Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.

Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.

Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?

Jos kohtaan vihapuhetta

Jaan nyt blogissani toisten ihmisten kirjoittamaa tekstiä. Painavasta syystä.

"Turvapaikanhakijoita aktiivisesti auttaneet ja muut julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa näkyneet ovat joutuneet ottamaan vastaan paljon asiattomasti esitettyä kritiikkiä, paheksuntaa ja jopa uhkailua. Haluamme rohkaista ja osoittaa tukemme jokaiselle uhkailun ja loan heiton kohteeksi joutuneelle. Tällainen käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää. Uhkailusta ja muusta Suomen lakien vastaisesta toiminnasta kannattaa tehdä rikosilmoitus poliisille. Suurin osa uhkailusta on poliisinkin tilastojen mukaan pelottelua ja suun soittoa, mutta poliisin on silti hyvä olla kartalla tästä ilmiöstä.

Yksittäiset suomalaiset ja järjestöt ovat reagoineet pakolaisten vastaanottamisen haasteisiin hienosti. Tämä on ehdottoman tärkeää ja arvokasta työtä. Pakolaistilanne herättää kuitenkin paljon tunteita ja mielipiteitä yhteiskunnassamme. Joitakin ihmisiä pelottaa, ahdistaa ja mietityttää. Ihmisten arvomaailmat ja kulttuurit ovat erilaisia ja myös kulttuurien sisällä on suuria keskinäisiä eroja. Siitä voi seurata tilanteita, jotka vaativat turvallisuuden huomioimista. Samalla on hyvä muistaa, että suurin osa ihan tavallisista ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
Jotta uhkailuun voidaan puuttua, asiaan on hyvä rikosilmoituksella silloin, kun uhkailu tuntuu vakavalta. Muuten annamme uhkailijan jatkaa rauhassa seuraavan uhrinsa kimppuun.

 

Suosittelemme seuraavia toimintatapoja uhkailua ja vihapuhetta koskien:

1. Mikäli uhkailua esiintyy, kehotamme toimimaan seuraavasti: Aina yhteys poliisiin ja rikosilmoitus. Uhkaukset täyttävät eri rikosten tunnusmerkit, mutta miltei kaikki niistä ovat ainakin laittomia uhkauksia. Poliisille tehdään asiasta rikosilmoitus. Sen voi tehdä myös sähköisesti: https://www.poliisi.fi/rikokset/sahkoinen_rikosilmoitus
Rikosilmoituksen yhteyteen on hyvä liittää esimerkiksi kuvakaappauksia uhkauksista, mikäli ne ovat olleet some-välitteisiä. Myös nettipoliisiin voi olla yhteydessä, jos tapahtunut liittyy internetiin. Täältä löydät heidän yhteystietojaan: https://www.poliisi.fi/tietoa_poliisista/poliisit_sosiaalisessa_mediassa


2. Vaikka toimimme internet-aikana, tilanteet ovat usein myös paikallisia. Jokaisella paikkakunnalla toimii paikallinen poliisi sekä henkisen huollon toimijoita. On tärkeää luoda hyvät suhteet tukiverkostoon, niin turvapaikanhakijoiden kuin oman turvallisuuden ja jaksamisen vuoksi. Suhteita voi luoda jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu: kertokaa toiminnastanne ja siitä, että saatatte tarvita tukea tulevaisuudessa.

3. Huolehdi työnohjauksesta ja henkisestä tuesta. Vapaaehtoisilla on tärkeää olla mahdollisuus keskustella kokemuksista tukihenkilön kanssa ja saada vertaistukea.


4. Älä lue uhkailusivuja, älä googleta tai levitä niitä. Se lisää paitsi yleistä pahaa oloa, myös innostaa kirjoittajia, koska lukijamäärät ja klikkaukset kasvavat. Voit tuollaisen sivun kohdatessasi ottaa siitä kuvakaappauksen, jonka välität poliisille.

5. Älä vastaa uhkaaviin viesteihin. Ei kannata lähteä kilpasille, yrittää opettaa toista tai keskustellen laajentaa hänen ymmärrystään, jos hän on aggression vallassa. Vihamielisten ihmisten kanssa ei kannata väitellä.
Mikäli joku verkkokeskustelija säännöllisesti uhkailee, tästä on hyvä kertoa myös muille, jotta muut eivät turhaan altista itseään saman uhkailijan vihaviesteille."

Nämä ohjeet on alunperin kirjoitettu kirkon työntekijöille ja vapaaehtoisille, jotka toimivat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. 

Näin parannan masentuneen joulukuusen

Nuori ja puuhakas kurdinainen ripustaa sähkökynttilöitä joulukuuseen, joka on tuotu seurakuntasalin nurkkaan. Hän on jo ripustanut puolet kynttilärimpsusta, kun me kantasuomalaiset (kasut) hihkaisemme: Ei, ei niitä noin laiteta! Joulukuusi näyttää ihan masentuneelta, jos kynttilät ovat noin!
Kynttilät nimittäin roikkuvat kuusen oksilla liekkipää alaspäin.
 - Voi anteeksi, jos masensin teidän joulukuusen, nuori nainen nauraa ja korjaa kynttilät oikeaan asentoon.

Seurakuntasalissa ja eteisaulassa alkaa olla aito jouluvipinä, kun parhaisiin vaatteisiin puetuilta lapsilta riisutaan töppösiä ja talvitakkeja. Pöytä notkuu perinteisistä jouluherkuista - niin paitsi että joulupöydän kunkku eli kinkku on korvattu jollain muulla paistilla.
Laatikoita, pipareita, torttuja...

Tilaisuuden järjestää paikallinen kurdiyhdistys yhdessä seurakunnan kanssa. Yhdistys nimittäin haluaa ottaa selville, miten suomalaiset viettävät joulua. Siitä ehkä käytetään nimitystä kotoutuminen.
Eikä joulujuhlaa ilman jouluevankeliumia, jonka pappi lukee kirkkosalissa ja tulkki kääntää yleisölle. Jossain kohtaa tulkki sanoo selvästi jotain ohi tekstin, sillä yleisöä alkaa naurattaa.
- Sanoin vain, että Maria oli raskaana eikä ollut vielä naimisissa. Ja että se oli juutalaisten mielestä paha juttu - ihan niin kuin meilläkin, tulkki selostaa eloisasti.

Ja sitten syömään! Ja odottamaan jännittävää jouluvierasta. Kop kop kop  kuuluu aulasta. Pienten juhlijoiden silmät pyöristyvät jännityksestä. Kaikkein pienimmät kiipeävät äitiensä syliin, kun Joulupukki valkoparta vanha ukki ilmestyy nutunliepeet liehuen.
Universumissa on monenlaisia yhteensattumia, ja nyt sattuu niin, että joulupukilla on kovasti samanlainen ääni kuin evankeliumin lukeneella papilla.
Lapset eivät siitä häkelly, vaan tuijottavat toiveikkaana pukin kantamaa lahjapussia.