Piikki lihassa, naula jalassa

Seinäkirjoitukset, julisteet ja graffitit ovat matkoilla kiinnostavia siinä missä varsinaiset turistirysät ja kulttuuria tihkuvat palatsit ja katedraalit. Ainakin minua pienet yksityiskohdat kutkuttavat, ja pysähdyn kuvailemaan niitä.

Viime kesänä Krakovassa panin merkille, miten kirkkojen ja muiden nähtävyyksien ikkunanpenkit ja ovenpäälliset oli varustettu terävillä piikeillä, jotka estävät puluja parkkeeraamasta. Tylsää puluille, mukavaa ihmisille - citylintujen aineenvaihdunnan seuraaminen lähietäisyydellä ei olisikaan mieltä ylentävää.

Samaa ideaa oli sovellettu julisteessa, jonka bongasin yhdeltä bussipysäkiltä: juliste esitti puistonpenkkiä, joka oli täynnä teräviä piikkejä. Juliste pysäytti miettimään. Kenelle se oli viesti? Kenen ei haluta istuvan? Ei kenenkään? Pultsarin? Kerjäläisen?

Piikkipenkit ja -ovenpienat tulivat mieleeni tänään, kun luin Facebook-päivityksen suoraan Ateenasta. Kreikan saarille meren yli huljunneiden pakolaisten jaloissa on nähty naulan jälkiä. Selitys: Iranin ja Turkin rajalla vuorilla jotkut iranilaiset rajapoliisit/vartijat ampuvat rajakarkureita naulapyssyillä.
Eihän niillä muuta huolta ja vaivaa toki vielä siihen mennessä ole ollutkaan.

Herää laiska nukkumasta

Muistan sen lukion uskonnonopen kolmesta asiasta.
Ensiksi siitä, kun hän tuli laittaneeksi takkinsa luokan puiseen karttatelineeseen. (Muistattehan, sellaiseen puiseen, jota pystyi laskemaan kartan siihen laittamista varten ja nostamaan ylös, jotta kaikki näkisivät auki rullatun kartan.) Eipä aikaakaan kun pojanvelmut hiissasivat karttatelineen ylös, niin että opettajan takki kiikkui luokan katonrajassa.
Toiseksi siitä, että ikääntynyt opettaja lipsautti "Jumalalle ei mikään ole mahdollista". Sopii olettaa, että tarkoitti jotain muuta.

Kolmanneksi muistan hänet siitä, kun hän totesi - jo silloin auvoisella... hmmm... 70-luvulla, että jonain päivänä maapallon se väestönosa, joka on jäänyt omaisuuden jaossa heikommalle osalle, tulee ja vaatii oman ohtinansa. 

Tässä niitä tulijoiden matkalaukkuja. (Ei kun tämä kuva on Tallinnasta
miehitysmuseosta.)

On ollut laiskan mukavaa ja välillä helppoakin unohtaa tuo ennustus. On ollut mukavaa, kun elintaso on mahdollistanut yksityisautoilun, lomamatkailun, työpöydällä pörisevän tietokoneen, kameran, kännykän...
Ainahan sitä valituksen aihettakin on. Jos olisin vähän rikkaampi, olisin ostanut järjestelmäkameran, jonka tyyppimerkissä olisi ollut yksi nolla vähemmän ja hinnassa yksi nolla enemmän. Naapurilla on uudempi auto. Kännykkämallia ei pysty vaihtamaan joka vuosi. Sekä tietokonetta että kännykkää voin käyttää pääasiallisesti hyvällä omallatunnolla, unohtaen sen, että niissä tarvittavien raaka-aineiden vuoksi jossain päin maailmaa - esimerkiksi Kongossa - käydään veristä sotaa. Ja että niitä louhivat pienet lapset. Ajattelun sijasta tyydyn valittamaan nettiyhteyksien hitautta. Jotkut käyttävät aikansa ajattelun sijasta vihapuheiden ja valheiden levittämiseen. On meitä niin moneen junaan.

Viime syksyn jälkeen, kun pakolaisten määrä yllätti Euroopan, unohtaminen ei ole enää ottanut onnistuakseen. Kuin elämäni tähänastinen normaali olisi ollut unta, josta heräsin nyt reaalimaailmaan. 

Mitä lie tulossa, sitä ei voi tietää. Ovatko tähänastiset pakolaismäärät vain tulevien kansainvaellusten alkua? Mikä muuttuu, kenen elämässä, mihin suuntaan?
 
Seuraava rinnastus voi olla ja todennäköisesti onkin tyrmäävä. Voin saada moitteita natsikortin käytöstä. Siitä huolimatta.
Varsovan gheton juutalaismiesten mielestä tilanne näytti pahalta (ja olikin). Miehet kokoontuivat puimaan nyrkkiä Jumalalle: Miksi et auta? Liekö sinua edes olemassa?
Kunnes eräs miehistä huomasi: hei kaverit, kello on niin paljon, että lopetetaan tämä kokous, on aika lähteä synagogaan rukoilemaan.

Muutoksen ja murroksen edessä meitäkin saattaa hirvittää. Entä jos niitä muukalaisia tulee vielä lisää? Miten meidän käy?
Miten käy niiden turvapaikanhakijoiden, jotka ovat jo täällä, mutta jotka eivät tule saamaan oleskelulupaa?
Kenpä tietää. Tällä hetkellä on silti tärkeintä olla ihminen ja ystävä heille, jotka ovat nyt keskuudessamme ja joille pystymme ystävällisyyttä osoittamaan.

Mitä sitä ihminen hätäpäissään ottaakaan mukaansa, kun lähtee äkisti
kotoaan? Muun muassa leipäjuuren. Tämä on Riian Miehitysmuseosta.

Punainen kortti lasta pilkkaavalle Charlie Hebdolle!

Charlie Hebdo teki sen taas. Ja tällä kertaa niin halpamaisesti, että minultakin nousee savu korvista. Yleensä olen sitä mieltä, että systeemeille ja ideologioille saa ja pitää nauraa. Silloin sen systeemin ja ideologian sisällä on helpompi hengittää ja sen virheitä voi korjata, kun niitä ilmenee.

Lapsille ei saa nauraa. Lapsia ei saa pilkata. Lapsilla ei saa rahastaa eikä ratsastaa.
Satiirilehden piirtäjä kuvitteli tilanteen, jossa viime syksynä Välimereen hukkunut pieni Aylan Kurdi ei olisikaan hukkunut, vaan pääsi Eurooppaan - ja kasvoi naisia porukassa jahtaavaksi pojankoltiaiseksi. Enpä nyt viitsi linkittää piirrosta tähän.

No niin no, tottahan se on, että emme tiedä, mitä tulee ihmisestä, jota autamme. Jos jään juttusille laitapuolen kulkijan kanssa, hän saattaa seurata minua kotikadulle ja aloittaa pitkään kestävän vainoamisen.
Jos neuvon kartalta tietä sitä kysyvälle turistille, hänen kaverinsa saattaa sillä aikaa kähveltää puhelimeni.
Siperia opettaa sinisilmäistä. Toivottavasi opetukset eivät ole niin tylyjä, että myötätuntosäkkimme tyhjenee pohjia myöten.

Jyväskylässä oli viime viikolla Kirkon kasvatuksen päivät, joiden havahduttava tilaisuus käsitteli lapsiköyhyyttä. Arkkipiispa Kari Mäkinen oli yksi tilaisuuden puhujista.
Hän pahoitteli, kuinka talous määrittää meillä käytävää keskustelua.
- Samalla meille on muodostunut ajatus, että ikävä kyllä kaikki eivät selviydy ja jotkut jäävät ulkopuolelle. Se nyt vaan sattuu olemaan se hinta, joka meidän täytyy maksaa, jotta enemmistön vauraus säilyy.
Virkansa puolesta arkkipiispa puhui jotain Jeesuksestakin. Kuten siitä hetkestä, jona Jeesus nosti esimerkiksi lapsen. Ihan satunnaisen lapsen. Jeesus ei valikoinut eturivissä silmät loistaen viittaavaa "ope mä tiedän" -lasta. Eikä sitä takarivin "tulevaisuuden lupausta, jonka kyvyt vielä piilevät".
Jeesus vain osoitti lähellä olevaa lasta: Tulkaa lapsen kaltaiseksi.
Lapsi tulee huomata tässä päivässä ja nyt, laskelmoimatta ja miettimättä, että tämä sylittely ja silittely kasvattaa hänestä tulevaisuuden menestyjän.
Ihan vain, koska hän on lapsi. Koska hän on NYT


PS. Pitkään - liian pitkään - olen luullut, että Jeesus lupasi: Lapsi on Jumalan silmäterä. Ei se ole lupaus. Se on imperatiivi meille aikuisille. Kunnioita lasta.

Näin kohtaat hyvän myyjän

Tallinnassa käytiin. Varsinainen päämäärähän oli tietysti Piparkoogimaania. Sataman läheiseen ostoskeskukseen eksyttiin, ihan viattomalla mielellä ja ilman ostoaikeita.
Käytävällä päivystää myyntipöytänsä takana nuori nainen: Tere! Tässä hyviä ihovoiteita, saa kokeilla ilmaiseksi.
Noh... jos nyt ilmaiseksi saa pakkasen karhentamiin käsiin hyväntuoksuista hoitoa, niin olkoon menneeksi.

Ensin loiskaus voidetta rouvan vasemmalle kämmenselälle, ja selostuksen kanssa. On Kuolleen meren mineraaleja, on vitamiinia (A, B, C, D, niin pitkään kuin aakkosia riittää). Niin on luonnonmukaistakin.
Sitten loiskaus herran vasemmalle kämmenselälle. Oi, onpa herralla karheat kädet, mutta tätä kun laittaa kerran päivässä, niin kyllä tokenee silkinpehmoiseksi. Riittoisaa on, yksi pikkutuubi kestää kolme vuotta.
(No, myy nyt yksi tuubi.)

Sitten toisesta tuubista oikealle kämmenselälle, sekä rouvalle että herralle. Erituoksuista. Kehotus nuuskuttaa tuoksuja ja vertailla, kumpi parempi. Eka oli parempi ja miedompi.
Selostusta jatkuu. Tämä voide silmäpussit korjaab. Couperosan häätääb. Kymmenen vuotta nuorentaab.
(Toinen tuubi, kiitos.)

Lisää käyttömahdollisuuksia: Sopii käsiin, kasvoihin, ja herra voi sitten voidella joka päivä (iga päev) rouvan decolteealueen tällä voiteella.
(No, myy se kolmaskin tuubi.)

Ja mitäänhän ei pitänyt ostaa.

Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.

Turvapaikanhakijoiden joulu

Joulujuhlaideointia Ankkurin ryhmäkodin nuorille

Ajankohdaksi kaavailimme lauantaita 12.12.
Jos opistolle sopii, niin juhla olisi vanhan puurakennuksen juhlasalissa.
Varsinainen joulujuhla alkaisi klo 16. Ennen sitä järjestäisimme yhteiset talkoot nuorten kanssa:

jotkut heistä leipovat pipareita ja torttuja ryhmäkodin ruokasalissa ja keittiössä

toinen ryhmä koristelee juhlasalia

kolmannet saavat harjoitella ohjelmaa, jos haluavat esittää musiikkia juhlassa

Juhlassa

Helluntaiseurakunnan lapsiryhmä esittää jouluevankeliumin, nuorille tulostetaan omankielinen teksi, josta voivat seurata, mitä esityksessä tapahtuu.
- Juontaja kertoo etukäteen, että Jeesus ja Maria ovat yhteisiä kunnioitettuja henkilöitä sekä kristinuskossa että islaminuskossa.
- Lisäksi korostetaan, että lahjoja tuovat tietäjät olivat kotoisin Iranin ja Irakin seuduilta.
Vinkkejä tai rohkaisua idealle voi löytää Abrahamin lapset -kirjasta.

Musiikkiesityksiä ja yhteislauluja, laululeikkejä. Tuomo Mustosen esittämä Sibeliuksen Kuusi ja sen rinnalla metsäinen tarina. Liittyisi Sibeliuksen juhlavuoteen, itsenäisyyspäivään ja jouluun. 

 

Nuorille kerrotaan, että suomalaisissa perheissä kodeissa vierailee vanha vanha mies, jolla on mukanaan säkki, ja säkissä lahjoja. Joululahjoja annetaan sen muistoksi, että itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesukselle.

Ja kukas siellä ovella koputteleekaan – avataanko ovi... Jee, joulupukki!

Jaetaan lahjat, laulellaan

Juodaan mehut ja syödään piparit & tortut.

Kova pehmeä voima

Someraivo. Liikenneraivo. Raivo hoitoalan henkilökuntaa kohtaan. Raivo turvapaikanhakijoita kohtaan. Ehkä raivoaminen on vain pintakuohaa, mutta pikkuhiljaa alkaa hirvittää. Onko meiltä kadonnut kyky katsoa asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja halu ymmärtää syitä hänen käytöksensä takana? Missä luuraa myötätunto? Kuinka paljon meillä suomalaisilla on sitä koskaan ollutkaan?

Moni kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin koko kylä kasvatti ja naapuri seurasi mummonmökin piipun savumerkkejä. Vaan onko tämä pelkkä kupla? Onko suomalainen myötätunto ollut vain sumuverho kontrollille ja ruodussa pitämisen halulle?

Myötätunto on kova voima, jota meillä tarvitaan kiihkeästi. Jotain tarpeesta voi päätellä siitä, että Jari Sarasvuo uhrasi aiheen käsittelylle kokonaisen tunnin radio-ohjelmassaan Yle Puheella. Hän sanoi, että myötätunto on ainoa asia, joka voi pelastaa ihmiskunnan. Sarasvuon mukaan kirjallisuus edistää myötätuntoa, sillä sen avulla voi eläytyä toisten kohtaloihin.

Erotanko yksilön ihmisjoukosta?
Osaanko katsoa silmän tasalta?

Koulumaailma ja talouselämä ovat tunnistaneet myötätunnon voiman. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on käynnistänyt Myötätunnon mullistava voima -tutkimushankkeen, jonka yhtenä haarana pyritään selvittämään, mikä merkitys myötätunnolla on yritysten ja yhteisöjen kilpailukyvylle.

Uskontojen ytimestä löytyy myötätunto. Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän –ohje kuuluu liki kaikkien uskontojen oppilauseisiin.

Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta piirtää kuulijan eteen kuvan ryöstön ja pahoinpitelyn uhrista, jota halveksittu samarialainen auttaa lainoppineiden kulkiessa ohi.

Kertomusta on tapana kuunnella hyveellisin korvin ja samastua mieluiten ystävälliseen samarialaiseen – näin minäkin toimisin!

Mutta ehkä oppi menisi paremmin perille ja myötätuntolihas kehittyisi, jos kuvittelisinkin itseni ryöstetyn ja hakatun tilalle. Entä jos viruisin maassa avuttomana ja täydellisesti toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varassa? Mitä toivoisin että he tekisivät minulle?

Lääkäri, lapsi ja kissa.
Patsas Vilnan juutalaiskaupunginosassa.

Kun lähdin tekemään juttua myötätunnosta, oli kuin olisin kävellyt mutkittelevaa polkua sankkaan metsään. Polulla tulikin yllätyksiä. Suurin yllätys oli se, miten voimakkaasti myötätunto toisia kohtaan on sidoksissa myötätuntoon ihmistä itseään kohtaan.

Löysin netistä englanninkielisen, noin kymmenen minuutin mittaisen myötätuntoharjoitteen. Ystävällinen miesääni kehottaa aluksi sulkemaan silmät ja ajattelemaan minua itseäni – pelkojani, kärsimystäni. Seuraavaksi hän opastaa ajattelemaan minulle läheistä ihmistä ja hänen sisäistä maailmaansa ja kärsimystään. Kolmanneksi ajatukset pitää siirtää minulle outoon, jopa vihamieliseen henkilöön ja hänen kärsimyksensä näkemiseen. Ihmisten piiri laajenee.

Ja samalla meditaatioharjoite alkaa kuulostaa rukoukselta. Esirukoukselta.