Parven laidalla on toisenlaista

Yhteiskunta on kuin surviaissääskiparvi. Normisääsket tanssivat tanssiaan parven keskellä, ja kun ne katsovat vasemmalle, oikealle, eteen tai taakse (pystyvätkö ne kääntämään päätään?), ne näkevät kaltaisiaan tanssijoita, jotka toistavat toistensa kuvioita.
Toisin on parven laitamilla. Reunimmainen surviaissääski kääntää päätään (tai liikuttaa silmiään?) toiseen suuntaan ja näkee lajikumppaneidensa tutut kuviot, mutta kun se vilkaiseekin toiseen suuntaan, sen leuka loksahtaa auki ja askelkuviot menevät hetkeksi sekaisin. Hei, täällä on toisenlaiset maisemat, toisenlaiset olennot, toisenlaiset tanssit.
Rajaseudun surviaissääski ei ehkä koskaan täysin toivu näkemästään. Se jatkaa omaa river dance -suoritustaan omassa parvessaan, mutta saattaa hetkittäin hetkuttaa takapuoltaan (onko niillä vars. takapuolta?) oppimallaan tavalla tai askeltaa kurillaan uusin kuvioin.

Tämä kuvataiteilija Ilkka Juhani Takalo-Eskolan surviaissääskivertaus on mielestäni aivan verraton. Luin sen kohta 20 vuotta sitten Hullun kirjoissa -kokoomateoksesta, jossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura avaa näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen.

Parvielämä tuli mieleeni Vilnassa, jossa monen kansan ja kulttuurin edustajat ja eri kielten puhujat ovat historian saatossa hioutuneet toistensa kanssa. Kaduilla kävellessä törmäsi moniin hykerryttäviin yksityiskohtiin, jotka mielestäni kertoivat siitä, että täällä on totuttu - edes jotenkuten - elämään toisenlaisten kanssa. (Tämä on vain minun teoriani, saattavat ne kertoa jostain ihan muustakin.)

Hän tarkkaili liikennettä Gediminas-kadulla.

Todella eri näkökulma tarkastella asioita. Uzupion tasavallan asukkaita hän.

Hyväntuulen enkeli.

Kahvilan ulkoseinään on kiinnitetty erilaisia kahvi- ja teekannuja.

Lankakaupan aukioloajat virkattuina.

Istu ja lepää.

Ihmisketju päätti monikymmenvuotisen ihmiskokeen

Täältä lähti laulava vallankumous 25 vuotta sitten. Valokuvanäyttely Vilnan Gediminas-tornissa vanhan kaupungin kupeessa kertoo mustavalkokuvin ja videoesityksin laulavavasta vallankumouksesta, joka tähdättiin alkavaksi Molotov-Ribbentrop  -sopimuksen 50. vuosipäivään eli 23. päivään elokuuta. Yksi valokuvista on aivan erityinen: se esittää 600 kilometriä pitkän ihmisketjun alkua – ikääntynyttä naista, jonka toinenkäsi koskettaa mäen päälle rakennettua Gediminas-tornia ja toinen käsi ojentuu ketjun toiselle ihmiselle. 

Ketju kulki halki Baltian maiden, Riiassa se sivusi pääkadun – silloisen Leninkadun, nykyisen Itsenäisyydenkadun - aukiolle vuonna 1936 pystytettyä vapaudenpatsasta. Tallinnassa  päätepiste oli Pikk Hermann –torni. Ihmisketjuun ja laulavaan vallankumoukseen odotettiin noin puolitoista miljoonaa Baltian maan asukasta, mutta H-hetkellä heitä oli kaksi miljoonaa. Osallistujia oli muualtakin kuin Baltian maista, myös Suomesta.
- Seisoimme ketjussa Tallinnassa. Ilmapiiri oli uhmakas. Taivaalla pörränneet neuvostojoukkojen helikopterit aiheuttivat  pienoista jännitystä, muistelee suomalaisnainen.
-Tunne oli lämmin, rohkea, itsetietoinen, ylpeä. Meidät  otettiin avosylin vastaan ja he olivat  liikuttuneita, että mukana oli meitä muualta olevia. Siinä seistiin eikä ehkä ihan edes ymmärretty, kuinka tärkeä asia oli kyseessä, kertoo toinen osallistuja.
Molemmat suomalaisvieraat saivat mukaansa osallistumistodistuksen.      

Saksalainen ”muuritikkana” kunnostautunut ja nykyinen Piraattipuolueen jäsen Hans Martin Fleischer uskoo, että ihmisketju vaikutti epäsuorasti Berliinin muurin murtumiseen marraskuussa 1989.
- Neuvostoliitto oli tuolloin niin kiireinen omalla takapihallaan Baltiassa, sanoi Fleischer ja toi kiitokseksi kaikkiin Baltian maiden pääkaupunkeihin palaset Berliinin muuria.

Gediminas-tornin alapuolella on Vilnan katolinen pääkatedraali ja sen edessä vastikään pystytetty ruhtinas Gediminaan (1275-1341) patsas. Patsas on vanhan kaupungin koillislaidalla, ja siitä alkaa reilun kilometrin mittainen Gediminas-katu. Yhteen kilometriin mahtuu puoli vuosisataa rankkaa valloitushistoriaa. Puolen kilometrin päässä katedraalilta sijaitsee Vilnan KGB-talo, joka toimii nykyään Kansanmurhamuseona (Genoside museum) ja esittelee Neuvostoliiton kahta ja Natsi-Saksan yhtä miehitysvaihetta Liettuan historiassa. Museon ulkopuolella on pitkä sermirakennelma, johon on kiinnitetty piirroksia ja maalauksia liettualaisten kyydityksistä ja raskaasta työstä rangaistusleireillä. Karjavaunut, joilla ihmisiä kyydittiin, sekä metsätyöt ovat suosittuja kuva-aiheita. Piirrokset käsittelevät myös uudempaa historiaa, kuten Liettuan toisen itsenäisyyden alkuvaiheita, muun muassa sitä kun vilnalaiset puolustivat televisiotornia ja parlamenttitaloa saeimia neuvostojoukoilta tammikuussa 1991 ennen valtion uutta itsenäistymistä. Liettuan värit – keltainen, vihreä ja punainen – leimuavat piirroksissa.

Koululaisen piirros kyydityksistä ja teloituksista. Huomaa ilmeet. Koululaisille oli kerrottu Liettuan lähihistoraa, minkä jälkeen he tarttuivat kyniin ja  siveltimiin, kertoi Kansanmurhamuseon opas.

 

Museon kellarikerroksessa on ahtaita vankisellejä ja vartijoiden huoneita. KGB jätti talon, kun Liettua itsenäistyi. Lähtijöiden kiirettä kuvastavat muun muassa yhteen selliin jätetyt säkit: ne ovat täynnä paperisilppurin läpi käyneitä KGB:n arkistoja. 

Kuulustelu- ja kidutushuoneet kertovat karua tarinaa ihmisen kekseliäisyydestä. Kidutusvälineeksi käy vaikkapa kuulusteluhuoneen lattialle laskettu kylmä vesi ja sellin keskellä seisova jalusta, jolla kuulusteltavan piti yrittää seisoa jääkylmään veteen putoamisen uhalla. Yhden kuulusteluhuoneen seinät ja ovi on pehmustettu ääntä eristävällä materiaalilla, jotta kidutettujen huuto ei kuuluisi muihin huoneisiin. Kellarikerroksesta on pääsy pienelle muurilla ja piikkilangoilla eristetylle sisäpihalle, jossa pidätetyt saivat ulkoilla, ehkä kerran viikossa. Tylyin huoneista oli monelle matkan pää: siellä ammuttiin pidätettyjä. Huoneen läpinäkyvän lattian alla on joukkohaudoista myöhemmin löydettyjä esineitä: kenkiä, silmälaseja, hammasharjoja. Hengissä selvinneiden matka vei karkotukseen.

Ylemmissä kerroksissa voi tutustua työleirien ankeaan
arkeen. Yksi huoneista kertoo siitä, miten katolinen kirkko ja
sen papit yrittivät pitää vankileirioloissa yllä henkeä ja toivoa

Gediminas-kadun länsipäässä sijaitsee Liettuan parlamenttirakennus saeim. Sen edustalla kukkii valtaisa  kukkameri. Rakennuksen vieressä on Liettuan toisen itsenäistymisen vaiheisiin liittyviä muistoja: barrikadeja ja piikkilankaa, joilla liettualaiset suojelivat rakennusta neuvostojoukoilta tammikuussa 1991, jolloin kaikkien Baltian maiden pääkaupungeissa kuohui. Saeim joutui hyökkäyksen kohteeksi myös elokuussa 1991, jolloin kommunistit yrittivät vallankaappausta Moskovassa.  Myös tuolloin liettualaiset kokoontuivat parlamenttitalonsa ympärille, eivätkä Neuvostoliiton eliittijoukot tohtineet ampua heitä, sillä parlamenttitalon lähellä ”oli liian paljon lihaa”.
Näyttelytilassa oli heinäkuussa myös valokuvanäyttely, joka esitti Ukrainan pääkaupungin Kiovan Maidan-aukiolle kokoontuneita mielenosoittajia. Paikalla liehui Ukrainan lippu. Lisäksi näyttelytilan ulkoseinässä on muistolaatta Tsetsenian sotien uhreille.

 

Mitä mies muka voi tietää synnytyksistä?

Kun odotin toista lasta, tulin ohimennen vilkaisseeksi Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Osuin telkkarin ääreen juuri, kun Jussin Alma synnytti perheen esikoista. Sitkeä hämäläisnainen piti kunnia-asianaan synnyttää valittamatta ja vähin äänin. Hillityn puhinan jälkeen Alman käsivarrella pian uinuikin syntymästään väsynyt poikavauva,. 

Päätin lukea kirjan jälleen kerran ja paneutua erityisesti sen synnytyskohtauksiin. Kirjan sivut kääntyivät ja mahani kasvoi. Erityisesti jäi mieleen Elinan odotus, ja räätäli Halmeen sanat Elinalle, jonka lapsi tulisi syntymään kansalaissodan keskellä.
- Elina, kun kaiken tämän tappamisen hetkellä sinun korkea hetkesi koittaa…
Korkea hetkesi! Miten omituinen ilmaisu vanhalta lapsettomalta mieheltä.

Kirja eteni, odottaminen eteni. Yhtenä elokuun loppupuolen iltana, kun olin päässyt kirjassa kohtaan, joka kuvasi korttiringissä alkanutta tappelua ja puukotusta, tuuppasin uneen vaipunutta puolisoa selkään ja lausuin klassiset sanat:
Kannattais varmaan tilata se taksi.

Noin vuorokauden kuluttua lepäsin synnytysosaston sängyllä ja katsoin väsymyksen sumentamin silmin, kuinka uusi ihminen oli pesty, punnittu ja punaiseen potkupukuun puettu. Uusi ihminen lepäsi keinutuolissa keinuttelevan isänsä käsivarsilla ja katseli vuoroin isäänsä ja vuoroin huoneen valoja.

Silloin muistin: Korkea hetki. Kyllä, räätäli Halme (ja Väinö Linna) oli oikeassa. Se hetki, jolloin muualla maailmassa saa tapahtua mitä tahansa. Tärkein on siinä.

Äidit synnyttävät lapsensa tietämättä, millaiselle
maailmalle heidät synnyttävät. Se yhdistää
Pohjantähden Almaa ja Elinaa, minua - ja niitä
etiopialaisäitejä, joiden vauvoille Nuttu-projektin
vapaaehtoiset ovat neuloneet nuttuja.
Kuvassa meidän Hanna-nukke nututettuna.

Maito läikkyy yli somessa

Facebookissa on käynnissä parikin kampanjaa, jotka kehottavat suomalaisia tukemaan suomalaista elintarviketuotantoa Venäjän vastapakotteiden astuttua voimaan.
Toinen käskee syömään Oltermannia, toisella on lyhyt ja ytimekäs nimi Syödään ja juodaan suomalaista – tuetaan kotimaista ruoantuotantoa vaikeassakin tilanteessa. Sivun mukaan kampanjaan on jo sitoutunut noin 70 000 osallistujaa. Ja mikäpä siinä – kun isänmaan etu vaatii, ihmisen on vaikka syötävä jäätelöä!

Facebook-ryhmässä käydään kiihkeää keskustelua Nato-jäsenyydestä Neuvostoliiton romahtamiseen, suomalaisen maatalouden tilasta asiointiin lähi-Lidleissä. Järkytystä herätti havainto, että "hei, tämähän on kokoomuslaisten kansanedustajien perustama kampanja".
– Liityin tähän mukaan, kun luulin, että tavalliset ihmiset ovat tän takana, mutta ei se olekaan niin, kirjoittaa yksi kommentoija hämmentyneenä.

Ja totta se on. Kampanjan ovat lanseeranneet kokoomuksen kansanedustajat  Heikki Autto, Timo Heinonen ja Jaana Pelkonen.
– On laskettu, että 10 euron lisäostos kuukaudessa kotimaiseen ruokaan luo 10 000 uutta työpaikkaa elintarvikesektorille. Se toimii myös tässä tilanteessa turvaamaan kotimaisia työpaikkoja ruokateollisuudessa, kansanedustajat sanoivat tiedotteessaan.

Perustipa kampanjan kuka tai mikä tahansa, sen keskiössä on nyt suomalaispellolla laiduntava lehmä. Siellä se märehtii, kohusta tietämättömänä. Ja pelloilta kuuluu vielä hajanaista ammuntaa. Toivottavasti pakotteista ja vastapakotteista ei seuraa kovin ankaria vatsapakotteita.

Nautaeläimen ja Euroopan kohtalonyhteys sen kun jatkuu.
Kuva: Hannu Mikkonen

Mistä noita muistoja oikein tulee?

- Oonkos minä millonkaan kertonu, että veli-Vilho huusi pienenä että potu-potu-potu, kun halusi ruokaa?
- Jokos siitä oli puhetta, että yhtenä jouluaamuna lähettiin kolmelta kirkkoon hiihtämään ja oli 25 astetta pakkasta?

Puolitoista viikkoa ikäihmisen seurana, ja olen saanut hämmästellä, miten tarinoita - ennen kuultuja ja joskus harvoin kuulemattomiakin - pulpahtelee ihmisen mieleen ihan selittämättömien mielleyhtymien tuottamina. Miten sitä voi muistaa, mitä jotkut tuntemattomat miehet olivat keskustelleet junassa, kun hän oli neiti-ihmisenä matkaa tehnyt?

Olen miettinyt, mitä tarinoita minä kerron kertomasta päästyäni läheisille ja vähän etäisillekin ihmisille, jotka osuvat kuuloetäisyydelle. Voiko niitä tarinoita etukäteen treenata, jos haluaa varmistaa, ettei hölise kaikkein kipeimpiä salaisuuksiaan tai kaikkein katkerimpia muistojaan? Ettei muistele niitä surullisimpia juttuja koko vanhuusvuosiensa ajan? Onko muistelu kuin lihas: sen muistaminen on varmempaa, mihin elämänsä aikana keskittyy? Vai onko muistaminen sitten ihan satunnaista ajatusten ajelehtimista?

Nyt - tattadaa - haluan paljastaa top5 muistot, joita uskon ja toivon kertovani sitten - joskus. Varustan muiston myös sillä todennäköisellä tekijällä. joka nostaa pintaan juuri kyseisen muiston.

1. Jokos minä kerroin, kun minä heräsin yhtenä heinäkuun aamuna ja tyynyltä kuului pieni miukaisu, kun naapurin isäntä oli puseronsa povessa kantanut meille kissanpoikasen. Se oli ihan musta. Se oli kyllä lapsuuteni paras aamu. Minähän luulin lapsena, että minusta tulee isona kissa. (Tämän kerron joko a) aina kun näen kissan tai b) joka aamu kun herään.)

2. Ja niin minä nelosluokalla yhtenä kevätaamuna vaan kävelin kansakoulussa johtajaopettajan huoneeseen ja sanoin, että haluan osallistua keskikoulun pääsykokeeseen. Äiti ja isä eivät tienneet siitä mitään, ja minä pidin pintani. Ja pääsinhän minä sinne kouluun. (Kun joku koululainen osuu näköpiiriin.)

3. Ootkos siitä kuullut, kun junamatkalla uusi hame osui penkistä törröttävään ruuvin päähän, ja siihen tuli palkeenkieli? Konduktööri toi ompelupakkauksen ja myöhemmin VR korvasi hameen hinnan minulle. (Aina kun näen telkkarista junan.)

4. Kun menin sinne työpaikkaan ensimmäisenä aamuna, minua jännitti niin kovasti, että kaadoin  kotona aamukahvit silitetylle mekolle. Olin minä tyhmä, kun laitoinkin sen mekon päälle ennen kahvin juontia ja leivän syöntiä, sen jälkeen en ole tehnyt niin. Piti laittaa se toiseksi paras töissäkäyntivaate päälle. (Kun tytär tai miniä, joiden luona kyläilen, pukeutuu lähteäkseen töihin.)

5. Jokos sinä olet sen jutun kuullut, kun me oltiin perheellä Roomassa. Lähettiin hotellilta kohti Vittorio Emmanuelin muistomerkkiä, yhdessä kadunkulmassa katsottiin vasemmalle - ja hyvä ihme. siellä näkyi Colosseum. Mehän mentiinkin sitten sinne, ja pitkään piti jonottaa, että päästiin sisälle. (Kun joku kertoo matkoistaan, kun näen telkkarista matkailumainoksia tai kun on hervottoman kuuma sää.)

Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät kissoihin. Perikunta varautukoon
kuuntelemaan kissajuttuja. Kuvassa kortti, jonka olen saanut jonain jouluna.

Kympillä kauhujen taloon Riiassa

- Olette nyt huoneessa, jossa pidätettyjen piti riisuuntua ja täyttää venäjänkielinen lomake. Heidän vaatteistaan leikattiin puukolla irti napit ja vetoketjut. Myös vyöt, kaikki nauhat sekä kengät jätettiin tänne. Sen jälkeen heidät vietiin selleihin joko alusvaatteisillaan tai vyöttömiä housujaan kannattelevina ja toisella kädellään paitaa pitelevinä nöyryytettyinä olioina.
Kaunis nuori nainen esittelee turistilaumalle Riian pääkadun varrella sijaitsevaa Stura Majaa eli Kulmataloa, joka oli KGB:n käytössä aina vuoteen 1990 asti. Hän puhuu eleganttia englantia, ja käy ilmi, että hänen vaarinsa on ollut talossa pidätettynä ja sittemmin Siperiaan karkotettuna.

KGB:n talo on ensimmäistä kesää auki maksavalle yleisölle; opastettu kierros, joka tutustuttaa kuulustelu- ja kidutushuoneisiin sekä vankiselleihin, maksaa viisi euroa. Toiset viisi euroa saa pulittaa, jos haluaa tutustua talon historiaan sekä Siperiaan kyydittyjen latvialaisten muisteluksiin ja piirroksiin, jotka esittävät jokapäiväistä elämää Siperiassa. Kymmenellä eurolla pääsee siis elämysmatkalle taloon, jolla on karmiva historia ja johon kukaan Riian asukkaista ei olisi toivonut joutuvansa.
Talon kellarikerroksissa ovat vankisellit. Katossa kiikkuu yksinkertainen lamppu, seinien värit ovat räikeät, kadulle ja sisäpihalle antavat ikkunat on maalattu peittoon. Sellissä on neljä rautasänkyä sekä pieni sanko tarpeiden tekoa varten. Neljän hengen selli siis? Ei suinkaan, siihen saatettiin ahtaa parikinkymmentä ihmistä hikoilemaan alusvaatteissaan. Kesäkuumallakin sellejä lämmitettiin.
- Lamppua ei sammutettu koskaan, ja kun selliin ahdetut kävivät illalla nukkumaan, heidän piti olla selällään, jotta valo loistaisi koko ajan heidän silmiinsä. Vartijat kurkistelivat oveen ja seinään tehdystä reiästä, ja jos joku pidätetyistä yritti kääntyä kyljelleen, vartijat tulivat tönäisemään hänet hereille, opas kertoo.
Käytävien lattioilla oli pehmustetut matot, jotta vangit eivät kuulisi vartijoiden askeleita eivätkä siis osaisi varoa valvovia katseita. Päivisin nukkuminen oli kiellettyä, ja kuulustelijat tulivat hakemaan pidätettyjä kuulusteluihin yöllä; unen rajoittaminen oli yksi menetelmä, jolla pidätettyjen mieltä yritettiin murtaa.
Kellarikerroksessa on myös alkeellinen keittiö, jonka suuressa padassa keitettiin juureksista ruokaa pidätetyille. Juurekset saatettiin heittää pataan pesemättöminä; niinpä yksi pidätetyistä muisteli, kuinka ruoka-astian pohjalle jäi syönnin jälkeen pieni hiekkakerros. Pesulle pidätetyt pääsivät noin kerran viikossa. Silloinkaan ei ollut tarjolla suihkua vaan tilkkanen vettä, jota onneton vanki sai roiskia päälleen.
- Suihku olisi ollut liian virkistävää pidätetyille, se olisi saattanut kohentaa heidän mielialaansa, opas toteaa sarkastisesti.
Opas vie laumansa sisäpihalle muutaman neliömetrin tilaan, josta näkyy muurin ja piikkilankojen rajaama kaistale taivasta. Pidätetyt saivat kävellä noin 30 askelen ympyrää, jonossa, pää alas painettuna. Ulkoilua oli ohjelmassa noin joka kymmenes päivä.
Kellarikerroksessa on myös monen pidätetyn matkan pää: huone, jossa heidät kuulustelujen päätteeksi ammuttiin.
- Kuvitelkaa, keskellä kaupunkia, opas korostaa.
Ne jotka saivat säilyttää henkensä, kyydittiin Siperiaan. Tarkkaa tietoa talossa tapettujen määrästä ei ole.
Matka oppaan kintereillä jatkuu. Katutason sisäänkäyntiaulassa on kauniin metallitaoksen koristama hissi, mutta me kävelemme. Ylempien kerrosten huoneet ovat toimineet kuulusteluhuoneina. Niiden ikkunat oli varustettu kaltereilla, jotta kuulusteltavat eivät olisi voineet tappaa itseään hyppäämällä ulos.  
Uusklassista rakennustyyliä edustava, vuonna 1912 valmistunut kuusikerroksinen talo oli alun pitäen itsenäisen Latvian valtion hallintorakennuksia. Neuvostoliiton ja sota-aikaisen Natsi-Saksan miehityksen aikana talon kauniit yksityiskohdat olivat tylyssä ristiriidassa siinä harjoitettujen julmuuksien kanssa. Rakennuksen alkuperäisestä tarkoituksesta kertoo rekonstruoitu huone, jossa työskenteli Latvian ensimmäisen itsenäisyyden ajan rajavartiolaitoksesta vastannut kenraali Ludvigs Bolsteins. Kesällä 1940 Latvian valloittanut Puna-armeija vaati häneltä yhteistoimintaa. Kenraali ampui itsensä työhuoneessaan ja jätti jälkeensä viestin: Olemme rakentaneet yhdessä uuden rakennuksen – oman valtion. Vieras valtio vaatii meitä tuhoamaan sen. En voi osallistua sellaiseen toimintaan.
Stura Maja toimi KGB:n talona Latvian toiseen itsenäistymiseen asti. Valtion itsenäistyttyä talo tyhjeni – niin perusteellisesti, että suuri osa arkistoistakin kuljetettiin Moskovaan. Epämiellyttävä lähihistorian pyykinpesu on siis tekemättä, huomauttaa oppaamme.
Talo on auki vierailijoille ensimmäistä kesää, ja tällä erää sen ovet sulkeutuvat lokakuun lopussa. Taloon kootut näyttelyt esittelevät muun muassa latvialaisen matkalaukun – siis sen, mitä maasta muuttaneet ovat pakanneet muistoksi kotimaastaan (kuka leivänjuuren, kuka vatupassin), ja piirroksia ja maalauksia vuosilta, jotka Latviasta kyyditetyt viettivät Siperiassa pakkotyöleireillä; piirrokset esittävät kuljetuksia karjavaunuissa, rankkaa metsätöitä lumisisissa metsissä – ja jopa joulun viettoa karkotusoloissa.
Stura Maja toimii Latvian miehitysmuseon alaisuudessa; miehitysmuseo puolestaan on keskeisellä paikalla vanhassa kaupungissa, Mustapäiden kiltatalon läheisyydessä. Stura Maja on auttamattoman huonossa kunnossa; seinärappingit putoilevat lattioille, ikkunapuitteiden maalit irtoilevat levyinä. Mitä talolle tapahtuu, sitä ei tässä vaiheessa kukaan tiedä.
Vierailijoita riittää; päivittäin siellä järjestetään noin kuusi latviankielistä opaskiertuetta ja 2-3 englanninkielistä.

Kiertueemme on päättymässä, seisomme parvekehuoneessa, jonka ikkunasta avautuu näkymä nykyiselle Itsenäisyydenkadulle (Brivibas iela). Katu on kokenut nimenvaihdoksia: se on ollut välillä Lenin-, välillä Hitlerkatu. Opas keventää tunnelmaa kertomalla vitsin. Mies kysyy toiselta, tietääkö tämä, mikä on Riian korkein talo. No, se on Stura Maja, sillä sen parvekkeelta näkyy Siperiaan asti.

Lippuluukulta ostan kaksi muistilehtiötä ja KGB-mukin. Jo ostaessani mietin, onko se huonoa huumoria. En varmaankaan pystyisi kulauttamaan aamukahvejani keskitysleirimukista – mahtaako KGB-sumppi maistua?   

 

Selfie Riian esikaupunkialueella. Noita kiskoja pitkin 
 kulkivat kyyditysjunat. Kyyditysten muistoksi on jätetty yksi pieni härkävaunu aseman viereen.