Viuuh, silmäni levisivät teevadin kokoisiksi, kun sekunnin murto-osan verran kuvittelin omaa kananlihaista itseäni studiovalojen loisteessa kameroiden tähtäimessä. Tai vastaavasti itseäni kurkistelemassa ventovieraita ihmisiä ujona sormieni välistä...
(Ujous, tuo lapsena omaksuttu juttu.)
Huoh. Heti kurssin aluksi meille kerrottiin, että malli on talon puolesta, samanaikaiselle maalauskurssille osallistuva nuori nainen, joka toimii kotikaupungissaan taideharrastajien alastonmallina. Hän esittäytyi meille ensimmäisenä kurssipäivänä. Hänellä oli irokeesikampaus, lukuisia lävistyskoruja sekä kauniit ja hoikat varpaat.
Ennen kurssia mietin kovasti sitä alastonkuvaamista. Totta mooses olen nähnyt alastonkuvia niin taidekirjoissa kuin museoissakin ja jossain... hmmm muuallakin. Mutta tämä nykyaika on tehnyt minut kovin empiväksi. Liian usein kuulee tarinoita, joissa esimerkiksi seurustelun päätteeksi toinen päättää kostaa ex-kumppanilleen ja jakaa intiimejä kuvia netissä. Alastomuus on se viimeinen - ja valitettavan usein myös ensimmäinen - tapa myydä ja herättää huomiota. Tahdonko kuvata alastonta ihmistä, jotta vain voisin sanoa kuvanneeni alastonta ihmistä?
Enkä koskaan voi unohtaa Aapelin Meidän Herramme muurahaisia -kirjan lyhytkertomusta, jossa valokuvaajan vaimo (puolisonsa "kehite"pulloja kelkalla kauppaan hinatessaan) antaa ohjeita nuorille tytöille: jos joku kutsuu alastonta takapuoltanne auringonnousuksi, antakaa hänelle hatkat.
Lyhytkurssimme opettaja esitteli omia otoksiaan mallistamme. Myötävalot, sivuvalot, hiusvalot myötäilivät ihmisen ihoa ja vartalon muotoja. Kyllä, kyllä minä sittenkin tahdon kuvata häntä.
Meitä kamerakurssilaisia oli kahdeksan. Kuvasimme toisiamme studiolamppujen loisteessa. Osa kurssilaisista oli toisilleen ennestään tuttuja. Osuin kolmen hengen ryhmään, jossa me kaikki olimme toisillemme vieraita. Se oli oikeastaan aika pelottava tilanne: heittäydy luottavaisesti kameran ja ventovieraan ihmisen katseen alle. Käännä päätä, oikaise ryhtiä, sipaise tukkaa kasvoilta, hymyile, älä hymyile, katso alas, katso ylös...
Ja toisinpäin: minä yritän löytää vieraasta ihmisestä kuvattavan puolen, nähdä kamerani kanssa hänet sellaisena, että malli on tyytyväinen: tuollainen minä olen, ihanaa, että ihmiset näkevät minut noin.
Kurssi alkoi maanantaina, ja tuolloin ottamani kuvat olivat aika - pelokkaita. Taustakangaskin oli kovan sininen ja studiolamppujen valot kovat. Ruokatunneilla ja muilla vapaahetkillä tutustuimme toisiimme paremmin, seuraavana päivänä saimme käyttöömme pehmeät valot ja taustakankaan, joka oli musta, mutta lämpöisen musta. Luottamuskin oli kasvanut - ja kuvat muuttuivat toisenlaiseksi.
Menin opettelemaan valojen käyttöä ihmiskuvauksessa. Sen lisäksi opin katsomaan ihmistä, tai siis harjoittelemaan sitä, kauniissa valossa ja armollisten linssien läpi. Kaltaiseni puolierakon on todella vaikeaa ottaa se rooli, että ohjaan kuvattavaa, joskus kädestä pitäen: seiso tässä, katso tuonne, käännä päätä, oikaise ryhti.
 | |
| Tässä minun ottamani alastonkuva. Lupaan että aiheesta kuullaan vielä. Aloin nimittäin kehittää Alaston usko -teemaista kuvakalenteria. Esittelen sitä lisää seuraavassa blogissani...Joko ilmoittaudut mallikseni? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti