Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.

Mene sinne mistä tulitkin - siis minne?

Suomi noudattaa epäinhimillisen kovaa linjaa turvapaikanhakijoita kohtaan.
Itse olen tavannut vapaaehtoisena erityisesti nuoria turvapaikanhakijoita ja -tarvitsijoita. He ovat nyt peloissaan ja epätoivoisia, eikä monella ole faktisesti paikkaa, minne mennä.
- En ole saanut moneen kuukauteen yhteyttä vanhempiini Bagdadissa. En tiedä heistä mitään. Migri sanoo: menee Bagdadiin, kertoo juuri 18 vuotta täyttänyt poika ja katsoo minua hätäisin silmin.
Enkä voi häntä auttaa.
Suomen käännytysprosentit irakilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla ovat murskaavat.

Moni afgaaninuori tuli Suomeen oleskeltuaan perheensä kanssa paperittomina pakolaisina Iranissa. Kun he saavat negatiivisen päätöksen, niin minne he menevät? Joillakin ei ole enää perheenjäseniä elossa, koska Taleban on heidät tappanut. Iraniin ei voi palata, koska heillä ei ole virallista lupaa olla siellä. Afganistanissa heillä ei ole enää ketään – minne he siis menevät? Millainen paluu heitä odottaa?

Suomesta turvapaikkaa hakevat muun muassa hazara-kansaan kuuluvat ihmiset. He ovat Afganistanissa syrjitty vähemmistö, joka on muille heimoille vapaata riistaa. Näin heidän kohteluaan kuvaa maassa lääkärinä työskennellyt Leena Kaartinen:
– Kaksi vuotta sitten, kun olin Afganistanissa, bussi oli pysäytetty maantien varrella. Kaikki matkustajat oli käsketty ulos bussista. Henkilöllisyystodistukseen joutuu laittamaan heimonsa. Kaikki, joilla oli hazaran paperit, murhattiin tienvarteen. Heitä oli 14. Muut matkustajat säästyivät. Tällaista tapahtuu hazara-väestön asuttaman alueen koko ajan, kertoo Lahdessa nyt eläkepäiviään viettävä Kaartinen.
Kaartinen huomauttaa, että maansisäinen pako on hazaroille mahdottomuus, sillä joskus hazara-nuorenkin pitäisi lähteä ns. turvalliselta kotiseudultaan esimerkiksi opiskelemaan tai tekemään työtä.

Vertaus on tylsä ja ehkä vähän väärä, mutta muistutan kuitenkin juutalaisvainoista. Heidän ahdinkoaan ei haluttu nähdä silloin, kun ehkä heidän hyväkseen olisi voitu toimia. Nyt länsimaiden valtionpäämiehet käyvät esittämässä anteeksipyyntöjä ja laskemassa kukkalaitteita juutalaisten muistomerkeille.

Olisiko nyt meidän hetkemme nähdä turvapaikanhakijoiden ahdinko ja toimia sen mukaisesti? Muistetaanko suomalaiset nykypäättäjät tulevaisuudessa valtiomiesteoista avuntarvitsijoiden hyväksi? Vai käyvätkö meidän valtionpäämiehemme laskemassa nolousseppeleitä ja esittämässä takautuvia anteeksipyyntöjä joskus puolen vuosisadan kuluttua?

Leena Kaartisen haastattelu hazara-kansan tilanteesta löytyy oheisesta linkistä. Hän on silminnäkijätodistaja.

http://yle.fi/uutiset/afganistanin_vainottu_vahemmisto_hakee_turvaa_suomesta__kaikki_joilla_oli_hazaran_paperit_murhattiin/9119508

No nyt ei ole yksinäistä

- Apu-aa! Apuu-aa!, huutaa iäkäs nainen kuuluvalla äänellä.
- Huutavan ääni erämaasta, toteaa pyörätuolissa eteenpäin rullaava mies.
- Apu-aa! Millon saan apua?
- Oo hiljaa siinä, edellä mainittu mies tuiskahtaa käreällä äänellä.
- Tuo mies kiroilee koko ajan, se sanoo, että hänen elämässään ei ole aihetta muuhun kuin kiroiluun, puheeseen puuttuu kolmas henkilö.
- Hei, sinä kun olet vieraana täällä: ei tarvitse huolestua, kyllä me autamme häntä. Emme vain ole vielä saaneet lääkitystä tasapainotetuksi, hoitaja sanoo minulle ja työntää apua huutavaa naista pyörätuolissa.

Joko arvaatte, missä olen? No terveyskeskuksen sillä osastolla, jossa hoidetaan elämän ehtoopuolelle ehtineitä. Olen tapaamassa yhtä heistä. Hän on päätynyt vuodeosastolle kuperkeikkansa jälkeen, nökötettyään muutaman öisen tunnin naamallaan yksiönsä lattialla ja könyttyään siitä aamupuuron keittoon. Ikäihminen kertoo osin uskottavaakin tarinaa öisestä kaatumisestaan, ja myöntelen käännekohdissa. Niin. Niin. Ai että. Ääneni käy kireämmäksi, kun ikäihminen myöntää, ettei ehkä saattanut painaa sitä turvapuhelimen nappia.
- Kun niillä on saattanut olla kiire jonkun enemmän apua tarvitsevan kanssa niin joudinhan minä siinä oottamaan.
- Voi elämä. Kun sinä maksat siitä turvapuhelimesta montakymmentä euroa kuussa. Ja se on sitä varten, että soitat, kun kaadut.
Keskustelukumppanin suupielessä väreilee, taitaa olla  tulossa jotain napakkaa. Lopetan inttämisen. Tästä saisi kyllä hyvänkin periaatteellisen mittelön, mutta kokemus on opettanut, että se olisi turhaa.

Viikonloppu vuodeosastolla näyttää tehneen ikäihmiselle hyvää. Yksinäinen yksiö on vaihtunut hetkellisesti eloisaan huiskeeseen, kun lääkäri sanoo tätä, hoitaja puhuu tuota ja huonomuistinen huonekaveri höpäjää niitä näitä. Ihan posket punehtuvat ja pyöristyvät sosiaalisuuden tiimellyksessä.

Vaan minun on lähdettävä. Heipatellaan. Kuljen hoitajien huoneen ohi. Ovat siirtäneet pyörätuolissa apu-aa huutaneen naisen toimistoonsa. Toinen hoitajista yrittää pärjätä tietokoneohjelman kanssa, toinen silittää ohutihoista kättä. Nainen laulaa tummalla äänellä:
- Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä.
Nainen keskeyttää laulun: eikö ne tykkää, anteeksi kun häirihen.
- Ei kun jatka vaan, kauniisti laulat, sanoo hoitaja, ja minäkin nyökkään.
- Kaikki on turhuutta auringon alla, kukkaset niityn vie tuoni ja halla, nainen jatkaa.

Menen ulos kostein silmin. Joku on kirjoittanut vastapäisen kaupan seinään: Muista hymyillä.

Syysahdistujan pikaopas

Minulla on kaksi vuodenaikaa. Ne ovat kesä ja ei-kesä. Tai neljä vuodenaikaa. Ne ovat kesä, kesästä luopuminen, kauimpana kesästä ja kesän odottaminen.

Niin että ihan turha tulla selittämään, kuinka kaunis ja raikas vuodenaika syksy on. Minä otan kaiken irti syksystä omalla tavallani, ja minulla on oikeus siihen. Synkistelemällä. Ohessa opastusta sille, joka haluaa synkistellä tehokkaasti.

Tuijota aamukahvilla puoli seitsemän maissa keittiön ikkunasta mustuuteen. Katulamppu yrittää parhaansa, eikä se ole paljon. Jotta et myöhästy sesongista, pimeyttä kannattaa alkaa pelätä  heinäkuussa.

Vertaa syksyä ihmisen elämään. Puiden lehdet kellastuvat vääjäämättömästi kuin vanhenevan ihmisen hiukset harmaantuvat. Yhtä luopumista tämä elämä. Muista ajatella oman kehon rupsahtamista ja kuolemaa aina, kun siihen tarjoutuu pieninkin mahdollisuus.

Koivun lehti leijuu tuulen mukana maahan. Muista, että oikeasti se ei ole hauskaa. Kyseessä on sen raukan ensimmäinen ja viimeinen lento. Pahaa-aavistamaton lehtiparka nautiskelee ja luulee oppineensa lentämään. Maahan jää ja maassa pysyy. Hetken aikaa se siinä taistelee, ja sitten siitä ei ole lehtiruotiakaan jäljellä.

Kun puun oksassa kimaltelee sadepisaroita, muista, että ne eivät  ole sadepisaroita. Ne ovat syksyn kyyneleitä. Tai puun itkua.

Pysähdy tuijottamaan punaisena hehkuvan aroniapensaan lehtiä tai villiviiniköynnöksiä. Älä nauti vaan keskity ajattelemaan, että kahden viikon päästä siinä on pelkkä rujo ranka, jonka värihehku on tipotiessään. Sama pätee vaahteranlehtiin. Latvus on kohta tyhjä. Ja koivujakin palelee, kun ne riisuuntuvat lehdistä ja jäävät pohjoistuuleen värjöttelemään. Hrrrr. Ajattele pohjoistuulta. Sekä luoteis- ja koillis-.

Lämpiminä syksyinä jotkin kukat erehtyvät kukkimaan toisenkin kerran. Tienpientareilla voit nähdä myöhäisen voikukan, kalenterista horjahtaneen juhannuskukan, ääritapauksessa jopa kukkivan mansikan. Älä iloitse niistä, oikea tunne on sääli. Ettepä tekään ehtineet oikeaan sesonkiin, yöpakkaset tulevat ja nujertavat. Ai mutta tuoltahan löytyi vielä yksi ahomansikka, syyskuussa. Älä myönnä, että se on hyvää. Siinä on myöhäsyksyn katkera sivumaku.

Ai mutta kylläpä työhuoneen ikkunasta näkyy kauniita punaisia vaahteroita. Ja tuo sateenkaari! Ihanaa. Ei ku..

Rakkaus on mössö sana

Kiinnostaako rakkauden resepti? Ripaus kuuntelemista, hyppysellinen omien tarpeiden suoraa viestintää, roimasti anteeksiantoa… myös hippunen huonoa muistia on joskus hyödyksi, kun rakkauden taikinaa tehdään.
Ensi sunnuntaina on rakkautta ilmassa myös kirkoissa, kun päivän teema on Rakkauden kaksoiskäsky: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Työkaverit pohtivat eilen ankarasti, miten tehdä teema tykö. Ja tällaisia olivat pohdinnan tulokset, sunnuntain otsikkoehdotukset. Ensimmäiseksi listaan ne, jotka herättivät minussa vilkkainta aivotoimintaa.
Rakkaus on ruma sana (Oikeasti haluaisin tietää, mihin väite perustuu – elämänkokemukseen?)
Fariseusten kirkkopyhä (No joo, pikkuisen vaatii ennakkotietoa eli sen käsittämistä, ketä olivat fariseukset. Voisko olla että tekopyhien kirkkopyhä tms…?)
Oppimaton rakentaja löi juristeille jauhot suuhun (Perinteinen pieni-suuri –tarina, ryysyistä rikkauteen –hengessä. Jatkoon.)
Rakastaa – ai noita!? (Raja railona aukeaa. Voiko sen lyhyemmin sanoa?)


Ja tässä sitten ne loput otsikot, sensuroimattomina, silvuplee.
Rakkaus sulattaa; Rakkaus riisuu aseet, mutta saat elämän; Voittaako rakkaus?
Sano minulle, ketä sinä rakastat; Haaste rakkauteen! Kutsu rakkauteen!
Rakastaa – ei rakasta; Rakasta lähimmäistäsi ja itseäsi!
Jos minä-maailmassa olisikin Sinä-Jumala
Nousee päivä vielä huomennakin; Jaksetaan yhdesssä… kaikesta huolimatta!Sanaa rakkaudesta; Rakkauden messsu – tule juuri sellaisena – olet rakas
Saako rakastaa itseään? Rakkauden resepti; Tärkeintä on rakkaus

It´s all about love; Love x 2; Kaksi rakkautta; Taivas Lovea tarjolla; Lankea Loveen!; Love

Tule rakastamaan!; Rakkauden varassa? Rakkaus – mikä muu muka
Rakkaus on vaikeaa, mutta se on sen arvoista; Ja niistä suurin on rakkaus
Rakkauden amatööristä kohti ammattilaisen otetta; Rakkauden lähettiläät

Mitä rakkaus on? Sen kuulet kirkossa klo 10; Rakkautta jaossa; Tule messuun – leipää ja viiniä sinullekin; Tule tykkäysmessuun tykkäämään; Rakkautta – tule!;
Lähimmäisen messu <3; Rakkaudenpalvelus; Rakkauden messu; Elämän messu

Suurin käsky; Kaksi käskyä; Ei ole pakko pitää – rakastaa saa silti! Käskyistä suurin; Tärkein käsky; Rajaton rakkaus; Rakkaus ilman rajoja; Rakkaus <3; Rakasta!Sie ja mie; Hilma ja Onni

Rakkauden monet eri muodot; Säpinää parisuhteeseen; Rakastaminen – on(ko) se vaikeaa?!Rakkauden kaksoiskäsky; Mitä Jumala haluaa kertoa sinulle rakkaudesta?Kirkonmenojen jälkeen nonstop-vihkimisiä kaikille pareille Sinua rakastetaan, olipa tilanne mikä tahansa <3Riittääkö rakkaus?; Ratkaiseeko rakkaus? Jeesus sen sanoi!; Lakialoite: rakasta!; Rakastatko? Sinua rakastetaan; Tee se toiselle, mitä toivoisit itsellesi tehtävän

Matt. 22: 34-40Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Ensi sunnuntaina kannattaa sitten tulla kirkkoon kuuntelemaan, mitä pastorisi pakisee. Rakkautta ilmassa.

Kinaattivelli ja muuta arkiruokaa

Kesän toista lipstikkakeittoa keittäessäni totesin vaatimattomasti, että onhan tämä ihan hyvä sillointällöin-ruoka. No siitäpä tuli mieleen keksiä ruokalajien nimiä, jotka kertovat enemmän sulLioisista ruokahetkistä kuin ruoan aineksista. Näitä ei löydy grillien eikä lounasravintoloiden ruokalistoilta. Ainakaan vielä.

Kadelmakiisselin ainekset odottamassa.

Kadelmakiisseli. Miksi naapurin  ruokavieraat nauravat enemmän kuin meidän?

Kinaattivelli. Ruokaseura saa ruoan kuin ruoan kuulemma maistumaan paremmalta, mutta joskus lautaset tyhjenevät vähemmän sopuisissa merkeissä.

Oliivi-tomaattirasta. Kun perheen pitkätukka unohti leivontamyssyn sittenkin keittiön alakaappiin.

Sitä saa mitä tulee -paistos. Jääkaapin jämistä kotiinpaluun ja jalkapalloharjoituksiin lähdön välillä valmistettu pikainen pelastus. Sukua Arvaa mitä -keitolle.

Déjà vu. Vielä torstaiksikin elvytetty sunnuntainen juhla-ateria.

Ethän tee tätä enää ikinä -vuoka. Kun perheen pikkuväki ei arvosta äidin kulinaarisia aherruksia, joihin sentään tuhraantui valtaosa sunnuntaista. Meillä tuppaa olemaan tätä usein.

Nyhtöriisipuuro. No, aina sitä ei muista laittaa kattilaa hitaalle levylle. Aina ei myöskään ole aikaa pysähtyä hämmentämään. Parin sentin pohjaan palanut riisi-ja maitokerros sen todistaa.

Grillit puurossa. Kuka täällä on viimeksi grillannut ja mitä? 

Tätä syödään vielä huomennakin -muhennos. Kun kotikokki sekoitti desilitrat ja litrat.

Ohisoppa. Aina ei ole kalaonnea ihmisellä.

Eikä sitten tarvitse kuvitella, että olisin jotenkin  huono ruoanlaittaja. Puolisokin toteaa usein ja painokkaasti, että kyllä sinä taas sopan keitit.

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.




Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.

Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.
Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?