Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.

Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.

Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.

Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.

Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.

Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?

Kevään voimalla

Takapihalla sattuu ja tapahtuu. Kielojen lehtitötteröt ovat ilmestyneet koivun juurelle. Sininen kukka – scilla? - on varmaankin karannut naapurin kukkapenkistä. Keltaiset kevätesikot kukkivat valtoimenaan. Voikukat näyttävät hyvinvoivilta; ajatellaan siitä positiivisesti - saan lehdistä ilmaiset salaattiherkut. Jostain on ilmestynyt ahomansikoita, jotka oikovat lehtiään tontin rajalla.

Takapihamme on villi ja kuriton, kaikilla muilla kasvu lienee ruodussa ja hallinnassa.

Onko tämä scilla?

Kasvun voima yllättää. Luonnon voima yllättää. En pysy vauhdissa mukana. Joka kevät kukat kukkivat aikaisemmin ja aikaisemmin. Motkotankin niille kuin teini-ikäiselle paljastaviin vaatteisiin pukeutuneelle tyttärelle, että älä kiirehdi, kyllä tuosta vielä kerkiit kaunistumaan.

Vaikuttaako luonto ihmisiin eri tavoin eri iässä? Jos tästä vielä enempi herkistyn, niin tulevina keväinä vedän kaihtimet ikkunaan enkä mene ulos kuin aurinkolasit silmillä.
(Arno Kotro sanoo tästä jotakin toimittaja Olga Ketosen haastatelussa.)

 

Varokaa vaan, voikukanlehdet. Vielä minä teidät syön.

Oma äitini (ikä 97 v) asuu nykyään kirkonkylässä pienessä vuokrayksiössä. Ikkunaan näkyy valkoinen varastorakennus, vastapäisen talon tiiliseinä ja katto. Luontoelementit ovat vähissä: mänty, taivas milloin sininen milloin pilviharmaa, tallaantunut nurmikko, vastapäisen talon katolla hyppivät harakat. Ulkomuistista äiti tietää, että ikkunan alla kasvaa vuorenkilpeä ja akileija.

Ajatuksissaan äiti liikkuu vanhassa kotitalossa, jossa tuli asuneeksi reilut 60 vuotta. Kun käyn hänen luonaan, hän kyselee kukista ja pensaista. Onko juhannusruusu kunnossa? Vieläkö tuvan ikkunan alla kasvaa se talvikki, joka ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä? Ja olikos se paimenmatara vai mikä se hörsykukka ojanvarressa? Kasvaako raparperi?
Talvella piti rauhoitella, että ei kuki, ei kasva, siellä on vielä metri lunta. Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti hän elää kevään tulon ja kukkien kasvun myötä.

Kielojen kevätrullat

 

Äänetön kevät. Se Rachel Carsonin kirja teki minuun lukiovuosina suuren vaikutuksen. Kirja kertoo ympäristötuhoista ja herätti ihmiset ympäristötietoisuuteen. Kaikkea Carsonkaan ei tiennyt, kuten sain äskettäin lukea. Hän suositteli esimerkiksi nikotiiniyhdisteitä DDT:n tilalle – jotka taas vaarantavat pölyttäjien ja sitä kautta myös ihmiskunnan hengen. 

Kirjan luettuani katsoin keväitä uudella tavalla. Olin Hyvin Ahdistunut Nuori. Levitin silmäni niin isoiksi kuin mahdollista, jotta saisin nauttia heleästä vihreydestä – kenpä tiesi, milloin se lysti loppuu.

Tänä keväänä olen yrittänyt vastustaa kevättä. Onneksi myös kevät itse on älynnyt jarrutella tuloaan. Pelkään enenevää valoa, kasvavia lehtiä ja silmiin käyvää vihreää. Se muistuttaa ajan kulusta ja surullisista asioista, joiden kohtaaminen on vääjäämättä edessä. Esimerkiksi sitä, että joudun hyvästelemään turvapaikanhakijaystäväni. Tasan ei mene nallekarkit. Minulla turvallinen elämä, heillä ei. Tämä kuolemaan karkotettava kurdimies ei ole tuttujani, mutta hänenkin kohtalonsa satuttaa. 

Paljon saa kevätvaloa tulvia, että saan itseni iloon kiskotuksi.

Kansallisperhonen meiltä vielä puuttuukin

Satavuotias Suomi saa kansallisperhosen. Äänestys on parhaillaan käynnissä Tähän astihan meillä on kansallislintu laulujoutsen, -eläin karhu, -kukka kielo, -kala ahven ja -puu rauduskoivu sekä -ruoka ruisleipä.

Kansallisperhoseksi on tarjolla 20 liihottelijaa.
Suruvaippa? Hyvä mollisointuiselle kansalle. Nastakehrääjä lentää poukkoilevasti kevätkesäisessä metsässä. Ihan tulee suomalainen juhannus mieleen. Matarakiitäjä on vähälukuinen – no eihän meitä suomalaisiakaan niin kovin paljoa ole, ja syntyvyys on laskenut.

Loistokultasiivellä ja kirjoverkkoperhosella on suomalaiset elämäntavat: jokaisella perhosella on reviiri, jolla ne jahtaavat toisia perhosia. Koiraat syöksyvät välittömästi kaiken liikkuvan perään mutta palaavat pian asemapaikalleen.



Myös neitoperhosella on hyvät mahdollisuudet: millään muulla ei ole yhtä sinisiä silmiä viininpunaisissa siivissä. Jep, sinisilmäiset suomalaisnaiset.
Keisariperhonen on pois laskuista. Itsenäistymiskahinoissahan meillä hoilattiin, että meitä keisarit ei enää hoivaa. Raakkaisin listalta myös siniritariyökkösen ja ritariperhosen, jotka eivät sovi tasavaltaan. Tilalle nostaisin metalliyökkösen – suomalaisten musiikkimaku! – ja jokusen paksupääperhosiin kuuluvan lajin sekä humalayökkösen. Ja ei kun valitsemaan.

Äänestyksen järjestävät Vuokon Luonnonsuojelusäätiö, Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Luonto, Suomen Perhostutkijain Seura ry sekä Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti.
Äänestys on käynnissä 4.6. asti osoitteessa
http://kansallisperhonen.fi/

Voittajaa juhlitaan kesäkuussa.