Hyvää, sanoi hedelmävaaka, päivää

Ei ole todellista! Yläsavolaisen pikkukaupungin markettiin, sen hedelmä- ja vihannesosastolle on ilmestynyt puhuva vaaka! Sehän merkitsee haastetta - ei, se on sotaa! Ihan kuin Savossa eivät ihmisetkin puhuisi toisilleen riittävästi, ei siihen koneen apua tarvita.
Sisareni ja minä otamme sodanjulistuksen vastaan. Kuuntelemme hyllyjen välistä kärkkyen, millaisia repliikkejä vaaka käyttää, mietimme omat repliikkimme ja hyökkäämme.

- Päivää, minä olen Kyllikki. - Terve, minä olen Kaarina. Kuka sinä olet?
- Minä olen puhuva vaaka, laite vastasi monotonisella konemaisella äänellä.
- Oi, hauska tutustua! Mitäs meidän nyt pitää tehdä?
- Laita ostoksesi punnitustasolle.
- Laitettu! Entäs sitten?
- Paina nappia.
- Painetaan painetaan. Mitäs nämä muuten ovat ja paljonko ne maksavat?
- Tomaatti, 3 markkaa ja 20 penniä. (Tämä siis tapahtui kauan aikaa sitten, Ylä-Savon pikkukaupungissa oltiin edistyksellisiä.)
- Kiitos tiedosta! Mitäs me nyt teemme?
- Ota ostoksesi punnitustasolta pois.
- Selvä.
- Kiitos. Tervetuloa uudelleen.
- Oi, saatetaanpa tullakin. Heippa ja hyvää jatkoa!

Sisareni tytär, olisiko ollut siinä kymmenen vuoden hujakoilla, noloilee performanssimme aikana hyllyjen välissä. Hän yrittää suhkia meille: Lopettakaa, tulkaa pois, hävettää!
Tapahtumasta tulee  hänen lapsuutensa traumaattisin kokemus, jota hän ei ole unohtanut vieläkään. (No en minäkään ole unohtanut, mutta minua se ei traumatisoinut pätkääkään.)
Seuraavan kerran kun tulemme kauppaan, puhuvaa vaakaa ei enää näy.

Dialogista on tosiaan kulunut - ööh - ainakin kolme vuosikymmentä. Kommunikoivia laitteita on sen jälkeen nähty monella elämänalueella. Oma asenteeni niihin on pysynyt melkein samana - hiukan skeptisenä.Yhden työkaverin kannsa luettiin lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- Niin just. Kohta se sovitettava vaate sanoo ääneen kaupan hyllyssä tai rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate. Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä...

Junaliput olen alistunut ostamaan automaatista. Menetän siinä senkin hetken, jolloin komea lipunmyyjä häkellyttää minut räväyttämällä sinisilmänsä ymmyrkäisiksi ja sanomalla: Ai todellako Tampereelle meinaat mennä!

Ja käsi sydämellä: kaiken maailman älykodit pelottavat. Varsinkin siinä vaiheessa, kun olen vanha, huononäköinen ja huonoliikkuinen. Jos joskus pääseen karkuun älykodistani, niin muistanko näpyttää oikeat koodit ulko-oven pieleen sijoitettuun laitteeseen? Jos se vaatii nähtäväkseen etusormeni, ja minä vahingossa peukutan? Jäänkö pakkaseen hytisemään, kun lukkolaite ilkkuu minulle: väärä salasana/salasanasi on vanhentunut/yritä uudelleen painamalla oikean käden etusormi tunnistuslaitteeseen...

Ei puhuvia vaakoja, kiitos. Mieluummin ihmiskommunikointia.