Oma maa, aluksi valtiolta lainassa

Kävin katsomassa Markku Pölösen ohjaaman Oma maa -elokuvan. Se sijoittuu vuosiin 1945-52. Pölönen ihmettelee Yle Suomen haastattelussa, miksi tuo aika ei näy suomalaisessa elokuvassa, vaikka läsnä on niin paljon yhteistä jaettavaa: kuoleman läheisyys, suuri intohimo, raskas työ, kohtaamiset ja erot.


Oma maa -elokuvan rintamamies Veikko ja leipomon omistajan tytär Anni avioituvat ja asettuvat Pohjois-Karjalaan, minun perheeni asettui Ylä-Savoon, Vieremälle Rotimojoen kylään, jonka asukkaista suurin osa oli rintamamiehiä ja rakensivat talonsa, saunansa ja navettansa ja raivasivat peltonsa tiloilla, jotka olivat saaneet maanhankintalain perusteella.

Isä kaivaa ojaa.

Elokuvassa Anni ja Veikko asuivat talon valmistumista odottaessaan saunassa, minun perheeni (vanhemmat ja kolme vanhempaa sisarustani) navettaan erotetussa asuinhuoneessa.

Kylään ei ollut aluksi kunnollista tietä saati julkista liikennettä, joten asiat hoidettiin polkupyörällä noin 20 kilometrin päässä kirkonkylällä. Monen talon isäntäväki hoiti pientä kauppaa kotinsa nurkassa. Maito kirnuttiin voiksi ja voikimpaleet laitettiin myyntiin. Äitini oli sentään karjakkokoulun käynyt, ja hoiteli naapuritalojenkin karjan pikkuvaivat. Hän muistelee vieläkin jouluaattoa, jonka hän vietti naapurin navetassa, ja joulupullan taikina kohosi ja valui yli äyräidensä kulhostaan.

Veljeni piirtämä lehmä. Nimeä en muista.

Sähköt saatiin ison tien varressa sijaitseviin taloihin, meillä pistotien varressa tuusattiin öljylamppujen, kynttilöiden, Hasakkien ja Tilleyden varassa. Kaasuvalo ja -liesi, mikä edistysaskel!

Koulua ei  alkuun ollut, vaan lapset (joita oli paljon) kävivät koulua yhden talon tuvassa, kahdessa vuorossa. Koulu valmistui vähän myöhemmin. Nyt se on jo myyty muuhun käyttöön ja koululaiset matkaavat bussilla matkojen päähän.

Elokuvassa oli paljon tuttuja elementtejä, pieniä yksiyiskohtia. Joensuulaisen leipomon konttorinseinät olivat samantapaista ponttilautaa kuin meidän vintin käytävän seinät, oman metsän puista sahatut!

Ponttilautaa yläkerrassa. Tulen kaipaamaan sitä kun talosta on luovuttava.

Martat järjestivät elokuvassa ruoka- ja säilöntäkursseja, meidän kylällä oli tarjolla ompelukursseja emännille ja tyttärille. Elokuvassa neuvottiin, kuinka DDT:tä voi tussauttaa nurkkiin, niin oppivatpahan tuoreiden rakennuspuiden mukana tulleet lutikat olemaan. Juu, ihan vaaratonta, vakuutti neuvoja.
- Ei tämä myrkkyä ole, DDT:tä vaan, touhusi naapurin emäntä  kylässämme.

Annilla ja Veikolla oli Liinu-hevonen, työteliäs ja koville äänille säikky, sillä se oli palvellut rintamalla. Meillä oli Tähti, työteliäs ja koville äänille säikky rintamaveteraani sekin.
Anni ja Veikko hankkivat pienen traktorin, ja meidän isä osti kylän ensimmäisen traktorin, harmaan Fergusonin, jolla hän teki naapureidenkin pelloilla niitto-, haravointi- ja perunannostohommat. Toinen naapuri satsasi isompaan traktoriin, joka veti perässään kyntöauraa kylän kivisillä pelloilla.

Perheeni muutti tilalle vuonna 1952. Kylällä vieraili jossain vaiheessa propagandamielessä toimittaja-valokuvaaja, joka halusi vanhempieni kertovan ihanteellista kuvaa elämästä suon ja kiemurtavan Luvejoen väliin sijoittuvalla viljelystilalle. Valokuvaan piti tällääntyä: raivaajaperhe, isällä ja pojilla sahat ja muut vermeet, pienellä tytöllä piti olla lypsyjakkara kainalossa. Isä hermostui: sellaiseen höpötykseen ei lähdetä mukaan. Juttu jäi tekemättä, mutta saatiinpahan sentään albumiin kuva.

Vanhempieni ja sisarusteni tarina on kotitilani alkutarina, josta minä puutun. Kuuntelen, kun he muistelevat puusavottaa metsissä, pelloilta raivattujen kantojen polttoa, marjastusta, joka tuotti kenkä- ja takkirahat.
Minä synnyin jo valmiille, helpolle. Mikäpä se oli iltalypsyn jälkeen kissaa silitellässä, kun toiset olivat rakentaneet talon ja raivanneet pellot. (Minä toki kannoin korteni kekoon syntymällä - se merkitsi pientä huojennusta tilasta maksettuun lainaan.)

Edit:
Piti vielä kirjoittaa alkoholista ja kateudesta.
Oma maa -elokuvassa pyörii sodassa (ainakin) sisältä vammautuneita miehiä, jotka höynäyttävät Veikon viinaksien pariin. Alkoholi, henkiset sotavammat, kovat lääkkeet ja painajaisunet, joissa vihollinen hyökkää, vaikuttivat monen perheen elämään.

Ja se kateus. Ei niin pientä mökkiä, ei niin pientä etuutta, etteikö sitä kannattaisi kadehtia. Oma maa -elokuvassa maansa rintamamiehelle luovuttaneen miehen kateus ja kauna saavuttavat kohtalokkaat mittasuhteet.
Minun sukulaiseni kertoi, että kun heidän talonsa valmistui, naapuri toi tupareihin unohtumattoman lahjan: tulitikkurasiaan pyydystetyt russakat, jotka hän pääsi iloisesti vipeltämään juuri pestyyn pirttiin.


Ps. Jos haluat eläytyä elämään sodan jälkeen asutetulla pienviljelystilalla, se onnistuu Lapinlahden Alapitkän kylän asutusmuseossa. Taloa asuttivat karjalaiset Muren sisarukset, sisko ja veli.
Seinällä on Veikko Vennamon kuva, saunassa nenään tulvahtaa tuttu tuoksu Hellä Mietosineen (se shampoo, muistathan).

Enkelit lentää sun elokuviin

Kuollut lapsi, joka on muuttunut enkeliksi.
Meidän jokaisen haavoittama enkeli.
Jotain ihmisen sisäistä, joka yhdistää meitä kaikkia ihmisiä.
Suomalaisten kovaa elämää symboloiva maalaus.

Ranskalaisohjaaja Jean-Michel Roux kiinnostui Hugo Simbergin maalauksesta Haavoittunut enkeli – samoin kuin suomalaisesta luonnosta ja luonteesta – ja teki elokuvan, jossa suomalaiset kertovat ajatuksiaan taulusta. Elokuvan taustoja esittelee myös Aamulehti.

Pohjolan enkeli -elokuvassa puhuvat muun muassa presidentti Tarja Halonen ja psykiatri Ben Fuhrman, Pentti Kurikan nimipäivät -bändiläisiä sekä suuri määrä suomalaisia, joita taulu on koskettanut. Monia elokuvan henkilöitä yhdistää menetys, läheisen kuolema.
Trailerin näet täältä.

Sydämeen käyvimpiä hetkiä ovat ne, joissa opettajat esittelevät taulua koululaisryhmille, ja lapset kertovat käsityksiään siitä, missä tilanteessa enkeli on haavoittunut. Keräsi kukkia? Pojat kiusasivat mutta tulivat katumapäälle ja kantavat avun piiriin? Ehkä tämä on tytön halloween-asu?

Karnevalistisiakin tunnelmia puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan mahtuu, kun moottorisahalla puuveistoksia tekevä itetaiteilija ja hänen naisystävänsä – molemmat jo ikääntyneitä ihmisiä – pukeutuvat nainen valkeaksi ja mies mustaksi enkelihahmoksi ja pyörätelevät kömpelöä tanssia kedolla.

Moni kohtaus sijoittuu vähän yllättävästikin Lappiin. Muutamat tonttu- ja maahisjutut tuntuvat hiukan irrallisilta, ja hetkittäin tulee sellainen olo, että ohjaaja on ollut vähän liikaa pohjoisen mystiikan vietävissä.
Pääosassa on toki enkeli, ja enkeliä esittävä tyttö vaeltelee suomalaismaisemassa. Itse toivoin, että myös maalauksen pojille olisi annettu enemmän tilaa.

Näin elokuvan torstaina Jyväskylässä. Iltapäiväesityksessä meitä katsojia oli vain kolme – minulle tuntematon nainen, nuori afgaaniystäväni ja minä. Ystäväni tuntee Simbergin taulun ja on itse taitavana piirtäjänä varioinut taulua ja piirtänyt etummaiseksi enkelin kantajaksi afgaanipojan.

Matkalla elokuvaan ystäväni kertoi, että hänen koulussaan oli vietetty hiljaista hetkeä, sillä yksi nuori oli tehnyt itsemurhan. Keskustelimme siitä, mitä uskontomme – kristinusko ja islam – sanovat itsemurhasta. Hänen mukaansa se on islaminuskossa vakava teko, suora tie helvettiin. No niin meilläkin on opetettu, mutta nyt ajatellaan lempeämmin, kerroin. Että ihminen on vain ollut nurkassa, pimeässä huoneessa, eikä ole sillä hetkellä sokaistuneena nähnyt muita vaihtoehtoja.

Minulla on paha tapa yrittää eläytyä toisten ihmisten tunnelmiin. Mietin elokuvan alussa, mitä nuori afgaani tämän puolitoistatuntisen kestää ja mitä hän ymmärtää suomenkielisestä puheesta. Kuiskin muutaman selityksen hänen korvaansa (tuo on poro, tuo on Saana-tunturi, tuo on meidän entinen presidentti), mutta sitten rentouduin. Hänellä on oma kokemuksensa, minulla omani. Shut up ja anna rauha.

Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli on suomalaisten lempitaulu. Kaksi sulkeutuneen oloista poikaa kantaa siipeen ja päähän haavoittunutta tyttöoletettua enkeliä paareilla lohduttoman värittömässä maisemassa. Taiteilija maalasi taulun vuonna 1904 eikä antanut sille mitään selityksiä, ei edes nimeä.
Taulun ensimmäinen versio sijoittuu Töölönlahden rantamille. Se on nyt nähtävillä Ateneumissa. Toinen versio sijoittuu Tampereelle, tehtaan piippuja näkyy horisontissa. Se on Tampereen tuomiokirkossa.

Minun mielestäni Haavoittunut enkeli on niin mystinen taulu, että selityksiä ei ole. Paitsi että yksi ajatus minulla on ollut siitä, aina. Ilmeinen auttaja on joutunut autettavaksi, ja häntä auttavat epäilmeiset auttajat, ynseän oloiset pojat. Avun vastaanottaminen voi olla vaikeaa, jos on itse tottunut olemaan se, joka järjestelee toisten asioita. Pojille auttaminen lienee eheyttävä kokemus. Mykistävä salaisuus, joka painuu syvälle sieluun.
Sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa, kirjoitti Anna-Maija Raittila virteensä.

Ihan ajatusleikkinä jäin miettimään, olisiko mitenkään mahdollista, että suomalaiset äänestäisivät kollektiivisesti lempitaulukseen maalauksen, jossa helottaa kesän kuuma aurinko ja jossa hehkuvat keltaiset, punaiset ja oranssit kukat vihreää nurmea täplittäen. Jossa tanssitaan, ja viulua ei soita luuranko-kuolema. Ilmeisesti ei.