat, kun Muksu makasi terraarion päällä niitä tuijottaen. Muksusta tuli minun lapseni. Vaikka se oli ihan laillisessa luovutusiässä, sitä lapsetti. Jotta se olisi saanut unen, sen piti nukkua rintakehäni päällä, imeä yöpyuvun pääntieresoria ja kehrätä ja tarpoa. Sillä on sama tapa edelleen, vaikka se on jo iso poika, neljävuotias. Sille kelpaa vain yksi ja sama yöpuku, punainen trikoomekko, jonka pääntien se on kuluttanut irstaan avaraksi. "Mennäänkö nukkumaan", kysyn kissalta, ja se on jo sängyssä ennen kuin minä.

Tyttärellä on kaksi kissaa. Pienikokoinen mutta aikuinen tyttökissa on noin puolivuotiaan kokoinen. Se kulkee perässä, kääntää keikuttelee päätään ja katsoo silmiin. Sopuisa tyttö - tiettyyn rajaan asti. Kun se alkaa murista ja näyttää suuttumisen elkeitä, ihmisen on paras uskoa, että leikki on nyt loppu. Kun Katti puraisee, se tekee sen koko leukojensa voimalla. Äkkipikaisen luonteensa vuoksi se olisikin joutunut nukutettavaksi, ellei tyttäreni olisi ottanut täysharmaata kaunokaista hoitoonsa.
Tyttären toinenkin kissa on piikiltä pelastettu. Se oli vajaan kuukauden ikäinen, kun päätyi tyttärelle. Se kikisi pienellä äänellä ki-kii ja sai siksi nimen Kiki. Komea ilveksen näköinen kolli on enimmäkseen Katin tassun alla.

Kun tyttäreni kissat vierailevat meillä, meidän Muksu piileskelee alkuun sängyn alla tai vaatekomeron ylähyllyllä. Sitten alkaa voimainmittelö. Yöllä herään Katin kumeaan murinaan kuin kaukaiseen ukkosen kumuun. Sitten kuuluu tshäh - thsssssssssss pitkää sähinää. Kohta sänkyni pohja kopisee, kun kissat painivat. Kun voimatasapaino on muutaman päivän kuluessa löytynyt, ne nukkuvat sovussa minun sängyssäni - ja katsovat minua moittivan hämmästyneinä, kun yritän illalla nukkumaan: niin tosiaanko ajattelit tähän tulla?

 

Etualalla tyttäreni harmaa Katti, sille julmistelee musta Muksu

Kun olin tyttäreni kanssa viikon matkalla Jerusalemissa ja Tiberiaassa, Jerusalemin-hotellimme edustalla oleskeli kesy kissa. Hotellin henkilökunta väitti sen ilmestyneen jonkin bussin mukana. Tyttäreni silitteli kissaa kaikki illat ja sanoi "tankkaavansa kissaa". Vierailukohteissa meidän huomiomme horjahti aina kun näimme kissoja. Opas ärähti: ettehän te tulleet Jerusalemiin kissoja katsomaan! Miten väärässä voi sivistynyt ihminen olla.

Kissa on ollut minulle aina lohtueläin. Jos minulla menee huonosti, näen vilkkaita unia kissanpennuista ja aikuisista kissoista.

Kirjahyllystä tulvahti joulu - ei vaan joulut

Olen kateellinen heille, jotka pystyvät porskuttamaan elämässään eteenpäin ja ajattelemaan, että menneet ovat menneitä. Jotka voivat pakata kevein mielin matkalaukkunsa ja irrottautua tutuista ympyröistä.
Minulta se ei onnistu, huomaan sen taas, kun jättelen hitaita jäähyväisiä synnyinkodilleni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen pystynyt käymään siellä aina kun olen halunnut. Voin vain kuvitella sitä kaipauksen määrää, joka asuu Karjalan evakoissa ja nykypäivän pakolaisissa, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja kontunsa pystymättä koskaan palaamaan ja sukeltamaan lapsuutensa muistoihin. (Tässä kohtaa kuultiin aina kevään ensimmäinen käki. Tässä kasvoi paras peruna. Tässä sisäpihassa hypättiin ruutua, tuolta laskettiin mäkeä.)

Heinä-elokuun taitteessa olin synnyinkodissani puolitoista viikkoa, kun äitvanha oli kaatunut. Henkisenä tukena ikään kuin. Iltaisin ihailin pohjoisepuoleisesta ikkunasta auringonlaskua, taivaan punerrusta, loppukesän eloisia pilviä. Illat olivat kauniit ja valoisat, ainutkertaiset.

Lähipelloilla kypsyi ohra, ja laskeva aurinko kultasi tähkät.

Talon varsinainen asukas - äitvanha siis - on muuttanut siihen vuonna 1952. Nyt, seuraavan muuttonsa kynnyksellä, hän muistelee kaikkea sitä, mikä kiireimmän mielestä on silkkaa tapahtumattomuutta. Joutsenparven lentoa peltoaukean yli. Joutsen- ja kurkiparin ateriointia koskenvarsipelloilla. Jänisten loikkia kesäpelloilla. Ketun ja ilveksen jälkiä keväthangilla. Kuurapuita pihapiirissä.

Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kirjoja. Mieleen tulvahtivat heti lapsuudenkodin joulut. Isän Kalle Päätalo -kirjalahjat. Isoveli sai Karin piirroskirjoja. Isosisko ja minä tyttökirjoja. Ja voi elämä - Steinbeckin Helmi-kirja lennätti ajatukset siihen hienoon jouluun, kun toinen isoveli sai Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleen. Oli muuten hyvä joulu se.
Muut kirjat jäivät vielä hyllyyn, mukaan otin koulunkäyntini ääripäät: ekaluokan aapisen ja lukion latina-suomi -sanakirjan. Paljon on vielä muistoja punnittavana.

Transut pois autonratista

Viikon kohu-uutinen kertoi, että Venäjä rajoittaa autoilua. Venäjä kieltää autoilun muun muassa transvestiiteilta. Näin siellä parannetaan liikenneturvallisuutta.
No, jokainen joka on kerrankin autoillut Venäjällä (Neuvostoliittokin käy hätätapauksessa), tietää, että liikenneturvallisuudessa on parantamisen varaa. Niin monta penkkaa pölisyttävää oikealta ohi -ohitusta minäkin olen muuaman visiitin aikana nähnyt. Puhumattakaan sinnikkäästä etenemisestä keskimmäisellä kolmannella kaistalla (jota ei ole).

Mieleeni ei vain koskaan ole tullut suisidaalisen liikennekulttuurin perimmäinen syy. Rajallinen mielikuvitukseni on tuottanut esimerkiksi sellaisia selityksiä kuin halpa vodka tai fatalismiin taipuvainen kansanluonne sekä yleinen tuurilla seilaaminen.

Mutta nyt me kaikki tiedämme, että se johtuu ajoväylille poikenneista poikkeavista. Äkkipäätään tuo teoria kuulostaa hiukan epäloogiselta, mutta kun asiaa vähän tarkemmin, niin onhan siinä järkensä.

Vasemmalle vai oikealle. Siis vasemmalle. Ei ku.

Jokainenhan tietää, että naisautoilijoita pitää varoa. Meistä kun ei koskaan tiedä esimerkiksi sitä, mitä se vilkun vilkuttelu kulloinkin tarkoittaa. Kun nainen on ratissa ja vilkuttaa kääntyvänsä oikealle, hän kääntyy vasemmalle. Mutta jos ratissa onkin naiseksi pukeutunut mies, niin hän sekä vilkuttaa että kääntyy vasemmalle. Ja muut autoilijat ovat ymmärrettävästi poissa tolaltaan.
Jos ratissa taas on mieheksi pukeutunut nainen, joka vilkuttaa vasemmalle, muut kuvittelevat miesautoilijan todella kääntyvän vasemmalle - vaan ei: oikeallehan se auto sitten puskee. 


Ja koskaan ei voi tietää, onko transseksuaalilla autoilijalla henkisesti jalassaan korkkarit vai jämäkät maiharit. Että ajaako se naisvauhtia vai miesvauhtia. Ja jos se pysähtyy kolmion taakse risteykseen, niin pysähtyykö se sen takia, että risteykseen pitää pysähtyä, vai siksi, että laittaa laittaa ripsiväriä ja huulipunaa, että näyttäisi enempi naiselta. 

Onhan tämä ihan älyttömän häkellyttävää.

Ikäihminen teki kuperkeikan ja päätyi hoitoketjuun

Ikäihminen teki yöllisen kuperkeikan. Ikäihmisellä ei tietenkään ole turvapuhelinta kaulassa tai ranteessa, sehän vie vapauden.
Ikäihminen ryömi hitaasti tuvan poikki painamaan turvapuhelimen nappia. Mummon tuki ja turva -yrityksestä ryntäsi paikalle kaksi henkilöä, jotka tarkistivat, että kaikki on ok. Peittelivät ikäihmisen nukkumaan.
Aamuyöstä ikäihminen lähti vessaan ja teki toisen kuperkeikan. Illan näytelmä toistui: ikäihminen ryömi tupansa poikki painamaan sängyn päädyssä roikkuvan turvapuhelimen nappia. Tällä kertaa paikalle tuli ambulanssi, joka korjasi ikäihmisen sairaalaan.

Ikäihmisen lähiomaiset huokaavat helpotuksesta. Nyt se on ainakin vähäksi aikaa turvassa, lämpimässä ja ruokien äärellä.
Ikäihmistä hämmentää. Kuka tämän hotellin maksaa, kallistahan se on, täysihoito: ruoat ja kaikki. Joku lääkäriksi esittäytynyt vakuuttelee, että kyllä teillä tähän raha riittää. Kun on ne lapsetkin jo sentään omassa elämässä, ei niistä tarvitse huolehtia.
- Mistä se minun rahat tietää? Ja lasten rahat? Lapset ovat kaivaneet ojia ja raivanneet peltoja, ei niiltä saa perintöjä viedä. Ei se mikään oikea lääkäri ollut.  Ihan lahtarin näköinen. Minä sanoin sille itelleenkin, että oot ihan lahtarin näköinen.

Ikäihmiselle kerrotaan, että hänelle on varattu kuntoutusjakso. Minä virnuilen, että alkuvuodesta kun aloittavat, niin kyllä sitä heinäntekoon ehtii kuntoutua.
Ikäihminen toteaa, että hänelle on tehty muistitesti. Oli käsketty piirtää neliö ja ympyrä.
- Minä en tuommosia testiä piä minnään. Lapsellisena piän.
- Olisit sanonut, että piirrä ite, senkin Picasso, minä sanon.
Ja muistelen siskonpoikaa, jonka piti neuvolassa piirtää suora viiva. Poika katsoi neuvolan tätiä hämmästyneenä, työnsi paperin häntä kohti ja sanoi, että piillä tinä.

Muistitestaaja oli myös kysynyt, mikä vuosi on menossa
- Eikös olekin vielä muutama päivä tätä 2014 vuotta. Ja sitten tulloo vuos 15.
Seuraavaksi oli kysytty, kuka meillä on presidenttinä. Ja ikäihminen oli ihan säikähtänyt, kahta kämmentä lyönyt ja kysynyt:
- Herra isä, onko se Niinistö kuollut?
Testaajaa ja testattavaa oli naurattanut. Sitten ikäihminen oli luetellut kaikki Suomen presidentit, aikajärjestyksessä tietysti.

Ikäihmisen tupa on toistaiseksi tyhjillään.
Ikkunaa koristavat 1960-luvulla saadut joulukoristeet. Ne toi Ruotsin-eno.

Vielä virtaa

Joulupäivä keskisuomalaisessa kartonkitehtaassa. Koneet eivät pysähdy, ja kahdeksantuntisen työvuoron aikana joulun työvuorolaisten silmien editse virtaa noin 500 tonnia sellumassaa. Valvomossa työskentelevät seuraavat prosessia tietokoneiltaan, mutta välillä pitää piipahtaa kuulostelemassa koneita. Harjaantunut korva kuulee, onko kaikki hyvin, vai muhiiko jossain ongelmanpoikanen.

Keskisuomalaisella maatilalla herätään jouluaamuna kello viideltä, niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Kohta navetan lypsy-yksiköiden putkissa hyrskyttää maito tankkiin jäähtymään. Lehmät saavat rehuannoksen ohella jouluisen lauluannoksen sekä terveiset Jeesuksen syntymätallista, kun emäntä avaa radion jouluaamun jumalanpalveluksen alkaessa.

Sairaalassa virtaa veri tajuttoman kolaripotilaan suoneen. Toisella osastolla jalka-amputoidun liikuntakyvyttömän potilaan sängyn vierellä virtaa kurahdellen, kun pissapussi täyttyy. Hyväntekemisen mieli virtaa, kun  hoitaja työntää pyörätuolipotilaan pitkän käytävän päähän, jotta vanha mies näkisi ikkunasta lumiset puut ja hiljaisen joululiikenteen.
Toisella laidalla suurta sairaalaa happihyöky virtaa ensimmäistä elämänparkaisuaan päästävän vauvan keuhkoihin.

Valtakunnan valtasuonilla virtaa rekkaliikenne. Polttoaine, puutavara, maito, kemikaalit, kauppatavarat kulkevat pitkien rekkojen rahtaamina. 24/7-periaatteella toimivilla huoltoasemilla virtaa kahvi väsyneiden kuljettajien kuppeihin ja termareihin.

Kaupan myyjät kiinnittävät tapaninpäivänä alekylttejä sesonkivaatteisiin ja pakkaavat kohta vanhentuvia ruokia ruokapankkiin edelleen jaettaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat huhkineet myöhään aattoiltana joulua vähäosaisillekin.


Hätäkeskuksiin virtaa puheluita. Jossain tulipalo, jossain terästettyjen jouluglögien aikaansaama tappelus. Turvakotien oville kolkutellaan, kun joulurauha sai skandit ja muuttui räyhäksi.

Niin mielellämme näemme joulun  pysähtymisen tilana ja paikkana. Joulu on kuin lumisadepallo, se joulukoriste, jonka sisällä on tonttu tai enkeli tai bambi tai seimiasetelma. Kaikki pysyy paikallaan siinä tunnelma-akvaariossa, jossa liikahtaa vain silloin, kun joku ottaa koristeen käteensä ja heilauttaa sitä niin, että lumihiutaleet leijuvat hitaasti kuvun sisällä ylhäältä alas.

Vaan joulupa tulee myös tien päälle. Joulu on vaeltajankin juhla. Joulu on epävalmiiden ihmisten ja keskeneräisten valmisteluiden juhla. Mieluummin valmiiton joulu kuin jouluton valmis. Sitä olen nyt opetellut, täydellisen joulutunnelman tavoittelija. 

Pelaisitko piparista pöytälätkää?

Nuuh – piparintuoksu tulee vastaan jo pienen näyttelytilan ovella. Eikä ihme, sillä kaikki näyttelyesineet on tehty piparkakkutaikinasta. Pöytälätkäpeli, hyrrät, nuket, maatuskat, legoukot – jopa keinuhevonen on tehty piparitaikinasta Piparkoogimaanian Mängyasjamuuseumiin eli lelumuseoon. 

Piparkoogimaania on Tallinnassa taas, nyt jo yhdeksättä kertaa se lumoaa Disaini- ja arkkitehtuurigalleriassa vanhan kaupungin kupeessa.

Näyttelyyn rakentamiseen on tarvittu noin kolmesataa kiloa piparkakkutaikinaa ja rutkasti sokerikuorrutetta. Tyylilaji on vapaa: joku on pipertänyt pientä ja siroa jälkeä, toinen on heittänyt rouhean huumorivaihteen päälle.
Näyttelyn päätteeksi voi istahtaa kahveille ja seurata, kuinka taiteilijat koristelevat erilaisilla muoteilla tehtyjä piparkakkuja kahvin kanssa syötäviksi tai sellofaaniin käärityiksi matkamuistoiksi.

Kuviokellujat vuoden 2012 urheiluaiheisessa näyttelyssä

 

Piparkoogimaania näki päivänvalon vuonna 2006. Idean keksi taiteilija Mari-Liis Läänemaa, joka oli tehnyt epätavanomaisia ja koristeellisia piparkakkuja lähipiirinsä avustuksella. Läänemaa uskoi, että ammattitaiteilijoiden piparillisista näkemyksistä saisi kiehtovan näyttelyn. 

Piparkoogimaania on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Vuosien aikana siihen on osallistunut nelisensataa taiteilijaa; vuosittain noin sata kuvataiteilijaa tai arkkitehtia on taikonut tuoksuvia kuvia tai kolmiulotteisia rakennelmia. Suomen panoksen on tuonut turkulainen Petrus Kurppa puusta kaiverrettuine piparkakkumuotteineen ja niillä tehtyine leivonnaisineen.

Teemat ovat vaihdelleet. Pipariluomukset ovat vieneet maailmanympärysmatkalle, aikakoneeseen, urheilun maailmaan ja taidehistoriaan. Esimerkiksi piparkakusta tehty Mona-Lisa ja sentti kertaa sentti –kokoisista erivärisistä piparineliöistä kootut Marilyn- ja Toomas Henrik Ilves –mosaiikit ovat sykähdyttäviä. Unohtumattomia olivat myös piparitaikinasta valmistetut lenkkarit, kuviokellujat ja hyppyrimäki sekä palkintokoroke, jonka takana väijyivät doping-testaajat. 

Näyteikkunastakin voi kurkistaa, mitä näyttely sisältää.

Taikinan ja taiteilijoiden lisäksi Piparkoogimaania tarvitsee talkoolaisia. Lipunmyynnistä vastaava vanhempi rouva muistelee, kuinka Virossa ei voinut neuvostovallan aikana viettää julkista joulua. Kahvion myyntitiskin takana piparikukolle pyrstöä koristeleva taiteilija kertoo, että kukkomuotti on erään näyttelyyn osallistuneen taiteilijan isoisän tekemä – peräisin 30-luvulta. 

PiparkoogiMaania 2014 "Mänguasjamuuseum" toimub 18.12.2014 - 08.01.2015 Disaini-ja Arhitektuurigaleriis,
Pärnu mnt 6, Tallinnas.
Näitus on avatud iga päev
kl 11.00 - 18.00;
24. ja 31. dets 11.00-15.00;
Suletud 25.dets ja 1.jaan. Kohtumiseni.

Petteri Patavahti oli poro nimeltään

Jouluaaton aatto. Kauppakadulla ihmiset pysähtelevät katsomaan näyteikkunoita ja miettivät viimeisiä lahjaostoksia. Mustaa joulua pelättiin, mutta somimmoilleen alkoi leijua lumihiutaleita, jotka tanssivat ja välkähtelevät katulamppujen  valokeilassa. Jotain tästä vielä kuitenkin tuntuu puuttuvan.
Kyllä. Puuttuu se, ettei ole saanut eikä ehtinyt auttaa ketään, ja joulu on sentään hyvän tahdon juhla. Onneksi on Pelastusarmeija, ja sen Joulupata-keräys! Seteli tai kolikko löytyy taskunpohjalta ja sujahtaa keräyspadan ahtaasta aukosta. Kiitos ja siunattua joulua, huikkaa patavahti ja heittää hymyt päälle. Nyt voin jättää keskustan jouluhumun ja rauhoittua pyhiin.
Pelastusarmeijan Joulupata-keräys on alkanut Suomessa reilut sata vuotta sitten, ja sen brändi luotettavana auttajana on vain vahvistunut. Ja keräysavun tarve on säilynyt.

Itselläni on kokemusta monenlaisista keräyksistä: Yhteisvastuun listakerääjä, Nälkäpäivän ja Tasauspäivän lipaskerääjä tässä, päivää! Kaksi hienoa kokemusta on erityisesti jäänyt mieleen. 1990-luvulla Kosovon kriisi herätti suomalaiset auttamaan. Päivystin SPR:n lipas kädessäni kotikaupunkini suositun kirpparitapahtuman liepeillä yhtenä lauantaipäivänä. Ylläni oli keräysliivi, jossa luki isoin kirjaimin KOSOVO. Ihmiset koukkasivat  ihan asioikseen laittamaan rahaa lippaaseen. Kiittivät kun saivat antaa. Toisen kerran keräsin Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Haiti oli tuolloin Yhteisvastuukeräyksen kohdemaa, ja koska maanjäristys sattui paria viikkoa ennen virallista keräysaikaa, saimme aloittaa lipaskeräyksen heti. Se oli oikea-aikaista toimintaa, sillä ihmisten auttamishalu oli herännyt,  ja se oli suuri.

Joulupatavahtina oleminen on ollut kauan salainen haaveeni, ja nyt pääsin mukaan, kun työnantajani tekee tänä jouluna yhteistyötä keräyksen kanssa. Minulla on nyt kokemusta siitä hommasta vajaan kuuden tunnin verran.
- Mummo laittoi tämän kaksikymppisen ja sanoi, että nimenomaan Pelastusarmeijan keräykseen, sanoo nuori nainen ja ojentaa setelin.
- Sotilas vai upseeri? kysyy ikämies, enkä hoksaa vastata, että siviilipalvelusta suoritan.
- Kuinka pitkään olette täällä, minulla olisi lahjoitustavaraa.
- Kiitos kun olette.
- Viepäs tämä raha tädin pataan, äiti ojentaa kolikon viisivuotiaalle lapselleen.
- Tämä on hienoa työtä.
- Köyhä antaa vähästäänkin.
- Laitan rahan, kun olen joskus saanut itsekin apua.
- Äiti, meneekö nää rahat köyhille? – Ei kun vähäosaisille, keskustelevat äiti ja pikkytyttö.

Moni toki kulkee kiireisenä ohi. Joskus alan jo henkäistä kiitosta, kun ohikulkija työntää kätensä taskunpohjalle ja kaivaa esille – ihan rahakukkaron näköisen kännykkäkotelonsa. Tulee mieleen se lapsuuteni nolous, kun aloin ennakoida naapurinsedän toimintaa. Hän laittoi myös käden taskuunsa, ja luulin että sieltä nousee karkkipussi. Ylpeänä yritin teeskennellä isompaa itsekuria kuin minulla onkaan, ja hönkäisin että ei kiitos, olen jo saanut tänään yhden – kun huomasin, että hänellä olikin kädessään tupakkiaski.

Tiistaina päivystin kauppakeskuksen aulassa ihanan joulukuusen vieressä. Seurasin pikkupoikaa, joka tuijotti minua innosta säteilevin silmin. Ajattelin, että vissiin oma ylitsepursuava hyväntahtoisuuteni alkaa jo materialisoitua näkyvään muotoon. Tapailin toisella kädellä lapaluita, että joko sieltä alkaa siipiä puskea. Kunnes hoksasin, että takanani oikeankokoinen ja –näköinen poro, joka keikutti päätään vasemmalta oikealle. Älysin sitten väistyä näkymää peittämästä.