Minä asuin kosken pohjassa. Luullakseni olin alkuun särmikäs ja räiskyvä. Kosken kuohut pyörittivät minua ja virtauksen voimasta hankauduin toisiin kiviin. Ne hioivat pois särmiäni. Nyt minä olen tällainen ympäripyöreä. Joka suuntaan nyökkäilijä.
- Kyllä se minulle sopii, tehdään vaan niin kuin sinä sanot.
- Juu anteeksi, enhän ole sinun tielläsi.
- No en minä siinä tuolissa olisikaan halunnut istua.
- Ihan sama.
Kosken pohjassa minä möllöttelin tyytyväisenä. Tyytyväisenä elämääni ja itseeni. Ajattelin kauan, että olen kiveksi aika joviaali. Pyöreä, sileä, särmätön, haittaamaton.
Yhtenä päivänä heräsin säikähtämään. Olen siis särmätön. Minusta ei saa otetta, kun muljun pyöreänä. En pukahda, en ota kantaa - enkö edes silloin, kun näen vääryyksien tapahtuvan. Semmoinen savolainen kivi, että mieluiten miten voan.
Olen pyöreä - mutta entä jos se pyöreys jota olen luullut hienotunteisuutta, onkin kovuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti