maanantai 30. kesäkuuta 2014

Historian tuulet puhaltavat 95-vuotiaan juhliin

















Tämän talon ikkunoista ovat puhaltaneet sotaisat tuulet.
Sen rakentamiseen tarvittiin Hitler ja Stalin
ja Roosevelt ja Churchill ja Jaltan konferenssi,
valvontakomissiota unohtamatta.
Tarvittiin Tähti-niminen sotahevonen, joka vaihtui
rauhanajan traktoriin.
Tarvittiin pulasta ja sodasta selvinneiden verta, hikeä ja kyyneleitä,
ja joskus Pervitiniä ja laskostetusta paperipakkauksesta
kämmenelle ravistettua ja suuhun nakattua Hota-pulveria.
Tarvittiin muurahaisen pesänrakennusvietti,
pihkaisen metsämiehen ja pyhäksi pullaa paistavan naisen yhteinen nauru.
Tarvittiin käsitys siitä, että on olemassa jotain enemmän kuin
uuninpankolla kuivuvan sarkatakin hienhaju
tai likaisen lehmänhännän rätkäisy lypsäjän naamaan.

Historian tuuli ei tyynny eikä lepää. Se hujeltaa avovintin seinänraoista.
Yhtenä aamuna, kun veljet kömpivät aamukahville,
äiti ilmoittaa: Tsekkoslovakia on miehitetty.
Toisena päivänä vintihuoneen seinälle ilmestyy juliste:
jenkit pois Vietnamista. (Tämä sukupolvi se luulee ratkaisevansa
julisteilla sen minkä edeltäjänsä Salpalinjalla.)

Kun talon asukas täyttää 95 vuotta, Euroopan historian
tuulet pyörteilevät läpi vihreäseinäisen tuvan.
Ulkomaalaisille vieraille on kerrottu, 
miksi kylmät tilat ovat nousseet keskelle korpea.
Yksi sukulainen on vieraillut keskitysleirillä, toiset muistavat isien sotajuttuja,
päivänsankari tapailee Njet Molotov –renkutusta.

Avovintillä tuuli puhaltaa ja saa peltikaton napsumaan.
Historian tuuli ei tyynny eikä lepää.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Heiskasen Spontaanimatkat - juna män justiisa

Heiskasen Spontaanimatkat Oy järjesti taas onnistuneen kulttuuriretken. Kohteena oli Mikkeli, ja meitä hemmoteltiin jo matkalla poikkeuksellisella halo-ilmiöllä, jota piti pysähtyä tienvarteen kuvaamaan.

 Loistokkaampi kamera olisi antanut loistokkaammat kuvat,
 mutta pokkari tuotti sentään todistusaineistoa.

Miten ihana näyttely, puuskahti Mikkelin Kenkäverossa mieshenkilö, joka tuli meitä vastaan pienen aitan rappuja. Ajatella, Tuhat ja yksi lapasta -näyttely sai myös miehet - ainakin yhden siis - huokailemaan ihastuneena ja käyttämään epämaskuliinista kieltä. No, kieltämättä värikkäät villalapaset lämmittivät kylmän kesäpäivän tunnelmaa. Näyttelyssä on nähtävillä muun muassa konnevetisen Eeva-Liisa Pakarisen neuloma sarja maakunta- ja paikkakuntalapasia, niiden joukossa Konneveden kirkkolapanen. (Ylpeyttä, minä olen suunnitellut sen...)

Tässä Eeva-Liisa Pakarisen panos Tuhat ja yksi lapasta -näyttelyyn.
Ihastuttavia kuviolapasia, kuten tuokin Vapaudenpatsaas (ylärivi, 2. oikealta).
Kenkäveron pihapiiri yllätti. Mieleen tuli etsimättä se entisen suutarin
lohdutus tyytymättömälle asiakkaalle: ei kenkään täällä saa paikkaa pysyvää.


Vanhan laukun uusiokäyttö. Oishan se mukava ihmisen elämässään todeta,
että repusta tai laukusta pursuu kukkia eikä esimerkiksi katkeruutta...
Mutta noin yleensä en ole ihan varma, tykkäänkö esineiden väärinkäytöstä,
kuten kengistä tai laukuista kukkaruukkuina. Mietin vasta kantaani siihen asiaan.
Ja koska Mikkeli on sodanaikainen päämajakaupunki, piti sen tietysti näkyä matkallamme. Muutama vuosi sitten kävimme sekä Päämajamuseossa että entisöidyssä viestikeskus Lokissa. Päämajamuseosta jäi mieleeni pommitetun Mikkelin pienoismalli ja Lokista ääniefekti eli kaukokirjoittimien rätinä. Siellä jäin miettimään, millaisia hermoja vaadittiin naisilta, jotka olivat siellä tiedonkulun keskipisteessä esimerkiksi suurhyökkäyksen aikaan kesällä 1944. Heillä oli varmaan aika selkeä käsitys tilanteesta, mutta hermojen täytyi pitää.
Tänään emme siis käyneet  Päämajamuseossa ja Lokissa.Sen sijaan pistäydyimme rautatieasemalla hämmästelemässä marsalkan salonkivaunua, sitä, jossa Hitler pistäytyi marskin synttärien yllätysvieraana 4.6.1942. Valitettavasti se on auki vain yhtenä päivänä vuodessa, eikä tänään ollut se päivä. Historia havisi ikkunan läpi nähtynäkin.
Jahah, tänne se radion äänimies uhkarohkeasti piilotti mikrofonin.

Suur-Savon museossa on näytillä 1800-luvulla suosittuja visiittikortteja, eritoten sellaisia, joissa ihmiset poseerasivat lemmikkiensä kanssa. Jätettiin väliin, vaikka pikkuisen se teema kutkuttikin. "Tässä olemme minä ja kiss... tässä piti olla sekin kissa."
Naisvuorelle sentään kiipesimme. Vesitorniin on 140 rappua.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Laske omat profeettapisteesi!

Juhannuksen ratoksi voit testata, kuinka suuri erämaan profeetta olet. Juhannustahan vietetään Johannes Kastajan syntymän muistoksi.

A) Kun synnyit, sinun isäsi
1. Ei saanut sanaa suustaan.
2. Pesi sinut kätilön ohjeiden mukaan.
3. Istui synnytyssalin nurkassa ja twiittasi sinusta ensimmäisen kuvan jo kun päälakesi pilkotti.

B) Nimesi olet saanut
1. Vanhempiesi unessa saaman ohjeen mukaisesti.
2. Olet isovanhempiesi kaima.
3. Ensimmäinen nimesi on peräisin Harry Potterista ja toinen Taru sormusten herrasta –trilogiasta.

C) Menet kutsuille. Isäntäväki tarjoaa sinulle muodikkaasti paahdettuja heinäsirkkoja. Mitä teet?
1.Kasaat lautasellesi läjän rapeita hyönteisiä, syöt ne maiskutellen ja kehuen ruoan ekologisuutta ja proteiinipitoisuutta.
2.Otat lautasellesi 1-3 pitkäsäärtä, nielaiset yhden ja säilöt loput poskeesi. Kumarrut korjaamaan kengännauhaa, koukit samalla hyönteiset pois suustasi ja laitat ne taskuun.
3. Valahdat kalpeaksi ja syöksyt vessaan oksentamaan.

D) Jos vertaat ihmisiä eläimiin, mitkä eläimet valitset vertailukohdaksi?
1. Te käärmeen sikiöt!
2.  Tuohan on susi lammasten vaatteissa.
3. Mikä rantaleijona <3

E) Saat työssäsi kehuja, ja omasta mielestäsi et ole ansainnut niitä. Mitä sanot?
1. Minun jälkeeni tulee se, jonka kenkiäkään en kelpaa riisumaan.
2. Noo… löytäähän se sokeakin kana joskus jyvän.
3. Mä oon NIIN hyvä. Taidanpa kääntää kehuvan sähköpostin parille esimiehelle.

F) Saat kuulla, että kansanedustaja lemppasi puolisonsa ja muutti asumaan veljensä vaimon kanssa.
1.Julistat kovaäänisesti, että se oli väärä teko.
2.Päivittelet asiasta kertovaa iltapäivälehden uutista ja jaat sen sosiaalisessa mediassa.
3.Lataat kännykkäkamerasi ja menet kyttäämään heidän yhteisen kotinsa lähelle. Kuvan lähetät 7 päivää –lehteen.

G) Juhannusta vietät
1.Huutamalla erämaassa.
2.Huutamalla torilla.
3.Ihan päättömästi.

Jokaisesta ykköskohdan valinnasta saat kolme pistettä, kakkoskohdan valinnasta kaksi pistettä ja kolmoskohdan valinnasta yhden pisteen. 

Pisteitä 17-21
Sinussa on ainesta ihmisten herättelijäksi. Sinulla on herkkä eettinen omatunto, joskus jopa liiankin yliviritetty. Tapasi antaa palautetta ei aina ole kovin diplomaattinen, joten ajaudut helposti hankaluuksiin. Kannattaisiko välillä löysätä pipoa ja muistaa, että olet ihminen, et profeetta? 

Pisteitä 11-16
Olet keskitien kulkija. Huomaat epäkohtia ympärilläsi ja mietit, miten voisit huomauttaa niistä ystävällisesti ja ketään loukkaamatta. Menestyt työkavereittesi kanssa ja osaat myös laskea leikkiä sopivissa tilanteissa. Ehkä sinun kannattaisi joskus ottaa terävämmin kantaa vääryyksiin.

Pisteitä 10 tai vähemmän.
Olet stressaamaton persoona, joka löydät asioista niiden huvittavat puolet. Työkaverina hauskutat muita, mutta sinulla on taipumusta opportunismiin ja toisten hyväksikäyttöön, mikä rasittaa työyhteisöä. Sinun kehityskohteesi on omantunnon herkistäminen.


Pakko muistuttaa näistä ikävistä puolista,
jotka liittyvät profeetan uraan.
Ammatinvalinta ei ole aina riskitön juttu.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Alaston salissa

Lomalle jäädessä varoitin työkavereita orastavasta mainekriisistä, joka saattaa kohdata työyhteisöäni. Olin nimittäin lähdössä viikon valokuvauskurssille, jossa piti perehtymän henkilökuvaukseen. Kurssikirjeessä tiedotettiin, että viikon ohjelma sisältää muun muassa alastonkuvausta.
Viuuh, silmäni levisivät teevadin kokoisiksi, kun sekunnin murto-osan verran kuvittelin omaa kananlihaista itseäni studiovalojen loisteessa kameroiden tähtäimessä. Tai vastaavasti itseäni kurkistelemassa ventovieraita ihmisiä ujona sormieni välistä...
(Ujous, tuo lapsena omaksuttu juttu.)

Huoh. Heti kurssin aluksi meille kerrottiin, että malli on  talon puolesta, samanaikaiselle maalauskurssille osallistuva nuori nainen, joka toimii kotikaupungissaan taideharrastajien alastonmallina. Hän esittäytyi meille ensimmäisenä kurssipäivänä. Hänellä oli irokeesikampaus, lukuisia lävistyskoruja sekä kauniit ja hoikat varpaat.

Ennen kurssia mietin kovasti sitä alastonkuvaamista. Totta mooses olen nähnyt alastonkuvia niin taidekirjoissa kuin museoissakin ja jossain... hmmm muuallakin. Mutta tämä nykyaika on  tehnyt minut kovin empiväksi. Liian usein kuulee tarinoita, joissa esimerkiksi seurustelun päätteeksi toinen päättää kostaa ex-kumppanilleen ja jakaa intiimejä kuvia netissä. Alastomuus on se viimeinen - ja valitettavan usein myös ensimmäinen - tapa myydä ja herättää huomiota. Tahdonko kuvata alastonta ihmistä, jotta vain voisin sanoa kuvanneeni alastonta ihmistä?
Enkä koskaan voi unohtaa Aapelin Meidän Herramme muurahaisia -kirjan lyhytkertomusta, jossa valokuvaajan vaimo (puolisonsa "kehite"pulloja kelkalla kauppaan hinatessaan) antaa ohjeita nuorille tytöille: jos joku kutsuu alastonta takapuoltanne auringonnousuksi, antakaa hänelle hatkat.

Lyhytkurssimme opettaja esitteli omia otoksiaan mallistamme. Myötävalot, sivuvalot, hiusvalot myötäilivät ihmisen ihoa ja vartalon muotoja. Kyllä, kyllä minä sittenkin tahdon kuvata häntä.

Meitä kamerakurssilaisia oli kahdeksan. Kuvasimme toisiamme studiolamppujen loisteessa. Osa kurssilaisista oli toisilleen ennestään tuttuja. Osuin kolmen hengen ryhmään, jossa me kaikki olimme toisillemme vieraita. Se oli oikeastaan aika pelottava tilanne: heittäydy luottavaisesti kameran ja ventovieraan ihmisen katseen alle. Käännä päätä, oikaise ryhtiä, sipaise tukkaa kasvoilta,  hymyile, älä hymyile, katso alas, katso ylös...
Ja toisinpäin: minä yritän löytää vieraasta ihmisestä kuvattavan puolen, nähdä kamerani kanssa hänet sellaisena, että malli on tyytyväinen: tuollainen minä olen, ihanaa, että ihmiset näkevät minut noin.
Kurssi alkoi maanantaina, ja tuolloin ottamani kuvat olivat aika - pelokkaita. Taustakangaskin oli kovan sininen ja studiolamppujen valot kovat. Ruokatunneilla ja muilla vapaahetkillä tutustuimme toisiimme paremmin, seuraavana päivänä saimme käyttöömme pehmeät valot ja taustakankaan, joka oli musta, mutta lämpöisen musta. Luottamuskin oli kasvanut - ja kuvat muuttuivat toisenlaiseksi.

Menin opettelemaan valojen käyttöä ihmiskuvauksessa. Sen lisäksi opin katsomaan ihmistä, tai siis harjoittelemaan sitä, kauniissa valossa ja armollisten linssien läpi. Kaltaiseni puolierakon on todella vaikeaa ottaa se rooli, että ohjaan kuvattavaa, joskus kädestä pitäen: seiso tässä, katso tuonne, käännä päätä, oikaise ryhti.

Tässä minun ottamani alastonkuva. Lupaan että aiheesta kuullaan vielä.
Aloin nimittäin kehittää Alaston usko -teemaista kuvakalenteria.
Esittelen sitä lisää seuraavassa blogissani...Joko ilmoittaudut mallikseni?




torstai 12. kesäkuuta 2014

Kivelle tuli identiteettikriisi



















Minä asuin kosken pohjassa. Luullakseni olin alkuun särmikäs ja räiskyvä. Kosken kuohut pyörittivät minua ja virtauksen voimasta hankauduin toisiin kiviin. Ne hioivat pois särmiäni. Nyt minä olen tällainen ympäripyöreä. Joka suuntaan nyökkäilijä.
- Kyllä se minulle sopii, tehdään vaan niin kuin sinä sanot.
- Juu anteeksi, enhän ole sinun tielläsi.
- No en minä siinä tuolissa olisikaan halunnut istua.
- Ihan sama.

Kosken pohjassa minä möllöttelin tyytyväisenä. Tyytyväisenä elämääni ja itseeni. Ajattelin kauan, että olen kiveksi aika joviaali. Pyöreä, sileä, särmätön, haittaamaton.

Yhtenä päivänä heräsin säikähtämään. Olen siis särmätön. Minusta ei saa otetta, kun muljun pyöreänä. En pukahda, en ota kantaa - enkö edes silloin, kun näen vääryyksien tapahtuvan. Semmoinen savolainen kivi, että mieluiten miten voan.
Olen pyöreä - mutta entä jos se pyöreys jota olen luullut hienotunteisuutta, onkin kovuutta?

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Nämä pellot, tämä Raatteentie

Istun puutarhakeinussa, tuuli puhaltaa pelloilta. Ajattelen sotaa. Päivän Hesari oli kertonut sotaveteraanista, joka oli rintamalla suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944.

Mitä tekemistä meidän pelloilamme ja toisella maailmansodalla on toistensa kanssa? Paljon. Sodan päätyttyä sekä siirtokarjalaisille että rintamamiehille annettiin pienviljelystiloja. Tai ei toki annettu vaan lainoitettiin maatilan ostoa. Kotikyläni koostuu melkein kokonaan niin sanotuista kylmistä tiloista, joille rintamamiehet perheineen hajasijoitettiin.
Päivät he raivasivat ja ojittivat peltoja tai kaatoivat puita lumisissa metsissä ja kuljettivat tukkeja hevosavusteisesti laaniin. Öisin he jatkoivat omaa henkilökohtaista jatkosotaansa, ulisivat painajaisiaan, joista ampaisivat hereille ja lääkekaapille.
Sunnuntaisin kylän miehiä piipahti vieraisille. Tupa oli kohta tupakansavusta sinisenä, eikä mennyt viittäkään minuuttia, kun ilmassa kaikuivat sellaiset sanat kuin Rukajärvi, Kuuterselkä, Lemetti.

Miehet katselivat peltoja ja viljan kasvua ja näkivät yhtäaikaa tulevaisuuden ja menneisyyden. Pikkutyttö katsoi peltoja nähden vain paremman tulevaisuuden.

Eilen ajeltiin Raatteentiellä. Opastuskeskus oli auki helluntainakin, ja väkeä liikkui yllättävän paljon, vaikka päivä olikin sateinen. Purasjoen taistelupaikalle on entisöity juoksuhautoja ja korsuja; joki virtasi kohisten loppumatonta virtaustaan.
Olen käynyt Raatteentiellä ensimmäisen kerran marraskuussa 1989, kun talvisodan alkamisesta tuli täyteen 50 vuotta. Käynti oli erikoisuus: olin toimittajana Raattentiellä taistelleiden sotaveteraanien kyydissä.
Kaikkihan tietävät Raattentien ihmeen. Pieni ja sisukas Suomi tuli talvisodassakin toiseksi, mutta Raattentiellä pieni ja sisukas yllätti. Osa neuvostojoukoista oli puutteellisesti varustettuja, ja sotilaat- osa nuoria poikia, tietysti - paleltuivat ankarissa pakkasissa. Erityisesti mieleeni jäi kertomus ukrainalaisupseerista, joka ratsasti suoraan yhden talon kaivoon.

Raatteenportissa eli opastuskeskuksessa voi juoda kahvit sotilaskodin tyyliin. Myynnissä on sotahistoriaan keskittynyttä kirjallisuutta sekä varsin militaristisia matkamuistoja. Raatteentien varrella on lukuisia muistomerkkejä kaatuneiden sotilaiden muistoksi: suomalaisille, venäläisille ja ukrainalaisille.

 - Ukraina rukoilee kaatuneiden sielujen puolesta. Miekat taotaan auran teriksi. Yksikään kansa ei kohota miekkaa toista vastaan, lukee patsaassa.
Niin. Toivottavasti oppi ei 70 vuodessa unohdu.


Ukrainalaisten sotilaiden muistopatsas on saanut
lisäkkeekseen mäntyyn solmitun sinikeltaisen ruusukkeen.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Tämän "luolamiehen" olisin tahtonut nähdä

Missä olit kun kuulit Estonian uppoamisesta? Ja mitä ajattelit, kun luit ihmisten kommentteja siitä, kuinka 800 ihmisen - mukana muun muassa ruotsalaisen raamattukoulun oppilaat - hukkuminen myrskyävään Itämereen oli Jumalan rangaistus?
Minä ajattelin kommentteja kuvina. Näin raivoavan meren, meren pintaa piiskaavan rankkasateen ja taivaasta ojentuvan ison käden, jonka etusormi painoi laivan keulaa veden pinnan alapuolelle. Kuin Vartiotornin kuvastoa.

Seuraavana päivänä myrsky oli jo tyyntynyt lempeäksi tuulenvireeksi. Takapihalta löytyi hiirenvirnan pieniä herneenpalkoja, joiden sisällä kypsät siemenet helisivät tuulessa.
Kontrasti edellispäivän myrskyyn oli kova. Siemenet olivat kypsiä, Estonian mukana meren pohjaan vaipuneet eivät ihmissilmin nähtynä olleet kypsää viljaa.

Tämän kesän hiirenvirna vasta kasvaa pituutta ja etsii tukea, johon kiertyä.
Seurakuntalehden haastatteluja tehdessäni olen kysynyt ties miten monelta ihmiseltä, minkä Raamatun tapahtuman silminnäkijöitä he olisivat halunneet olla. Vastauksiksi on tullut Nooan arkinrakennusta, Jeesuksen syntymäyötä, parantamisihmeitä...
Minä luulen, että olisin halunnut olla paikalla, kun Jumala lupasi ilmestyä profeetta Eliaalle, joka asusti sillä hetkellä autiomaan luolassa.. Näin se kävi:
Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. 12 Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. 13 Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

En tiedä enkä ole lukenut selityksiä tälle tapahtumalle. Minulle se kertoo, että Jumalan  Henki voi olla läsnä pienessä ja vaatimattomassa. Maan- tai mielentäristykset eivät ole välttämättömiä. Se on lohduttava viesti.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Muumipeikko, minä NIIN ymmärrän sinua

Toissa yönä tein junamatkaa, ja seurassani oli kehitysvammainen pikkutyttö, erään tuttavani tytär. Aluksi matka sujui kuin unennäkö, juttelimme ja hymyilimme toisillemme, ja muut matkustajat nyökyttelivät ystävällisinä.

Näen usein junaunia, joissa pitää vaihtaa junaa ja juosta asemilla laitureilta toiselle. Niin piti nytkin, ja yhdessä junan vaihdossa tyttö oli muuttunut kahdeksi pieneksi lemmikkieläimiksi. Hukkasin eläimistä toisen, sen pienemmän, noin vaaksan mittaisen. Huomasin sen loikkivan rautatieasemalla. ja koukkasin sen nopeasti kouraani juuri ennen kuin junan ovi sulkeutui. Se oli kulunut melkein karvattomaksi vaaleanpunaiseksi mytyksi. Vieras lapsi torui minua lemmikin huonosta hoidosta, ja minä puolustauduin, että se on kastunut ja että kyllä se siitä pörhistyy kun kuivuu.

Silmänräpäyksessä pikkueläin muuttuikin pieneksi lohikäärmeen poikaseksi, joka loikki voimakkailla takajaloillaan karkuun ja hyppeli puun oksalta toiselle. Minä kiipeilin puussa enkä saanut sitä kiinni. Puun latvassa tajusin, että eihän se ole mikään holhousta tarvitseva reppana, vaan se oppii kohta omin siivin lentämään.

Jo unessa muistin muumijutun, jossa Muumipeikko löytää lohikäärmeen poikasen. Muumipeikko sulkee sen ihastuksissaan lasiastiaan ja vie huoneeseensa. Lohikäärme suutahtelee herkästi ja päästää suustaan tuli- ja savupöllähdyksiä, niin että Muumipeikon tassut ja kulmakarvat ovat kärventyä. Peikko esittelee löytönsä Nuuskamuikkuselle. Verhotangolle istahtanut Lohikäärme lennähtää hetkessä Nuuskamuikkusen olkapäälle ja alkaa kehrätä. Tilanne on Nuuskamuikkuselle kiusallinen. Muikkunen häätää ihailijan tiehensä ja lähtee ulos. Lohikäärme lentää ikkunaan katsomaan Nuuskamuikkusen selkää ja muuttaa väriään kauniin kirjavasta kaihon harmaaksi.

Traagista. Muumipeikko hyysäsi löytöeläintä ihastuksissaan, mutta se ei luonut häneen silmäystäkään. Miksi välinpitämätön Nuuskamuikkunen voitti sen luottamuksen? Kumpi lohikäärmeen lopulta vapautti, sitä en muista - olisiko ollut Nuuskamuikkunen. Enkä edes kunnolla tajua, mikä oli tarinan opetus. Sekö että kiintymystä ei voi pakottaa?