Pääsin Jyviin ja akanoihin - ja olen ylpeä siitä!

Teretulemast Tallina - ligapyykkis on jo siellä!
Huvitav päätös syntyb, kun kotikaupungi ligapyykki - püksid ja laganad - kulgeb neljäl byöräl Tallinna. Siin rekanmootorid mürisevad ja bakogaasud börisevad, kun ilmaaegu maanteeliigenne kasvab ja Idameri ilosest loiskuaab.
Ilmastonmuutos - kas miga se on? Kas voisiko sida torjua liigennepäästöjä vähendamalla?

Ja migä paremb - saadiin muutam tööstä vapaa kotikaupungi asukas lisää (siis työtön, ihan kotisuomeksi).
Ens kundavaaleis tahon valitada päättäjäd, jotka tekeväd päätöksed halvast etätöönä. Jaan, Villu, Kalju tai Enn: teita tahon äänestada, jos eholle lähette. Ja virgameehet Turbasta tai Rysaperesta: tulgaa ja päättägää meidän asiad, ei se böljemmaks enää mene.

Tämmöisen yleisönosastojutun taannoin kirjoitin, kun oma kotikaupunki päätti kilpailutuksen jälkeen hyväksyä virolaisfirman tarjouksen pestä terveyskeskuksen pyykit. Mikäli oikein muistan, sopimus purettiin, kun tilaaja ei ollut tyytyväinen työn laatuun - välillä saatiin väärät vaatteet, välillä suttuiset ja epäsiistit vaatteet.
Suomen Kuvalehti julkaisi ko. virolaisfirman omistussuhteita ja verosotkuja käsittelevän jutun, mutta edes se ei estänyt isoa työssäkäyntikaupunkiani haahuilemasta halvan tarjouksen perään lahden taakse. Muistaakseni siinäkin sitten otettiin järki käteen.
Tekovirolla kirjoittamani teksinpätkä päätyi Jyviin ja akanoihin Suomen Kuvalehteen. Bloggaan jutun ns. yleisön pyynnöstä ;)

Saako Auschwitzissa ottaa selfien?

Tämän omantunnon kysymyksen teki amerikkalainen verkkolehti Huffington Post seuraajilleen Facebookissa. Taustalla on se ilmiö, että varsinkin nuoret keskitysleireihin matkoillaan tutustujat napsivat selfieitä kammottavuuksien kaivolla.

Lukijoiden vastaukset olivat ymmärrettävästi kahta maata. Toisten mielestä keskitysleiriselfiet osoittavat ymmärtämättömyyttä ja huonoa makua. Toiset tyynnyttelevät, että selfien ottajakin pyrkii ymmärtämään näkemäänsä ja kunnioittaa uhrien muistoa.

Ainoa albumistani löytyvä otsikkoon edes vähän sopiva kuva:
Kurkistelen salonkivaunuun, jossa Mannerheim ja Hitler
lounastivat kesällä 1942. Se kuuluisa pikavisiitti.

Selfiekulttuuri on kuin morsiamen hääpuku: vanhaa, uutta, lainattua – jaa, no mitä sinistä siinä on, sitä en keksi. Ainahan matkoilla on otettu –  tai siis pyydetty matkaseuraa ottamaan – kuva, jossa olemme minä ja Eiffel-torni, minä ja Julius Caesar, minä ja Sokrates. Nyt se vain tehdään itse, kun teknologia on kätevöitynyt. Kuvakulmakin on muuttunut. Aito selfie otetaan vähän yläviistosta, kohti kameraa katsoen, niin että otsa ja vetoavat silmät korostuvat ja leuka kapenee siroksi kolmioksi. (Mitenkähän tämä vaikuttaa tapaamme nähdä ja katsoa muotokuvia? Muotokuvauskurssilla, jolla olin alkukesästä, katselimme normaaleja silmän tasalta otettuja kuvia, ja minä melkein ihmettelin, että mikä siinä kuvan alalaidassa pilkottaa… sehän on se… se – no kaula!) 

Tiekirkot on lanseerannut tälle kesälle tiekirkkoselfiekampanjan. Kirkkoturisteja pyydetään ottamaan itsestään kuva joko kirkossa tai kirkon pihalla ja julkaisemaan selfie Tiekirkot-fb-sivulla tai Twitterissä. Sitäkään eivät kaikki ole purematta nielleet. Onko tolkkua korostaa itseään ottamalla ja jakamalla selfieitä: minä ja Turun tuomiokirkko, minä ja Jeesus (Jeesus-patsas vasemmalla)? Minä olen ottanut ja jakanut muutaman tiekirkkoselfien, mutta sisäkuvien ottamista olen arkaillut – se on tuntunut  vähän pöljältä, varsinkin, jos on muita ihmisiä paikalla.

Mitkähän ovat oikein supersopimattomia selfietilanteita? Kun bestman kaivaa puvuntaskusta älykännykän ja ottaa alttarilla virnistelyselfien tyyliin ”eipä tiedä sulhasrukka mihin rupes”? Kun arkunkantaja kannattelee toisella kädellä kantohihnaa ja ottaa vapaalla kädellä selfien? Sairasvuoteen äärellä otettu kuva? Kolaripaikalla? Keksi lisää ja kerro!

Lopuksi on pakko jakaa tämäkin (mieli)kuva. Kirjailija Elina Karjalainen kertoi taannoin turistista, joka saapui Pariisiin. Tälläsi järjestelmäkameransa jalustoineen kadulle, josta oli hyvä holli Eiffel-tornille. Mittaili sopivan paikan, jossa hän itse seisoo sillä hetkellä, kun vitkalaukaisin napsahtaa ja kamera ottaa kuvan. Käänsi kameralle selkänsä, käveli ne kymmenen askelta paikalle, jossa ajatteli poseeraavansa, kääntyi – ja huomasi kameransa kadonneen. 

Että siinä mielessä pisteet kännykkäselfieille.

Olen aktivisti, t-paita-aktivisti

Oletko klikkailu- ja tykkäysaktivisti? Tykkäät ja jaat Facebookissa sääliä herättäviä kansalaisjärjestöjen vetoomuksia. Pelaat riisipeliä, jossa jokainen oikea vastaus tuo riisinjyväsen nälkäiseen suuhun. Uudelleentwiittaat uskollisesti Twitterissä - kaikille tusinalle seuraajallesi - vetoomukset allekirjoittaa addressi, joka vastustaa töyhtöhäntäleopardien salametsästystä Timbuktussa?

Ei riitä, sanon minä! Siirry aktivismissasi pykälää korkeammalle tasolle. Osta hyväntekeväisyyspaitoja. Niin minäkin olen tehnyt, kuten huomasin vaatekaappi-inventaarissani.
Olen vaatinut kehittyvien maiden velka-armahdusta (Jubilee-vetoomus vuonna 2000, Kirkon Ulkomaanapu). Olen julistanut, että Murra valta mammonan (Herättäjä-Yhdistys). Olen kysynyt, mitä sinulle kuuluu - oikeasti (Missio Jyväskylä).
Amnestyn kaupasta hankkimani paita vaatii ihmisoikeuksia ja sananvapautta kiinalaisille (niitä myytiin joskus taannoin Kiinassa pidettyjen olympialaisten aikaan).
Paikkani tässä universumissa minulle osoittaa Kansallismuseon musta Museokamaa-paita. Puolangan Pessimistien Hankala akka -paita on vielä hankkimatta.

Uskollisesti olen hankkinut Yhteisvastuukeräyksen paitoja. Yksiltä kirkkopäiviltä, joiden teema oli Pyhä yksinkertaisuus, sain t-paidan. Valitettavasti vain sen jossa luki Pyhä. Mieluummin olisin pysynyt totuudessa ja kuljeskellut pitkin maita ja mantuja Yksinkertainen-paidassa.
Tällä hetkellä paitani selkämys julistaa: Usko hyvän tekemiseen (ensi syksyn seurakuntavaalit).

 
Matkamuistoiksi myytävien t-paitojen tutkailu on joskus avartavaa. En osta I <3 Jokupaikkakunta -tyyppisiä paitoja. Nyt kun Lähi-idässä taas kuohuu ja kohisee, mieleen tulevat Jerusalemin vanhassa kaupungissa nähdyt paidat. Sieltähän minä ostinkin yhden: paidan kuvassa on kolme rauhankyyhkyä. Mistähän nekin pesän löytäisivät näinä aikoina?

Näinkö se Google tekee?

Ja matkan jännitysmomentti: vaihtoehtoja sille, missä sinut kivitetään.

Hyvää, sanoi hedelmävaaka, päivää

Ei ole todellista! Yläsavolaisen pikkukaupungin markettiin, sen hedelmä- ja vihannesosastolle on ilmestynyt puhuva vaaka! Sehän merkitsee haastetta - ei, se on sotaa! Ihan kuin Savossa eivät ihmisetkin puhuisi toisilleen riittävästi, ei siihen koneen apua tarvita.
Sisareni ja minä otamme sodanjulistuksen vastaan. Kuuntelemme hyllyjen välistä kärkkyen, millaisia repliikkejä vaaka käyttää, mietimme omat repliikkimme ja hyökkäämme.

- Päivää, minä olen Kyllikki. - Terve, minä olen Kaarina. Kuka sinä olet?
- Minä olen puhuva vaaka, laite vastasi monotonisella konemaisella äänellä.
- Oi, hauska tutustua! Mitäs meidän nyt pitää tehdä?
- Laita ostoksesi punnitustasolle.
- Laitettu! Entäs sitten?
- Paina nappia.
- Painetaan painetaan. Mitäs nämä muuten ovat ja paljonko ne maksavat?
- Tomaatti, 3 markkaa ja 20 penniä. (Tämä siis tapahtui kauan aikaa sitten, Ylä-Savon pikkukaupungissa oltiin edistyksellisiä.)
- Kiitos tiedosta! Mitäs me nyt teemme?
- Ota ostoksesi punnitustasolta pois.
- Selvä.
- Kiitos. Tervetuloa uudelleen.
- Oi, saatetaanpa tullakin. Heippa ja hyvää jatkoa!

Sisareni tytär, olisiko ollut siinä kymmenen vuoden hujakoilla, noloilee performanssimme aikana hyllyjen välissä. Hän yrittää suhkia meille: Lopettakaa, tulkaa pois, hävettää!
Tapahtumasta tulee  hänen lapsuutensa traumaattisin kokemus, jota hän ei ole unohtanut vieläkään. (No en minäkään ole unohtanut, mutta minua se ei traumatisoinut pätkääkään.)
Seuraavan kerran kun tulemme kauppaan, puhuvaa vaakaa ei enää näy.

Dialogista on tosiaan kulunut - ööh - ainakin kolme vuosikymmentä. Kommunikoivia laitteita on sen jälkeen nähty monella elämänalueella. Oma asenteeni niihin on pysynyt melkein samana - hiukan skeptisenä.Yhden työkaverin kannsa luettiin lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- Niin just. Kohta se sovitettava vaate sanoo ääneen kaupan hyllyssä tai rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate. Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä...

Junaliput olen alistunut ostamaan automaatista. Menetän siinä senkin hetken, jolloin komea lipunmyyjä häkellyttää minut räväyttämällä sinisilmänsä ymmyrkäisiksi ja sanomalla: Ai todellako Tampereelle meinaat mennä!

Ja käsi sydämellä: kaiken maailman älykodit pelottavat. Varsinkin siinä vaiheessa, kun olen vanha, huononäköinen ja huonoliikkuinen. Jos joskus pääseen karkuun älykodistani, niin muistanko näpyttää oikeat koodit ulko-oven pieleen sijoitettuun laitteeseen? Jos se vaatii nähtäväkseen etusormeni, ja minä vahingossa peukutan? Jäänkö pakkaseen hytisemään, kun lukkolaite ilkkuu minulle: väärä salasana/salasanasi on vanhentunut/yritä uudelleen painamalla oikean käden etusormi tunnistuslaitteeseen...

Ei puhuvia vaakoja, kiitos. Mieluummin ihmiskommunikointia.

Oikea naamari oikeaan tilanteeseen

Nuori tyttö istuu huoneessaan, kun ovikello soi. Tyttö ryntää korille, kaivaa sieltä sopivan naamion ja laittaa sen kasvoilleen. Vasta sen jälkeen hän avaa oven ja tervehtii tulijaa pirtsakkaasti. Kun vieras lähtee, on aika riisua naamari ja istua jälleen yksinäisen asunnon nojatuoliin.

Sama toistuu neljä kertaa, yhden vieraan kanssa otetaan keikistelevä selfiekin, ja joka vierailun jälkeen tyttö näyttää entistä apeammalta.
Ovikello soi taas, ja sitä rinkuttaa se länsimaisen maalaustauteen perinteisesti valkokaapuisena kuvaama... se... no ei nyt tule nimi mieleen, mutta kyllähän te arvaatte.
Tyttö yrittää feikata myös Jeesukselle (no muistinhan minä sen nimen), mutta Jeesus ei tahdo tekohymyä eikä naamareita. Lopulta naamarivarasto tyhjenee, ja tytöllä on näyttää vain paljaat teeskentelemättömät kasvot.

Jyväskyläläiset Pointti-ryhmän nuoret esittivät Kansanlähetyspäivien avajaisissa koskettavan pantomiimin. Päivien teema on "Kasvokkain". Millaisia kasvoja me näytämme, millaisia piilotamme? Muita ihmisiä varten suunniteltujen naamarien käyttö uuvuttaa, mutta paljaiden kasvojen näyttäminen pelottaa. Pieni yhteisö - esimerkiksi uskonnollinen - voi vakuuttaa uudelle tulokkaalle, että voi toki olla seurassamme sellainen kuin oikeasti olet, ilman mitään naamareita. Mutta onko se totta? Entä jos siinäkin henkisessä kodissa joutuu piilottamaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, jotta ei tulisi torjutuksi?

Itselläni ei ole seurakuntanuoritaustaa (kotiseurakunnassani ei ollut kovin kiihkeää toimintaa silloin) enkä enää ehdi sellaista hankkia. Joskus olen miettinyt, miten turvallisen yhteisön seurakunta tai joku muu uskonnollinen toimija tarjoaa nuorille. Onko esimerkiksi lupa hengailla mukana, vaikka se oma vakaumus ei niin varma olisikaan?
Millaiset säännöt - ääneen lausutut tai lausumattomat - yhteisössä vaikuttavat? Vaikka ulkonäköä koskevat? Saako meikata tai olla meikkaamatta? Saako hihattomiin pukeutuva osakseen pitkiä katseita?

Onko meillä yleensä lupa olla se mitä on, vai joutuuko peittelemään syvintä olemustaan vaikkapa perheessä, koulussa, työpaikalla, urheiluseurassa, seurakunnassa? Saako epäonnistua ja mokata turvallisesti?
Mihin mittaan naamareden pitäminen onkin viisautta ja terveellinen suojamekanismi?

Loman lopuksi pisut kuivemat

Minua sanotaan sademagneetiksi. Minäpä kerron miksi.
Kesäloman alkuun on aikaa viikko. Alkuviikosta aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta torstaina taivaanrantaan alkaa kerääntyä pilviä.

*Perjantaiaamuna totean, että hyvältä näyttää tämä viimeinen työpäivä ennen kahden viikon lomapätkää. Perjantaina työpäivän päätyttyä katson työhuoneen lounaisikkunasta – aurinko helottaa siniseltä taivaalta. Kun painan talon pohjoisseinällä sijaitsevan ulko-oven kiinni, koko itäinen taivaanpuolisko on jo synkän pilven peitossa. Tuskin ehtii ovi kiinni napsahtaa, kun ensimmäiset rakeet iskevät voimalla katuun.*

Koko kaksi viikkoa sataa solkenaan. Telkkariuutisten säämies näyttää murheelliselta. Hän selostaa karttojensa äärellä, kuinka Itämeren takaa lähestyy voimakas saderintama. Sen mentyä ohi sitä seuraa toinen voimakas saderintama, jota seuraa voimakas… no niin, ehkä jo ymmärsitte, mikä.

Lomaviikkojen lähestyessä loppuaan pilviverho alkaa ohentua ja säämies piristyä. ”Ensi viikolla maahamme saapuu korkeapaine, ja jo tiistaina lämpömittarit saattavat näyttää hellelukemia.”

Näyttävätkin. Istun konttorissa ja räpsäytän kaihtimet eteen. Työpäivänä jälkeen hikoilen tunnin bussin aurinkoisella puolella (varjopaikat on jo varattu) ja olen kotiin palattuani kuin märkä rätti. Torstain maissa taivaalle alkaa kokoontua pilviä ja säämiehen otsalle ryppyjä. ”Kahdelle seuraavalle viikolle on luvassa poikkeuksellisen voimakkaita sateita.”
Ja minun toinen kaksiviikkoinen lomani. (Tässä kohtaa voitte lukea kertosäkeen omaisena tekstiosuuden, joka on jutun alkupuolella ja merkitty pienillä tähdillä *).

Ensimmäisen lomaviikon puolivälissä hermo pettää. Sateen ja säämiehen alati murheellisen naaman katsomiseen on pakko saada katke. Kauas ei enää ehditä, mutta käydään edes Tallinnassa.

Vihmapäev, lupaa virolaisten säätiedotus. Satab rankemast, se lupaa laivamme saapumispäivälle. Vihmapäev on tiedossa jokaikiselle matkapäivällemme. Paitsi lähtöpäivälle, silloin sanotaan, että pisut kuivemat – vähän kuivempaa. Sadepilvet kulkevat laivamme edellä Helsinkiin.

Olen alkanut ajatella, että sademagneettiominaisuuttani voisi käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ihan globaalissakin katsannossa. Ensinnäkin voisin olla työyhteisössä se, joka valitsee kesälomansa ensin. Sen jälkeen muut voisivat buukata omat lomansa minun varaamiani viikkoja visusti karttaen.
Toiseksi: Suomen valtio voisi lähettää minut kehitysapuna lomailemaan johokin kroonisesta kuivuudesta kärsivään maahan. Saisivat sitten vettä sinnekin.

(Ps. Tämä oli muistelo muutaman vuoden takaisesta kesälomasta, ei tämän vuoden säätiedotus.)

Viimekesäiseltä lomamatkaltamme Trondheimiin.
Kuva on jo paluumatkalta Ruotsin Pilgrimstadista.