Vetreä satavuotias jumppaa ja venyttelee

Tervetuloa Suomi100-juhlajumppaan. Kiva kun teitä on niin paljon paikalla.

Ihan aluksi nostetaan sykettä verryttelyliikkeellä. Rullataan ohut, paperittomien hätämajoitukseen tarkoitettu patja tiiviiksi makkaraksi ja kohdistetaan siihen napakan aggressiivisia potkuliikkeitä. Liikettä tehostetaan sihisemällä raivokkaasti hampaiden välistä ”ve-to-voi-ma-te-ki-jä, ve-to-voi-ma-te-ki-jä”. Sihinä vahvistaa hengityselimiä.
Jaksaa. Jaksaa.

Sitten keppijumppa. Ota jumppakepin päästä oikealla kädellä ja viet keppiä vasemmalta oikealle ja takaisin oikealta vasemalle, notkista samalla polvia. Kuvittele, että piirrät kepillä laajaa reviiriä. Tehosta liikettä hokemalla ”rajat kiinni, rajat kiinni”.

Jatketaan vahvistamalla käsivarsilihaksia. Tehdään rivakoita nyrkkeilyliikkeitä. Harjoite tehostuu, kun kuvittelet eteesi aidon suvakin. Lähtee lähtee. Jaksaa jaksaa. 

Kuva ei liity tekstissä kuvailtuun jumppatuokioon.

Lopuksi venytetään omaatuntoa ja älyllistä epärehellisyyttä. Kurkota vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättä kohti kattoa, niin että kyljet venyvät. Jatka venyttelyä niin pitkään, että alat itsekin uskoa nyt alkavaa taustapuhetta.
”Isäsi on murhattu ja veljeäsi on kidutettu ja sinut pahoinpideltiin ennen kuin lähdit pakoon. Lisäksi sinua on uhkailtu kirjeitse. Koska et tiedä, kuka sinua pahoinpiteli, etkä myöskään voi nimetä uhkailijoitasi, pelkosi on objektiivisesti katsoen perusteetonta. Voit siis palata turvallisesti kotimaahasi.”

Lopuksi rentoudutaan. Käy selällesi paperittoman patjalle. Sulje silmäsi ja rentoudu kuuntelemaan.”Suomalainen viranomainen ei tee virheitä, ja jos tekee, ne korjataan”.
”Juhlapaikanhakijat painukoot geelitukass...”

Ai mutta nämä jumppaajathan nukahtivat jo. Eipä herätellä.

PS1 Nämä jumppaohjeet voivat olla haitallisia, jos sinulta on diagnosoitu lämmin/suuri sydän tai ylikehittynyt oikeudentunto. Tai jos nyt eivät ihan haitallisia, mutta ei niitä apuakaan ole.

PS2 Jos sinulla on se ylikehittynyt oikeudentunto, voit osallistua vertaiskokoontumiseen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2017 klo 12:00–14:30 Helsingin Asema-aukiolla. Ilmaistapahtuman fasiliteetteihin kuuluu jalkapuu. Kanssakärsijöinä muun muassa kirjailija Katri Tapola ja pastori Kai Sadinmaa.

-------------------------------------

"Paperittomia ei kenenkään kannata kadehtia. Heidän asemansa on hyvin turvaton riippumatta välttämättömien palveluiden laajuudesta. Heikossa asemassa olevista ihmisistä ei pitäisi tehdä myöskään politiikan välinettä." (Nasima Razmyar, Helsingin apulaispormestari)

Enkelit lentää sun elokuviin

Kuollut lapsi, joka on muuttunut enkeliksi.
Meidän jokaisen haavoittama enkeli.
Jotain ihmisen sisäistä, joka yhdistää meitä kaikkia ihmisiä.
Suomalaisten kovaa elämää symboloiva maalaus.

Ranskalaisohjaaja Jean-Michel Roux kiinnostui Hugo Simbergin maalauksesta Haavoittunut enkeli – samoin kuin suomalaisesta luonnosta ja luonteesta – ja teki elokuvan, jossa suomalaiset kertovat ajatuksiaan taulusta. Elokuvan taustoja esittelee myös Aamulehti.

Pohjolan enkeli -elokuvassa puhuvat muun muassa presidentti Tarja Halonen ja psykiatri Ben Fuhrman, Pentti Kurikan nimipäivät -bändiläisiä sekä suuri määrä suomalaisia, joita taulu on koskettanut. Monia elokuvan henkilöitä yhdistää menetys, läheisen kuolema.
Trailerin näet täältä.

Sydämeen käyvimpiä hetkiä ovat ne, joissa opettajat esittelevät taulua koululaisryhmille, ja lapset kertovat käsityksiään siitä, missä tilanteessa enkeli on haavoittunut. Keräsi kukkia? Pojat kiusasivat mutta tulivat katumapäälle ja kantavat avun piiriin? Ehkä tämä on tytön halloween-asu?

Karnevalistisiakin tunnelmia puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan mahtuu, kun moottorisahalla puuveistoksia tekevä itetaiteilija ja hänen naisystävänsä – molemmat jo ikääntyneitä ihmisiä – pukeutuvat nainen valkeaksi ja mies mustaksi enkelihahmoksi ja pyörätelevät kömpelöä tanssia kedolla.

Moni kohtaus sijoittuu vähän yllättävästikin Lappiin. Muutamat tonttu- ja maahisjutut tuntuvat hiukan irrallisilta, ja hetkittäin tulee sellainen olo, että ohjaaja on ollut vähän liikaa pohjoisen mystiikan vietävissä.
Pääosassa on toki enkeli, ja enkeliä esittävä tyttö vaeltelee suomalaismaisemassa. Itse toivoin, että myös maalauksen pojille olisi annettu enemmän tilaa.

Näin elokuvan torstaina Jyväskylässä. Iltapäiväesityksessä meitä katsojia oli vain kolme – minulle tuntematon nainen, nuori afgaaniystäväni ja minä. Ystäväni tuntee Simbergin taulun ja on itse taitavana piirtäjänä varioinut taulua ja piirtänyt etummaiseksi enkelin kantajaksi afgaanipojan.

Matkalla elokuvaan ystäväni kertoi, että hänen koulussaan oli vietetty hiljaista hetkeä, sillä yksi nuori oli tehnyt itsemurhan. Keskustelimme siitä, mitä uskontomme – kristinusko ja islam – sanovat itsemurhasta. Hänen mukaansa se on islaminuskossa vakava teko, suora tie helvettiin. No niin meilläkin on opetettu, mutta nyt ajatellaan lempeämmin, kerroin. Että ihminen on vain ollut nurkassa, pimeässä huoneessa, eikä ole sillä hetkellä sokaistuneena nähnyt muita vaihtoehtoja.

Minulla on paha tapa yrittää eläytyä toisten ihmisten tunnelmiin. Mietin elokuvan alussa, mitä nuori afgaani tämän puolitoistatuntisen kestää ja mitä hän ymmärtää suomenkielisestä puheesta. Kuiskin muutaman selityksen hänen korvaansa (tuo on poro, tuo on Saana-tunturi, tuo on meidän entinen presidentti), mutta sitten rentouduin. Hänellä on oma kokemuksensa, minulla omani. Shut up ja anna rauha.

Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli on suomalaisten lempitaulu. Kaksi sulkeutuneen oloista poikaa kantaa siipeen ja päähän haavoittunutta tyttöoletettua enkeliä paareilla lohduttoman värittömässä maisemassa. Taiteilija maalasi taulun vuonna 1904 eikä antanut sille mitään selityksiä, ei edes nimeä.
Taulun ensimmäinen versio sijoittuu Töölönlahden rantamille. Se on nyt nähtävillä Ateneumissa. Toinen versio sijoittuu Tampereelle, tehtaan piippuja näkyy horisontissa. Se on Tampereen tuomiokirkossa.

Minun mielestäni Haavoittunut enkeli on niin mystinen taulu, että selityksiä ei ole. Paitsi että yksi ajatus minulla on ollut siitä, aina. Ilmeinen auttaja on joutunut autettavaksi, ja häntä auttavat epäilmeiset auttajat, ynseän oloiset pojat. Avun vastaanottaminen voi olla vaikeaa, jos on itse tottunut olemaan se, joka järjestelee toisten asioita. Pojille auttaminen lienee eheyttävä kokemus. Mykistävä salaisuus, joka painuu syvälle sieluun.
Sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa, kirjoitti Anna-Maija Raittila virteensä.

Ihan ajatusleikkinä jäin miettimään, olisiko mitenkään mahdollista, että suomalaiset äänestäisivät kollektiivisesti lempitaulukseen maalauksen, jossa helottaa kesän kuuma aurinko ja jossa hehkuvat keltaiset, punaiset ja oranssit kukat vihreää nurmea täplittäen. Jossa tanssitaan, ja viulua ei soita luuranko-kuolema. Ilmeisesti ei.

Lapasen sietämätön keveys

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en ole kiinnostunut. Kun joku asia on ihan kintaalla, se on juuri toteutumaisillaan, sillä hilkulla.
Olin syän kintaan peukalossa, sanoi äitini, kun pojat uudella mopolla kylille lähtivät

Kuolinilmoituksissakin luki taannoin, kuinka vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lasten lapaset.

Jos joku ihminen on ihan lapanen, hän ei ole kuuluisa aloitekyvystään.

Ennen vanhaan uskottiin, että kun jonkin alueen rajaa punaisella, niin se suojaa pahalta. Sen takia lapanen aloitettiin usein punaisella raidalla ranteessa. Esimerkiksi Virossa vainajalle laitettiin lapaset käteen tai ainakin arkkuun mukaan. Morsian taas joutui neulomaan kymmeniä lapaspareja tärkeimmille häävieraille.

Lapasten aika ei ole ohi. Sen näkee kun, kun selailee netistä neuleblogeja. On perinteisiä kirjoneuleita, on kettukarkkilapasia (ja -sukkia), on kissakinnasta, on halloweenlapasta. Neuleblogien määrä on lähtenyt lapasesta, ja niiden sikiämistä saa seurata ihan tumput suorina. Myös lapaskirjoja ilmestyy jatkuvalla syötöllä. Sata perinnelapasta, Suuri kinnaskirja. Suuri lapaskirja, Perinteiset lapaset, Lapasten uudet kuosit...

Ja kaikkihan tuntevat suomalaisen kirjallisuuden klassikot Seitsemän lapasta, sotaromaanin Tuntematon lapanen ja Lapastalon salissa.
Käännöskirjallisuuden lapashelmiä taas ovat Taru Lapasten Herrasta, Lapasen sietämätön keveys, Vanhus ja lapanen sekä 1930-luvulla Neuvostoliitossa ilmestynyt, kohuttu ja sensuroitu Lapanen saapuu Moskovaan.

Eikä politiikkaa ilman lapasta. Saksassa ilmestyi 1930-luvulla surullisenkuuluisa manifesti Mein Strumpf. Ei kun anteeksi, sehän onkin sukka eikä lapanen. Taitaa olla aika lyödä hanskat tiskiin.