Kirjahyllystä tulvahti joulu - ei vaan joulut

Olen kateellinen heille, jotka pystyvät porskuttamaan elämässään eteenpäin ja ajattelemaan, että menneet ovat menneitä. Jotka voivat pakata kevein mielin matkalaukkunsa ja irrottautua tutuista ympyröistä.
Minulta se ei onnistu, huomaan sen taas, kun jättelen hitaita jäähyväisiä synnyinkodilleni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen pystynyt käymään siellä aina kun olen halunnut. Voin vain kuvitella sitä kaipauksen määrää, joka asuu Karjalan evakoissa ja nykypäivän pakolaisissa, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja kontunsa pystymättä koskaan palaamaan ja sukeltamaan lapsuutensa muistoihin. (Tässä kohtaa kuultiin aina kevään ensimmäinen käki. Tässä kasvoi paras peruna. Tässä sisäpihassa hypättiin ruutua, tuolta laskettiin mäkeä.)

Heinä-elokuun taitteessa olin synnyinkodissani puolitoista viikkoa, kun äitvanha oli kaatunut. Henkisenä tukena ikään kuin. Iltaisin ihailin pohjoisepuoleisesta ikkunasta auringonlaskua, taivaan punerrusta, loppukesän eloisia pilviä. Illat olivat kauniit ja valoisat, ainutkertaiset.

Lähipelloilla kypsyi ohra, ja laskeva aurinko kultasi tähkät.

Talon varsinainen asukas - äitvanha siis - on muuttanut siihen vuonna 1952. Nyt, seuraavan muuttonsa kynnyksellä, hän muistelee kaikkea sitä, mikä kiireimmän mielestä on silkkaa tapahtumattomuutta. Joutsenparven lentoa peltoaukean yli. Joutsen- ja kurkiparin ateriointia koskenvarsipelloilla. Jänisten loikkia kesäpelloilla. Ketun ja ilveksen jälkiä keväthangilla. Kuurapuita pihapiirissä.

Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kirjoja. Mieleen tulvahtivat heti lapsuudenkodin joulut. Isän Kalle Päätalo -kirjalahjat. Isoveli sai Karin piirroskirjoja. Isosisko ja minä tyttökirjoja. Ja voi elämä - Steinbeckin Helmi-kirja lennätti ajatukset siihen hienoon jouluun, kun toinen isoveli sai Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleen. Oli muuten hyvä joulu se.
Muut kirjat jäivät vielä hyllyyn, mukaan otin koulunkäyntini ääripäät: ekaluokan aapisen ja lukion latina-suomi -sanakirjan. Paljon on vielä muistoja punnittavana.

Transut pois autonratista

Viikon kohu-uutinen kertoi, että Venäjä rajoittaa autoilua. Venäjä kieltää autoilun muun muassa transvestiiteilta. Näin siellä parannetaan liikenneturvallisuutta.
No, jokainen joka on kerrankin autoillut Venäjällä (Neuvostoliittokin käy hätätapauksessa), tietää, että liikenneturvallisuudessa on parantamisen varaa. Niin monta penkkaa pölisyttävää oikealta ohi -ohitusta minäkin olen muuaman visiitin aikana nähnyt. Puhumattakaan sinnikkäästä etenemisestä keskimmäisellä kolmannella kaistalla (jota ei ole).

Mieleeni ei vain koskaan ole tullut suisidaalisen liikennekulttuurin perimmäinen syy. Rajallinen mielikuvitukseni on tuottanut esimerkiksi sellaisia selityksiä kuin halpa vodka tai fatalismiin taipuvainen kansanluonne sekä yleinen tuurilla seilaaminen.

Mutta nyt me kaikki tiedämme, että se johtuu ajoväylille poikenneista poikkeavista. Äkkipäätään tuo teoria kuulostaa hiukan epäloogiselta, mutta kun asiaa vähän tarkemmin, niin onhan siinä järkensä.

Vasemmalle vai oikealle. Siis vasemmalle. Ei ku.

Jokainenhan tietää, että naisautoilijoita pitää varoa. Meistä kun ei koskaan tiedä esimerkiksi sitä, mitä se vilkun vilkuttelu kulloinkin tarkoittaa. Kun nainen on ratissa ja vilkuttaa kääntyvänsä oikealle, hän kääntyy vasemmalle. Mutta jos ratissa onkin naiseksi pukeutunut mies, niin hän sekä vilkuttaa että kääntyy vasemmalle. Ja muut autoilijat ovat ymmärrettävästi poissa tolaltaan.
Jos ratissa taas on mieheksi pukeutunut nainen, joka vilkuttaa vasemmalle, muut kuvittelevat miesautoilijan todella kääntyvän vasemmalle - vaan ei: oikeallehan se auto sitten puskee. 


Ja koskaan ei voi tietää, onko transseksuaalilla autoilijalla henkisesti jalassaan korkkarit vai jämäkät maiharit. Että ajaako se naisvauhtia vai miesvauhtia. Ja jos se pysähtyy kolmion taakse risteykseen, niin pysähtyykö se sen takia, että risteykseen pitää pysähtyä, vai siksi, että laittaa laittaa ripsiväriä ja huulipunaa, että näyttäisi enempi naiselta. 

Onhan tämä ihan älyttömän häkellyttävää.

Ikäihminen teki kuperkeikan ja päätyi hoitoketjuun

Ikäihminen teki yöllisen kuperkeikan. Ikäihmisellä ei tietenkään ole turvapuhelinta kaulassa tai ranteessa, sehän vie vapauden.
Ikäihminen ryömi hitaasti tuvan poikki painamaan turvapuhelimen nappia. Mummon tuki ja turva -yrityksestä ryntäsi paikalle kaksi henkilöä, jotka tarkistivat, että kaikki on ok. Peittelivät ikäihmisen nukkumaan.
Aamuyöstä ikäihminen lähti vessaan ja teki toisen kuperkeikan. Illan näytelmä toistui: ikäihminen ryömi tupansa poikki painamaan sängyn päädyssä roikkuvan turvapuhelimen nappia. Tällä kertaa paikalle tuli ambulanssi, joka korjasi ikäihmisen sairaalaan.

Ikäihmisen lähiomaiset huokaavat helpotuksesta. Nyt se on ainakin vähäksi aikaa turvassa, lämpimässä ja ruokien äärellä.
Ikäihmistä hämmentää. Kuka tämän hotellin maksaa, kallistahan se on, täysihoito: ruoat ja kaikki. Joku lääkäriksi esittäytynyt vakuuttelee, että kyllä teillä tähän raha riittää. Kun on ne lapsetkin jo sentään omassa elämässä, ei niistä tarvitse huolehtia.
- Mistä se minun rahat tietää? Ja lasten rahat? Lapset ovat kaivaneet ojia ja raivanneet peltoja, ei niiltä saa perintöjä viedä. Ei se mikään oikea lääkäri ollut.  Ihan lahtarin näköinen. Minä sanoin sille itelleenkin, että oot ihan lahtarin näköinen.

Ikäihmiselle kerrotaan, että hänelle on varattu kuntoutusjakso. Minä virnuilen, että alkuvuodesta kun aloittavat, niin kyllä sitä heinäntekoon ehtii kuntoutua.
Ikäihminen toteaa, että hänelle on tehty muistitesti. Oli käsketty piirtää neliö ja ympyrä.
- Minä en tuommosia testiä piä minnään. Lapsellisena piän.
- Olisit sanonut, että piirrä ite, senkin Picasso, minä sanon.
Ja muistelen siskonpoikaa, jonka piti neuvolassa piirtää suora viiva. Poika katsoi neuvolan tätiä hämmästyneenä, työnsi paperin häntä kohti ja sanoi, että piillä tinä.

Muistitestaaja oli myös kysynyt, mikä vuosi on menossa
- Eikös olekin vielä muutama päivä tätä 2014 vuotta. Ja sitten tulloo vuos 15.
Seuraavaksi oli kysytty, kuka meillä on presidenttinä. Ja ikäihminen oli ihan säikähtänyt, kahta kämmentä lyönyt ja kysynyt:
- Herra isä, onko se Niinistö kuollut?
Testaajaa ja testattavaa oli naurattanut. Sitten ikäihminen oli luetellut kaikki Suomen presidentit, aikajärjestyksessä tietysti.

Ikäihmisen tupa on toistaiseksi tyhjillään.
Ikkunaa koristavat 1960-luvulla saadut joulukoristeet. Ne toi Ruotsin-eno.