Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Puutkin nukkuvat - ja jotkut niistä tanssivat

Twitteristä pisti silmään pieni tiedeuutinen, jonka mukaan puutkin nukkuvat. Tai lähinnä nuokkuvat.
- Koko puu nuokahtaa yön aikana. Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Koivikko alkaa heräillä. Hohhoijaa. Ei jaksa.

 













No jopas, ajattelin. Ketähän tuo nyt voi kiinnostaa. (Paitsi minua, joka olen parantumaton pienten ja ei-tärkeiden uutisten bongaaja.) Yllättäen uutinen nousi esille monen tutun Facebookin ja Twitterin uutisvirrassa. Moni löysi sisäisen puunsa kohdasta ”aamulla puut palautuvat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa”. Ehkä se lohduttaa hitaisiin aamuihin taipuvaisia ihmisiä.
Minä löysin sisäisen kontrollifriikkini, kun näin jo itseni taputtelemassa takapihan koivunrunkoja kuin taannoin perheen teinejä: Herätyys! Kuka se vielä nukkuu! Aurinko on jo ylhäällä! Hopi hopi ja yhteyttämään siitä. (Teinit eivät enää ole teinejä eivätkä asu kotona, joten minulla on nyt aikaa suunnata koko tarmoni puihin. Ne eivät edes pääse karkuun.)

Aloin miettiä omaa suhdettani puihin. Pari viikonloppua sitten kävin sukuni syntysijoilla ja näin isäni isän istuttamat lehtikuuset pihatien alussa. Pihaa ja taloa ei enää ole, mutta komeat kuuset muistuttavat oppimattoman mutta sydämen sivistystä hankkineen kansanmiehen kauneudenkaipuusta. Saisikohan sieltä pienen taimen omalle tontille?

 

Ukkiani en ole nähnyt, hänen istuttamansa lehtikuuset ovat tässä.

 
Viime keväänä pidättelin kyyneleitä, kun huomasin, miten pahoin jänikset olivat runnelleet vajaan metrin mittaista tammen alkua takapihallamme. Onneksi itku muuttui iloksi, kun tammi kesän mittaan vain pörhistyi käsittelystä.

Lapsena ajattelin, että havupuut ovat poikia ja lehtipuut tyttöjä. Pikkutytön päässä oli jostain syytä päässyt sikiämään rooliajattelu, jonka mukaan jyhkeät ja piikkiset puut ovat miehekkäitä, kun taas leppeästi havisevat ja oksiaan tuulessa keinuttelevat lehtipuut ovat heleissä vihreissä mekoissaan peräti naisellisia. Pieniä koivuneitoja otin käsistä ja tanssitin heitä. Syksyllä minua suretti, kun tuuli riisui kylmässä värisevät puut vaatteettomiksi. Nyttemmin olen alkanut ajatella pieniä kuusia tyttöinä ja isoja kuusia niiden äiteinä. Äidit katsovat korkeuksistaan, kun pikkutytöt iloitsevat vaaleanvihreistä kerkkäpitseistä, joita kevät virkkaa niiden helmoihin.

Kevään pitsiä, kuusen kerkkiä.

 


















Lapsuudenkotini lähellä, joen takana, kasvoi korkeita kuusia, joiden hahmot piirtyivät iltataivasta vasten. Niissä kuvittelin näkeväni sisareni ja hänen parhaat ystävättärensä viettämässä kahvikekkereitä.
Puiden kaataminen oli mielestäni todella surullista. Kotini lähellä oli humiseva harju, ja sen parturointi sai minut ihan pois tolaltani.

 

Lapsena ihailin mäntyjä tästä perspektiivistä sammalella leväten.

Tapaamani maahanmuuttajanuoret ovat häkellyksissään Suomen metsäisyydestä. He eivät puhu metsästä – forest – vaan käyttävät sanaa viidakko – jungle. Se kuulostaa vähän huvittavalta. Autossa istuvien nuorten päät kääntyilevät vasemmalta oikealle: eikö täällä näe muuta kuin pelkkää metsää?
– Kun meillä jossain kasvaa puu, ihmiset menevät sen luo ottamaan siitä kuvia, yksi nuorista kertoi.
Niinpä. Hyvin monelle suomalaisellekin puu on kaikkea muuta kuin kiintokuutiometriä ja selluloosan raaka-ainetta. Tutun puun kaataminen tai jo kaatamisaikeet saavat meidät tuohtumaan, ja kaupungin tai seurakunnan puisto-osasto saa tarkkaan selittää, miksi joku vaahtera tai lehmus on tullut tiensä päähän.

Tutkimusten mukaan jo kymmenen minuutin oleskelu ja liikkuminen metsässä kohentaa ihmisen mielialaa ja laskee verenpainetta. Puiden läheisyys todella rauhoittaa. Muistan kun olin menossa eräisiin hautajaisiin, ja olin paikalla hiukan liian aikaisin. Kävelin hautausmaalla ja stressasin sitä, että tapaan sukulaisten lisäksi minulle etäisiä ja tuntemattomia ihmisiä – ja kun ne hautajaiset eivät yleensä ole kovin rentoja kekkereitä muutenkaan. Äkkäsin hautausmaan laidalta ison kuusen, jonka oksat riippuivat suojaavana telttana. Pujahdin puun juurelle, maadoitin itseni sen juuristoon, nojasin runkoon, hengitin hitaasti ja syvään. Ja katso: pian olin valmis kohtaamaan lajitovereitani.

Puu joutuu joskus koville. Niin ihminenkin.

Matkalaukkuvauva

Tämän ajan kuumottavin esine on matkalaukku. Tai mikä tahansa kantoväline, johon ihmiset voivat tunkea tärkeät tavaransa, jos joutuvat lähtemään äkisti kotoaan kohti tuntematonta määränpäätä.

Regina_Zulauf/Pixabay

Niin kävi laittomasti Iranissa asuneelle afgaaninaiselle ja hänen puolisolleen. Lähtöhetkellä nainen joutui valinnan eteen: kumman lapsistaan hän ottaa, kumman jättää. Järkisyyt sanoivat: ota tyttövauva, hän ei pysy elossa ilman rintamaitoa. Kaksivuotias poika jäi vilkuttamaan kotiovelle kuin tietäen, että tältä matkalta äiti ei palaa. (Olethan katsonut Sofien valinta –elokuvan, olethan? Siinä juutalaisnainen joutuu päättämään, kumpi lapsista jää eloon, kumpi joutuu kaasutettavaksi.)

Pakolaiset seurasivat salakuljettajaa lumisille vuorille. Sudet ulvoivat, matkaa tehtiin yöllä, päivisin oli piileskeltävä. Vauva itki, salakuljettaja uhkasi ampua hänet, ja äiti lupasi hyssyttää vauvan hiljaiseksi. Salakuljettaja antoi vauvalle rauhoittavaa lääkettä, ja vauva hiljeni. Muutaman päivän jälkeen hän oli eloton. Äiti laittoi vauvan matkalaukkuun ja veti laukkua perässään. Isän mielestä taakka oli turha, joten hän kantoi matkalaukkuvauvan vuorenrinteeseen ja kasasi päälle kiviröykkiön. Äiti ei suostunut jättämään lasta. Hän purki röykkiön ja otti vauvan mukaansa. (Isän kunniaksi on mainittava, että hän raahasi väsynyttä puolisoaan pitkin vuoren rinteitä, kun hän ei jaksanut kävellä.)

Yhtenä päivänä nainen avasi matkalaukun: ja katso – vauva tuijotti häntä nappisilmillään ja hengitti. 

Naisen tarinassa on enemmänkin ihmeellisiä käänteitä. Hän asuu Ruotsissa ja on saanut poikansa luokseen. Toive tavata sukulaisia sai hänet epävarmalle matkalle Iraniin, jossa hänet pidätettiin. Uhkana oli usean vuoden vankeus. Oikeusistunnossa nainen sanoi hiljaa mielessään: Jeesus, jos pelastat minut, käännyn kristityksi. Tuomari näytti syytettä ja kysyi: mitä sanoisit, jos revin tämän paperin ja vapautan sinut. 

Kuin sadusta. Mutta nainen kertoi elämästään Suomen televisiossa, ruotsinkielisellä kanavalla. Hän työskentelee nyt pappina Ruotsin kirkossa.

Enkä sitten tarkoita, että maahanmuuttajatarinassa tarvitaan aina Jeesus kirsikaksi kakkuun. Että tarina saa onnellisen lopun, kunhan vain joku turvapaikanhakija kääntyy kristityksi. Tarkoitan vain, että elämä on, ja että matkalauluista on moneksi. Ja äidinvaistosta.